Elämä on täynnä yllätyksiä

On se elämä vaan kummallista.
Kun on ensin vuosia ja vuosia ollut siinä uskossa ja ajatuksessa, että oma kroppa ei toimi ja hyviä uutisia ei juuri tule ilman lääketieteen apua, niin aivan yhtäkkiä sitä on ihan pää pyörällä. Siis mitä täällä oikein tapahtuu??

Ilo syyskuussa alkaneista kuukautisista on kestänyt. Ilo ja kiitollisuus. Vau, kehoni toimii! 
Innostuin myös kuukautissovelluksesta ja ai että, kun oli hauska täytellä sitä ja kuulostella oman kehon tuntemuksia. Nyt se oli sellaista uteliasta, levollista, innostunuttakin seurailua, jonka koin olleen oppia siitä "matkasta", jota olen tehnyt jo loppuvuodesta. Matkasta naiseuteen, syklisyyteen... Ja tässä sitä oltiin! 

Jollain tavalla tuo kierto tuntui jännältä. Rauhaa täynnä olevalta, mutta myös virtaavalta. Hyvältä, elinvoimaiselta, uudenlaiselta. Ja siltä, että jotain upeaa on vielä luvassa.

Täysin omien tuntemusten varassa en mennyt, vaan seurailin testeillä mahdollista ovulaatiota. Tästä en ole ihan varma, onko tuo hyvä vai stressiä lisäävä, sillä tottahan me nyt päätimme ottaa selvää, mitä tämä kierto tuo tullessaan. Kyllä sitä taas tihrustettiin (siis minä), vertailtiin, tutkailtiin ja pähkättiin, että olisiko tämä nyt sitten ovulaation lähestymiseen liittyvä juttu vai mitä.
Kunnollista vahvaa plussaa en koskaan saanut, mutta tummimman viivan joskus kp 20-21 tienoilla. Se kuitenkin jätti vähän kumman olon. Olisiko se muka ollut niin myöhään? Mutta mielenkiintoista ainakin on ollut!

Loma oli ja meni. Se oli sentään ihana. Teki niin hyvää ottaa totaalitauko töistä, ja jollain uskomattomalla tavalla koin valtavaa ja syvällistä rauhaa heti lomaa edeltävien vapaiden aikana. IHANAA. Loma oli toki arjen sävyttämä kerhoineen ja menoineen, alkoi ja päättyi sairasteluilla, mutta ehdittiin sentään käymään Oulussa lasten kanssa, tavata ystäviä, sain pestyä ikkunat loppuun ja lyhennettyä sekä meidän että naapurin verhot. Hiukan tein surutyötäkin, kun loma oli päättymässä. Mutta olin valmis.

Pari viikkoa meni ihan hulluissa rytmeissä. Yleensä teen noin kaksi yötä kolmessa viikossa, mutta nyt tein kahdeksan yötä kolmessa viikossa. Parin viikon aikana siis 6, joista 4 oli ylimääräistä. Oli päiviä ja öitä, jolloin tuntui siltä, että kuukautiset alkavat ihan just, sillä niin kovasti juili. Kiva siinä sitten olla yötä vierihoitajana näiden epäilyjen kanssa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja kävin jo miettimään, että sekoitinko kroppaani nyt aivan tolkuttomasti tekemällä noin paljon yövuoroja ja nukkumalla vähän. Olisiko uusi kierto alkanut muuten?
Tein varmuuden vuoksi raskaustestejäkin, jotka olivat negatiivisia. No, tosiaan, imetyksen lopettamisen jälkeen kiertohan saattaa olla mitä vain. Siispä odottelemaan.

Jostain kumman syystä sain päähäni tehdä raskaustesti eräästä yövuorosta tultuani, olisiko ollut kp 37.
Siihen piirtyi melko nopeasti hailakka viiva kontrolliviivan viereen.
Ja kahteen muuhun sinä päivänä tekemääni testiin.
Ja seuraavana päivänä kahteen eri merkkiseen testiin.
Siis selvä positiivinen!
Koitti arkipäivä, kuopuksen neuvola.
Käynnin lopuksi kerroin terkalle tilanteesta ja kysyin: "Mitä nyt pitää tehdä?"
Tilanne oli minulle täysin uusi. Testit olivat nyt aivan selvästi positiivisia, vaikkakaan ei vielä vahvoja. Mutta silti ensimmäisiä sellaisia ikinä. 
Olinko minä siis raskaana? Mitä nyt tapahtuisi? Eihän minulla ollut edes tukilääkettä käytössä, voiko tämä edes onnistua?
Kerroin muutamalle läheiselle, jotka kertoivat, että tekisi niin mieli hihkua, pomppia, iloita, mutta tiesivät siitä mielen kamppailusta, jota nyt kävin.
Ei meille käy näin, ei tämä ole totta. Tämä on vain jotain pilaa, ei nämä testit toimi. Kaikki tekemäni rfsu:n testit olivat saman sarjan testejä, viallisia aivan varmasti. Ja Clearblue? No, joku vika aivan varmasti.
Pelkäsin niin kamalasti, että ei tämä ollutkaan totta.

