Onnellisuus siitä, mitä meillä on

Päivien ohjelmat alkavat käydä vähiin, vaikka toisaalta ihan sellainen yksinkertainen salilla, kaupassa ja/tai kirjastossa käymiset tuovat mukavaa rytmiä päiviin. Neljännellä äitiyslomaviikolla olen jossain määrin päässyt jo levolliseen olotilaan, päivien edelleen edetessä ajattomasti. Tuntuu kuin "edellistä elämää" stressaavine vuorotöineen ei juuri muista enää ja ajatukset ovat melko suloisia ja vauvantuoksuisia. Olen edelleen nauttinut, vaikka välillä huomaan oloni hankalaksi ja vaikeaksi, kun en ole tekemässä jotain hyödyllistä.

Toki odotamme vauvan tuloa kovasti, mutta mieli on tyyni. Hän tulee sitten, kun on valmis. Toisaalta olen myös iloinnut valtavasti siitä, mitä aika on tehnyt parisuhteellemme. Lähipiirissä tuntuu kuhisevan. Äiti laittoi eilen minulle viestiä: "Onnea synnytykseen!", ja soitti myös muutaman tunnin päästä kysyen vointia. Isä on lähdössä reissuun huomenna, ja hänkin on ollut melko levoton. "Mitä, jos vauva tuleekin sinä aikana? Vaikka eipä minua siinä tarvita..."
Sen verran keksimme, että eihän mieheni ole kanssani kotona kaiken aikaa. Niinpä rekrytoimme vanhempani kuskaamaan minut sairaalaan, jos lähtö tulisi mieheni ollessa töissä. Ilmoittauduin kyllä itsekin ajamaan, mutta järkevyyden nimissä totesin, ettei se ehkä olisi kovin suotavaa.

Eilen vuorossa oli neuvolan järjestämä perhevalmennus, josta olinkin kysellyt jo kesäkuussa. Tuolloin minulle oli sanottu vähän epäilevään sävyyn, että mahdammeko ehtiä niihin lainkaan. Ja toisaalta viime neuvolassa oltiin havahduttu siihen, että olisihan meitä voinut ohjata lähikaupungin ryhmiin, joissa eri aihepiirien valmennuksia on pyörinyt pitkin syksyä. Sinne ne tullaan täältäkin myöhemmin keskittämään.
No, meni jo tuokin mahdollisuus.
Mies oli hiukan epäillyt perhevalmennukseen menemistä, mutta olin jo aikaisemmin päättänyt haluavani kaikki ohjaukset, mitä normaalisti perheille tarjotaan. Tämä juontaa juurensa pitkään kestäneestä hankalasta olosta, jolloin pyrin saamaan itseäni "raskaus- ja vauvamoodiin". Olin kylläkin ehtinyt jo turhautua, kun päivät lopulta selvisivät. Niin, ehtisimmeköhän todella?
Niinpä lähdin valmennukseen yksin, eikä meitä kyllä ruuhkaksi asti ollut. Paikalla oli eräs pariskunta, joka kertoikin illan kuluessa, että he eivät tiedä mitään. Toki siksi onkin hyvä, että erilaisia valmennuksia järjestetään, mutta toisaalta juuri tällaisissa tilanteissa olin aika kauhistunut. Tätäkö neuvolan perhevalmennus on vielä 2010-luvulla??

Pakko myöntää, että tulin valmennuksesta kotiin ristiriitaisin tuntein. Toisaalta minua harmitti se, että en edelleenkään ole päässyt hoitajuudestani eroon (kenties tämäkin johtui alun alkaen vain siitä, että minun oli - ja toisinaan yhä edelleen on - vaikea ymmärtää, että nyt tämä tapahtuu minulle ja minä olen asiakas. Ja toisaalta oma neuvolani on ollut melkoinen pettymys.), vaikka en tuonutkaan sitä mitenkään esille. En haluaisi olla aina tarkastelemassa asioita oman työni kautta. Valmennuksessa minua häiritsi kovasti tietynlaiset vanhakantaiset tavat esittää asiat. Mutta hyvää illasta jäi se, että sain huomata ainakin itse ottaneeni asioista hyvinkin selvää ja tiedostavani vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.

Illan aiheina olivat synnytys ja kivunlievitys sekä muuttuva parisuhde. Ensin meille luettiin edessämme olevat diat ja katsoimme sitten kymmenisen vuotta vanhan opinnäytetyönä tehdyn videon synnytyssairaalamme käytännöistä. Sinänsä video oli hienosti tehty, mutta minua jäi vaivaamaan sekä siinä, että terveydenhoitajan sanoissa monikin asia. Puoli-istuvaan asentoon kannustettiin melkeinpä parhaimpana, epiduraalipuuduksen sanottiin lähes kaikkien ottavan ja lisäksi jäin ihmettelemään videolta ihokontaktin, ensi-imetyksen ja isän mahdollisuutta hoitaa vauvaa heti syntymän jälkeen puuttumista. Olin illan jälkeen melkeinpä pöyristynyt! Vaikka video saattoikin olla vanhahko (käytännöt muuttuvat hoitoalalla välillä melko nopeastikin), niin olisi päivitetyn tiedon esimerkiksi kivunlievityksestä, monipuolisista asennoista sekä ylipäänsä varhaisvuorovaikutuksen mahdollistamisesta voinut tuoda perhevalmennuksessakin esille.
(Sen verran sain kuitenkin avattua suutani kuulostamatta liian kritisoivalta tai "minä olenkin hoitaja, minä tiedän" -asenteiselta. Minulta kysyttiin synnytyssairaalaan tutustumisen kokemuksia, ja sain siinä yhteydessä kerrottua tälle toiselle pariskunnalle mukavista kokemuksista, innostuneesta kätilöstä, joka kannusti etsimään hyviä asentoja ja myös lääkkeettömistä kivunlievityksistä.)

Niin, muuttuva parisuhde oli illan toinen teema. Siitä saimmekin "kattavasti" kuulla toisen terveydenhoitajan lukemana tulostamistaan Väestöliiton monisteista. Onneksi viesti oli kuitenkin myönteinen; parisuhde on elämän tärkein suhde ja sen eteen kannattaa tehdä töitä muuttuvissakin tilanteissa.

Kerroin kotona miehelleni illasta, ja hänkin pudisteli päätään. Jos jotain harmia niin ainakin paljon hyvää. Kävimme illalla nimittäin niin paljon hyviä keskusteluja koskien synnytystä, aktiivisuutta, meidän molempien roolejamme, toiveitamme ja myös vauvan hoitoa ja kasvatusta. Lisäksi olimme reippaita ja kävimme valmennuksesta saatua tehtävänippua läpi. Se oli lopulta aika nauruhermoja kutkuttavaa. Toki olemme käsitelleet männävuosina suhdetta yltympäriinsä, mutta tällainen vauvan tuloa edeltävä välitilinteko teki hyvää. Lopulta oli mukava kellahtaa toisen kainaloon (siten, kun se mahani kanssa oli mahdollista) ja hyristä itsekseen, miten onnellinen olin meistä ja tilanteestamme.