Ja samaan aikaan...
Se syvä rauha ja levollisuus... Kaikki on hyvin.

Neuvolan terveydenhoitaja kehotti tekemään testejä ja katsomaan, jatkavatko ne tummumistaan. Toivoin, että saisin lähetteen hcg-arvolle.
Kävin labroilla ja sain seuraavana päivänä tuloksen. 86. Eli?
No niin, ja google laulamaan... Yksittäinen arvo ei kertoisi mitään, vaan se, miten se nousisi. Mutta silti...
Terveydenhoitaja kehotti käymään viikon päästä uudelleen, jotta nähtäisi, jatkaako arvo nousuaan.
Taisi olla täysi virhe pyytää hcg:n mittaamista, sillä minähän sitten pähkäsin pääni puhki noita arvoja, yrittäen pitää itseäni rauhallisena ja luottavaisena. Jollain tavoin sainkin pidettyä, ja eräs kuuntelemani podcast toi tietyllä tavalla levollisuutta. Ei naiset ennenkään ole ravanneet labroilla ja tehneet kymmeniä testejä, vaan kuunnelleet oloaan ja luottaneet. Minäkin voisin tehdä niin.
Nuo labrat oikeastaan kävivät lopulta ahdistamaan ja jo tulleiden raskausoireiden lisäksi olin myös kiukkuinen kuin ampiainen. Ärsytti ja jännitti. Olin kuitenkin tehnyt 1-2 raskaustestiä joka päivä, ja ne olivat koko ajan tummuneet.
Tänään sain kuulla toisen näytteen arvon heti aamusta. 1322.
Laskin, että hcg oli tuplaantunut oikeaoppisesti. Kaikki on hyvin!!

Nyt tuntuu, että asiat ovat lähteneet rullaamaan oikein toden teolla. Soitin jo tänään neuvolan aikaa varatakseni ja laitoin lapsettomuuspolille viestiä, että me emme olekaan nyt marraskuussa tulossa pakastealkion siirron suunnitteluun. Voi, kuinka ihanan ja koskettavan puhelun sainkaan kätilöltä!! Hän onnitteli ja oli niin valtavan onnellinen puolestamme! Iloitsi, että kehoni toimii!!
Tänään menin myös ensimmäistä kertaa kalevalaiselle jäsenkorjaajalle. Täyttäessäni esitietolomaketta oli siellä kohta "Olen raskaana", ja ruksin sen. Hoitaja katsoi minua hämmästyneenä ja onnessaan ja tarkisti asian. Olimme vasta keskustelleet asiasta äitien saunaillassa, joten tilanne oli totta kai tosi onnellinen. Mutta sitten hän sanoi: "Sitten en voi tehdä sulle mitään."
Oli nimittäin niin, että kalevalaista jäsenkorjausta ei suositella ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana tehtäväksi, jotta se ei vaikuttaisi alkion kiinnittymiseen (tai jotain vastaavaa). Olipa sentään! Hävetti kyllä, sillä en ollut yhtään tullut ajatelleeksi tällaista. Totta kai maksoin hoitajalle, sillä olihan hän varannut töitä minun ajalleni.
Toinen isompi juttu, jota mietin tänään, oli työhakemus. Mikäli saan kutsun haastatteluun, niin olisikohan tilanteesta hyvä mainita... Mikään pakkohan siihen ei aja, mutta entä korrektius tai sellainen oma avoimuus? No, kunhan nyt edes saan hakemuksen lähetettyä.

Keskusteluja on käyty jo liittyen autoon ja taloonkin. Työkuvioihin ja siihen, milloin kerromme.
Ja yhä edelleen ajattelen mielessäni "tilanteesta".
Kätilö sanoi niin koskettavasti useaan kertaan, että "nauttikaa. Nauttikaa niin paljon, sillä teillä on ollut pitkä ja rankka tie."
Ja niin pohdinkin illalla kuopusta nukuttaessani. Minulla on lupa nauttia raskaudesta ja tästä ajasta.
Lupa nauttia, sillä olen raskaana.

Imetyksen loppuminen saattaa olla lähellä

Sain Tähden hetki sitten nukkumaan. Tuntuu haikealta, sillä aavistelen imetyksen olevan lähestymässä päättymistään. Eilen hän ei syönyt lainkaan maitoa, sillä ollessani lähdössä yövuoroon muistin kysyä, ottaisiko Tähti vielä maitoa, mutta hänellä oli tähtäimessä vain pöydälle laitettu sämpylä. Nyt illalla luimme kirjaa, sitten hän alkoi elehtiä kuin maitoa vaatien. Söi toiselta puolelta, mutta aivan, kuin määräkin alkaisi jo vähenemään, sillä Tähti vaikutti myös jotenkin hämmentyneeltä. Toinen puoli jäi välistä, kun tuntuu, ettei sieltäkään enää oikein tule maitoa. Opettelimme uusia iltarutiineja, ja tuntui, kuin ne olisivat osuneet nyt oikeaan aikaan: iltalaulut ja käsikapalo, pupu syliin, vesihörppy. Ja niin hän oli unessa. Minun iso pieni poikani.

Ja tuntuu siltä, että näitä iltaimetyshetkiä ei ole enää kovin monia jäljellä. Eilen ehdin miettimään, että olisipa kiva ottaa vielä kuva muistoksi imetyshetkestä. Nyt en sen takia alkanut tyrkyttämään enää maitoa. Katsotaan, miten huomenna käy.
Mutta on haikea mieli, vaikka olenkin tehnyt luopumistyötä jo jonkin aikaa.

Ajatukset toki suuntautuvat myös lapsettomuushoitojen jatkoihin. Laskuri päässä raksuttaa, mihin asti olisi odotettava, että polille voisi laittaa viestiä. Vai voisiko jo aiemmin, jos prosessi olisi aloitettava ensin keltarauhashormonikuurilla käynnistämään kiertoani. Vaikka voi miten innostuinkaan aamulla! Yövuoro oli juuri lopuillaan ja kun se alkoi hiljaa hiipien tuntumaan. Ensin ajattelin, että vatsa nyt on omituinen ihan vaan valvomisesta, mutta pakko se oli myöntää: minulla oli aika kovia kuukautiskipuja!! Jihuu, hurrasin varovasti mielessäni, joskin skeptikko mielessäni yritti palauttaa maan pinnalle: se ei tarkoita yhtään mitään. Ei, vaikka tällaista ei ole ollutkaan Tähden syntymän jälkeen.
No, aika näyttää. Vaikka olisihan se aika ihana, jos kierto alkaisi ihan luonnostaan ja jopa ovulaatiokin ja ja .....
Mutta tuskin sellaista tapahtuu minulle. Koska PCOS.

Jostain syystä kuukautisteema on ollut mielessäni koko kesän. Olen jälleen kuin se varhaisteini, joka odottaa malttamattona, että ne alkaisivat. Joskin nyt huomaan, että minullahan alkaa jo ikääkin kohta olemaan, joten ehdinköhän ikinä saamaan kuukautisia luonnollisesti, ennen kuin alkaa seuraava vaihe: vaihdevuodet. Okei, voi olla liioittelua, mutta eihän sitä tiedä. Kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja olen jo 45-vuotias. Hui. Ei mennä vielä sinne.
(Toim. huom. En oikeasti ajattele, että joku ikä on "liikaa". Välillä vain havahdun siihen tosiasiaan, että en ole 25 vaan 35. Tietyllä tavalla koen elämästäni menneen kymmenisen vuotta jos ei kokonaan, niin ainakin osittain hukkaan (sh-ongelmat), jonka vuoksi en aina muista omaa ikääni ja koen, että elämää on jäänyt elämättä.)

Mutta hyvää kuuluu! Tiivistä, intensiivistä, vauhdikasta ja hauskaa. Töissä on ollut kivaa ja tietenkin viimeksi kertomani pohdinnat ensi vuodesta pyörivät paljon mielessä. Sain tänään käytyä aivan yllättäen kivan keskustelun esimieheni kanssa, joka rohkaisi. Mutta katsotaan nyt, kun syksy ja kerhoarki taas alkaa, miten asiat lähtevät sujumaan ja mikä alkaa tuntumaan hyvältä.

Perheen kanssa on ollut ihanaa, ja pääsimme me miehenkin kanssa viettämään aikaa ihan kaksin! Lapset olivat ensimmäistä kertaa yökylässä vanhemmillani, joten me saimme vuorokauden yhteistä aikaa. Oli ihana vaan olla ja puuhailla, katsoa leffaa ja käydä retkeilemässä.

Niin no, se, mikä ei ole ollut hyvää, on ollut riittämättömyyden ja "yksinäisyyden" tunne. Tuntuu liian usein, että olen vääränlainen tai että ei kukaan oikeasti halua olla kanssani. Okei, satun olemaan mukana eräässä wa-ryhmässä, josta tämä tunne ehkä myös välittyy, vaikka kyse saattaa olla vain jostain väärinymmärryksestäkin. Tai ehkä me olemme vain erilaisia, eikä tilanteeseen liity mitään draamaa. Mutta jokin aika sitten tunteet varsinkin olivat aika apea tuon asian tiimoilta. Ehkä ne ovat jonkin verran helpottuneet, ja on ollut vastaavasti ihana saada rohkaisevia hetkiä ja tilanteita, kommenttia ja ajatuksia nostamaan mielialaani sekä uskoa siihen, että kyllä minusta pidetään ja kanssani halutaan olla.

Yksi pieni knoppijuttu kivoista asioista:
uiminen yövuoron päätteeksi! Olen ottanut nyt kesällä tavaksi pulahtaa yövuoron jälkeen läheisessä lammessa, ennen kotimatkan aloittamista. Se piristää kivasti ja (ainakin teoriassa) jaksan ajaa paremmin kotiin. Se on piristänyt myös mieltä. On ihana tehdä hauskoja, piristäviä ja ilahduttavia asioita arjen keskellä.

Aika hengähtää hoitotauolla

Palaset on kerätty taas kasaan ja elämä jatkuu. Kunnes sitten itkin jälleen tätä tilannetta Huldan 2-vuotisneuvolassa. Okei, herkistyin ja kyyneleet tulivat silmiin; en ihan itkenyt valtoimenaan. Mutta silti se kertoo kuitenkin asian herkkyydestä. Pääosin elämä rullaa aika lailla tasaisesti, olo on suht rauhallinen ja oikeastaan aika väsynytkin. Tällä hetkellä arki on ollut intensiivistä menojen, keikkatyövuorojen ja ihan vain arjen juttujen vuoksi. Hetken istuinkin äsken aamupalan jälkeen ihmettelemässä, että mitäs nyt... Hulda on tällä viikolla hämmentänyt heräämällä kanssani 5-7 välillä, joten päivät ovat olleet täynnä yhteistä tekemistä heräämisestä lähtien. Ei rauhallista omaa aikaa aamuisin, ei lukemista tai viesteihin vastaamista, vaan toisenlaista mukavaa. Ja vastaavasti hän on sitten nukkunut päiväunet, joita hän ei usein nuku. Mutta siellä hän edelleen vetelee sikeitä, kello 8:45. Kai tässä jo vähän ehtisi jotain kirjoittelemaan.

No olihan alustus. 

Pahin "suoritusaika" on onneksi jo takana. 1,5 ensimmäistä viikkoa pakastealkion siirron pieleen menemisestä vain suoritin asioita pysyäkseni tolpillani, jotta ei tarvitsisi miettiä. Samaan aikaan kuitenkin luin paljon kirjoja lapsettomuudesta, varasin ajan vyöheketerapialle, pohdin keinoja selvittää omaa kehoa tarkkailemalla kierron kulkua, mietin vitamiineja ja kerta kaikkiaan vaan kyllästyin siihen ainaiseen päivien laskemiseen, odottamiseen ja jännittämiseen. Tein muutamat ovulaatiotestit, mutta sekin puuha loppui testien myötä. Varmaan ihan liian aikaisinkin loppui, koska omien tuntemusten perusteella ovulaatio tuli vasta myöhemmin. Sovittiin, että nyt yritetään tuolloin ja tuolloin. Ja olihan se hauskaa.

Tavallaan kyllästyttää niin paljon. Miten haluaisinkaan, että oma kroppani toimisi luonnollisesti! Että minäkin voisin lukea sitä, että ahaa, nyt alkaa ovulaatio lähestyä ja nyt taas on meneillään luteaalivaihe. Miten minäkin voisin luottaa, että näin se menee. Mutta nyt en edes tiedä, tuleeko seuraavaa kiertoa.

Samaan aikaan tämä aika on mielenkiintoista. Kierto ilman lääkkeitä. Mitä se tarkoittaa kropassani? Kuinka se toimii? Millaisia viestejä se lähettää (siis olot ja sellaiset). Mitä voin tehdä edesauttaakseni sen toimimista normaalisti? Tilanne on kuin lähtötilanteessa vuonna 2013, joskin paljon pehmeämpi ja rennompi. Tästä kirjoituksesta huolimatta koen olevani aika suurpiirteinen näissä jutuissa. En todella hyppää joka mutkassa googlettamaan milloin mistäkin asiasta (, koska en vain ehdi), vaan enemmänkin odotan uteliaana mitä tuleman pitää. Muutama päivä sitten, kp 15, huomasin, että uusi kierto taitaa tehdä tuloaan. En järkyttynyt, harmistunut, surrut, ahdistunut tai pettynyt. En ajatellut oikeastaan mitään. Tai ehkä hiukan vain ärsytti käydä läpi kuukautiset parin viikon välein. Uutta toivoa kohti sitten hiljalleen, alkaa raskaus tai ei. Ja lopulta en siltikään usko tuon parin päiväisen olleen vielä varsinaisia kuukautisia, vaan jotain outoa.

Luulen, että poliajan tulo joulukuussa ja kevään IVF rauhoittavat nyt jollain tavalla mieltä. Nyt on taas aikaa hengähtää ja sitten joku muu ottaa taas kopin meidän tilanteesta.

Ja toisaalta taas olo on monesta muusta asiasta niin väsynyt, että en oikein jaksaisi nyt ahdistua lapsettomuusasioista enempää, kuin on tarve. Nyt energia on suunnattava aivan muihin asioihin. Ei mitään maata mullistavaa, kuin ihan arki, työt ja joulu.
Aika kiva.

Etenemättömyyttä ja väsymystä

Jos olin siinä luulossa, että pääsisin kirjoittamaan jotain sellaista, joka liittyisi asioiden eteenpäin menoon, niin huhheijaa, ei todellakaan ole niin!
Viime kerralla kirjoitin siitä, että ultrassa olikin nähty ovulaation jo olleen ja silloinen hoitokierto keskeytettiin. Ja minkälainen toivon ja epätoivon ruljanssi siitä sitten lähtikään!
Pieni toivo liittyi siihen, että jos ovulaatio olisikin tullut hyödynnettyä. Olisiko raskaus luonnollisesti kuitenkin mahdollista? Ja mikä tuo olo oli? Kiinnittymistä? Entä tuo vuoto?
Kunnes epäilyksille ei enää jäänyt tilaa: kierronpäivä 16 muuttui ensimmäiseksi ja uusi kierto oli alkanut.

Tällä kertaa ajatuksena oli yrittää siirtoa luonnolliseen kiertoon, joka jo valmiiksi stressasi. Tuleeko ovulaatiota enää uudelleen ja mitä, jos se tuleekin viikonloppuna?
Kierron alku sattui vielä melko stressaavaan vaiheeseen, joten jo pelkästään ovulaatiotestien tekeminen tuntui todella turhalta. Mitä jos alitajuisesti vain stressaan ovulaatio  tiehensä!
Päätimme kuitenkin yrittää jo kotona, jotta ei kävisi niin, että ovulaatio olisikin mennyt jo ohi siirtoa ajatellen. En tosin tiedä, saako niin tehdä...
Testeihin ei kuitenkaan piirtynyt kuin korkeintaan hiukan haaleaa tummempi testiviiva, jonka tulkitsin kuitenkin negatiiviseksi. Ja sekin haalistui seuraavana päivänä. Ovulaatio-oireista ei ollut tietoakaan. Edellisen yön ennen polikäyntiä kp 11 valvoin taas tuttuun tapaan. 
Ja vaikka olo ei ollut kovin positiivinen, oli pettymys silti aika kova. Olinhan kuitenkin laskenut mielessäni, milloin mitäkin suunnilleen tapahtuisi. Totta kai sitä aina toivoo, vaikka ihan epämääräisestikin. Lääkäri oli hämmentynyt kierrostani ja mitä ultrassa näkyi. Samalla puolella kuin viimeksikin oli jotain. Oliko se munarakkula vai kysta, se oli epäselvää. Käskettiin tulemaan viikonlopun jälkeen uudelleen. 
Ja niin: kystahan se. 
Seuraavaksi kokeiltaisi jälleen lääkkeellistä kiertoa.

Olo alkaa olemaan melko väsynyt. Melkein tekisi mieli pyyhkiä tuo lause pois, sillä en silti osaa sanoa suoraan olevani väsynyt. Tekisi mieli sanoa, että pikkulapsiarkihan se on vain tällaista. Mutta miksi? Miksi yrittäisin sanoa väsymykseni johtuvan sellaisesta, joka on muka paljon ilmiselvempää, vaikka tosiasiassa väsymyksen syynä on jotain sellaista, jota ei konkreettisesti ole? Terä kaikesta tekemisestä on poissa. Nukun huonosti (etenkin ennen polikäyntejä), olen "kierroksilla" ja aika ajoin ärtynyt. Omaa oloa tulee syynättyä ärsyttävän tarkasti. Googlesta tulee haettua milloin mitäkin tietoa ja "tietoa". Viimeiseksi keksin, että minulla on varmaankin ennenaikaiset vaihdevuodet. 

Kyllä tämä taas tuntuu meidän perheessä. 
Odottaminen. Epävarmuus. 
Mitä voi millekin ajalle suunnitella (jos koronan tuomia rajoituksia ja mahdollisia uusia rajoituksia) ei lasketa vielä? Entä jos uusi kierto alkaakin ja tulee poliaika? Olemme molemmat väsyneitä ja kuormittuneita. Silti hoitojen keskeyttäminen tuntuisi turhalta. Vastahan me taas jatkoimme niitä. Mutta tämän tavallaan piti olla ihan helppo, lyhyt juttu. Vaikka samalla tiesin, että eihän se niin mene. Ikinä. Jo pelkästään yhteen hoitokertaan pääseminen voi viedä monta kuukautta. Pitkä aika ilman mitään tavoitepäivämäärää. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen odottamista, toiveikkuutta, epävarmuutta, tsemppaamista, itsensä kokoamista ja seuraaviin juttuihin keskittymistä. 

Jostain syystä olo on kuormittuneempi ulkopuolelta tuleviin asioihin liittyen, joskin moni asia on myös sellainen, joka antaa päiville muuta mietittävää. On iloisia ja onnellisia, surullisia ja harmillisia uutisia. On omituisia tölväisyjä lähipiiristä, joista ei oikein saa kunnolla otetta eikä voi ottaa puheeksi. On ihania puolukkamättäitä, joiden keskelle pääsin monen vuoden tauon jälkeen. On kikatusta ja käkätystä, pienten käsien tiukkaa halausotetta. On Syke-sarjaan keskittymistä (jee, katson pitkästä aikaa jotain), on musiikin kuuntelemista ja pianon soittamiseen uppoutumista. On pitkiä keskusteluja. On auttamaan menemisiä. On epäselvyyttä, selvittelyä. On isyysloman odottamista ja koko perheen kanssa yhdessä olemista. On se tunne, että me selviämme.

Ristiriitaisuuksien ultraääni

No niin. Jos edellisen kerran kirjoitin, kuinka aika suorastaan juoksee ja on niin kivaa, niin voi sentään! Kuinka erilainen olikaan seuraava viikko! Ensin Hulda oli sairastunut jo edellisellä viikolla, joten olihan vain odotettavissa, että minäkin saisin flunssan. Koronatestiinhän sitä oli mentävä. Sen verran ruuhkautunutta oli, että kyttäsin testituloksia 5 päivää. Lopulta helpottava tulos luki Kanta.fi-sivulla (ei Omaolossa, kuten minulle oli kerrottu): negatiivinen! Suuntasin Huldan kanssa metsään juhlaretkelle.

Samalla viikolla siirryttiinkin jo seuraavaan vaiheeseen.
Terolut-kuuri loppui, ja jo saman tien alkoivat kuukautiset. Polin kanssa sovimme ajan ultraääntä varten.
Tällä viikolla olikin jännää, kun saattoi ajatella: "Tällä viikolla selviää, minä päivänä pakkasalkio siirretään!"
Oli jännää. Oli sentään jännää. Vaikka silti olo oli tavallaan rauhallinen. Onneksi päivät olivat täynnä puuhia ja ohjelmaa, iloista tekemistä ja leikkikeittiöllä kokkaamista.

Koitti vihdoin ultrapäivän aamu. Ajelin sairaalalle jännityksen ja rauhallisuuden sekamelskassa, joskin keskittyen siihen huomioon, että parkkikorttini oli hukassa, ja minun oli myös etsittävä uusi sisäänkäynti. 
Lisäksi käytin maskia, jonka olin saanut ohjeistuksena loppujen flunssaoireiden vuoksi.
Minut kutsuttiin vastaanottohuoneeseen, juteltiin niitä näitä ja sitten ultrattiin. Lääkäri kehui kovasti tilannetta, kunnes sitten hämmästyi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän totesi ihmeissään:
"Sä olet ovuloinut!"

Sielläpä se köllötteli, yksi suuri kehittynyt munarakkula. Tuollaisen, kun olisi päässyt joskus aikaisemmin näkemään (ja kokemaan), mutta ei todellakaan nyt. Ja kun sitten ruvettiin miettimään, niin kyllähän niitä oireita oli ollut. Olin ajatellut, että jos ovulaatiotuntemukset tuntuvat tältä, niin nyt varmaan olisi ovulaatio, jos sellainen olisi minulla. Mutta eihän se ole, ei minulla. Vaan kuinkas sitten kävikään. Lääkäri oli mietteissään, pohti tilannetta, halusi konsultoida. Arveli, että hoito täytyy todennäköisesti keskeyttää nyt. 
Pakkasalkiota ei voida siirtää.

Kyllähän se harmitti. Niin harmitti ja ärsytti. Tätähän se odottelu tosiaan taas olikin. Ensin tehdään ja odotellaan, käytetään lääkkeitä ja toivotaan. Sitten ei mitään.
Sain kokea tänään ihania kohtaamisia, välittämistä ja yhdessä oloa ystäviltäni, tuttavilta, omalta perheeltä ja ihanan iloisen toivotuksen kotiovella Huldalta: "MMOI!"
Hän juuri on se syy, miksi kivun terä ei ole enää niin terävä. Kipu on nyt pehmeämpi.

Iltapäivällä sain vielä soiton polilta ja vahvistuksen sille, että hoito keskeytetään.
Kyselin, että mitä tämä oikein tarkoitti, miksi näin kävi. Kukaan ei siis olettanut, että ovuloisin. Miksi ovuloisinkaan, kun niin ei ole juuri koskaan käynyt, eikä minulla ole omaa kiertoa. Hoitaja sanoi rohkaisevasti, että tämä tarkoitti vain sitä, että kroppani on alkanut toimimaan!
Eli tietyllä tavalla tosi hieno juttu.
Ainut vain, että sitä ei päästy hyödyntämään. Mutta jo polilla oli lääkäri iloinnut, että seuraavaksi voitaisi tämän vuoksi kokeilla siirtoa luonnolliseen kiertoon. Olen tosin skeptinen. Vaikka olisinkin ovuloinut nyt, niin mahtaisiko se tapahtua enää uudelleen, jo noin pian?
Se jää nähtäväksi.

Toki harmittaa. Tavallaan olen kuitenkin utelias. Ensiksikin on kovin jännää saada kokea ovulaatio (,joka siis meni jo), ja millaisia oireita siihen voi liittyä. Ja toiseksi olen myös iloinen, jos omaan hormonitoimintaani olisikin tullut muutoksia!
Ei siis auta, kuin jäädä tekemään sitä, mitä tässä ollaankin jo tehty: odottaa.

Minäkin haluaisin kuukautiset

Olen kuin se 11-vuotias tyttö, joka aikoinaan luki innolla murrosiästä ja sen tuomista muutoksista. Etenkin niistä kuukautisista. Se tyttö, joka tutkaili ystävänsä kanssa postissa (äidin nimellä) tulleita eri värisiä siteitä, hyvä, jos uskalsi kysyäkään niistä. Oi, miten jännittävää se kaikki tuleva olikaan. Oli kuin murrosikä ja juurikin kuukautisten alkaminen olisi jotain ylemmälle tasolle pääsyn kaltaista. Kesä meni, koulu alkoi, siteet jäivät. Vuotta nuorempi ystävä mainitsi kerran ohimennen kylässä ollessaan joutuvansa menemään vaihtamaan siteen. Tunsin samaan aikaan sekä kiinnostusta, innostusta mutta hivenen myös kateutta. Jos hänelläkin oli alkanut ne, niin varmaan kaikilla muillakin. Koska olin pienirintainen ja kokemukseni mukaan hitaammin kehittyvä (tämä oli mielestäni noloa), uumoilin tässäkin olevani hieman myöhempi. Kunnes sitten eräänä syksyisenä sunnuntai-iltapäivänä, ollessani juuri tekemässä lähtöä viikonlopun nuortenleiriltä hämmennyin. Mitä pikkuhousuissani oikein oli? Olin 13-vuotias.

Muistini mukaan kuukautisiin liittyvä into ja kiinnostus olivat murroiässä vain silloin, kun ne olivat vasta alkamassa. Kun ei vielä tiennyt, mistä on kyse. Luulin naiivisti, että side vai vaihdettaisi silloin tällöin, se olisi pysynyt paikoillaan, ja pieni vuoto olisi osunut aivan kohdilleen. Elämä jatkuisi normaalisti kierrosta huolimatta. Oi, kuinka väärässä olinkaan. Sen todisti se ensimmäinen (ja viimeinen, koska olin niin häpeissäni) kerta ystäväni luona yökylässä ollessani. Juu ei, se ei ollut mikään pieni vuoto, johon olisi riittänyt mikään pieni, huomaamaton side...

17-vuotiaaksi asti kuukautiset tulivat suht koht säännöllisesti, muistaakseni. Jos olen edes seurannut. Tai sitten ne sattuivat tulemaan aina silloin, kun olin joko a) Lapissa vaeltamassa b) mökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä c) riparilla isosena tai d) viikon reissulla sukulaisilla tai kummillani lapsia hoitamassa. Elämä toki jatkui, mutta ei kovin sujuvasti eikä todellakaan kivuttomasti. Toki vuodet opettivat ja sain tutustuttua myös siteiden lisäksi tamponeihin ja kuukuppiin. Kupista varsinkin olin todella innoissani, sillä se sopi mainiosti orastavaan ekointoiluuni.

17-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, ja aluksi luulin suuren elämänmuutoksen vaikuttaneen siihen, että kuukautiset loppuivat. Mutta toki elämässäni tapahtui muutakin ja sairastuin syömishäiriöön. Vaikka vuosi oli todella antoisa, niin sen vaikutuksista toipuminen otti aikansa. Kului vuosia ja lopulta pääsin avun piiriin. Alkoi toipuminen, joka otti vähintäänkin sen verran, jonka verran sairaus oli elämästäni niellyt. Oli silti hyvin hämmentävää, innostavaa ja rohkaisevaa (kyllä, tuossa vaiheessa toipumistani se oli rohkaisevaa. Ei epäonnistumisen tunnetta.), kun kuukautiseni alkoivat spontaanisti painoni normalisoiduttua. Eikä se jäänyt vain kertaluonteiseksi. Silti säännöllisyydestä oli vielä mahdoton puhua.

Elämässäni on ollut noin 15 vuotta, jonka aikana minulla ei ole ollut kuukautisia, tai ne ovat tulleet lääkkeillä tai ilman silloin tällöin. (Kirjoitin ensin 10 vuotta, kunnes tajusin aikaa kuluneen paljon enemmän! Siis enemmän kuin ne ovat tulleet yhtäjaksoisesti...) Olen tänä aikana ollut enemmän tai vähemmän kuin se alussa mainitsemani tyttö, odottanut menkkojen alkua kuin kuuta nousevaa, toivonut, että vartaloni toimisi luonnollisesti. Että kaikki olisi hyvin.
Alkoivathan ne joskus, sitten jäivät toisinaan pariksikin vuodeksi pois. Tuli PCO-diagnoosi, joka osaltaan selitti asioita. Tuli eri hormoneja, jotka saivat kierron käynnistymään. Mutta eihän se ollut täysin sama.

Jostain syystä kuukautisteema on pyörinyt todella paljon mielessäni viime aikoina. Kuuntelin eräänä päivänä suosikikseni nousseen podcastin (Keskeneräiset äidit, suosittelen!) jakson, jossa Petra ja Säde keskustelivat kuukautisista. Voi, miten olisin halunnut olla osa tätä laajaa naisten porukkaa, naurahdella eri ilmiöitä tunnistaen, tietää omasta kokemuksesta vaikka ovulaatio-oireista, kierron eri vaiheista, kuukautisten vaikutuksista ja ihan vaikka joutua pesemään vuodesuojan, koska side on falskannut. Tietyllä tavalla kuukautiset ovat naisten kerho, johon en kuulu. Onneksi sentään on koettu raskaus ja imetys, onneksi! Ne ovat tukeneet naiseuttani ja kokemustani naiseudestani aivan valtavasti.

Mieltäni rauhoittaa hiukan se, että imetän edelleen. Iltamaito on Huldalle vielä tärkeä, joskin olen pohtinut enemmän ja vähemmän, josko siitäkin kohta lopeteltaisi. Imetys on ainakin omalla osallani pitänyt kuukautiset kaukana, joka ei tosin yllätä pätkääkään. Luulen, että kaikki muutokset (stressi, elämäntilanteet, terveys ym) vaikuttavat hormonitoimintaani todella herkästi. Sen vuoksi olisikin kiinnostavaa tietää, mitä tapahtuu, kun imetys loppuu. Olen toiveikas.

Samaan aikaan, kun olen kuullut äideistä, jotka ovat tuskastelleet kuukautistensa alkamista jo pari-kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, olisin itse voinut ottaa ne. Miten toivoisinkaan, että minullakin alkaisi jo kuukautiset! Sen verran kuitenkin arvelen, että jotain täällä kuitenkin tapahtuu. Parin viikon välein toistuva migreenityyppinen päänsärky voisi jopa kieliä jostain hormonaalisesta. Mutta koska PCO, niin ei voi tietää.

Toiminnan ihmisenä olen yrittänyt selvitellä keinoja, joka voisi edesauttaa hormonitoiminnan käyntiin pyörähtämistä. Olisiko ravitsemuksella tekemistä asian kanssa? Vitamiineilla? Kilpirauhasarvot ovat kunnossa onneksi. Mutta aika näyttää.

Millaisia kokemuksia Sinulla on kuukautisista? Miten suhtaudut niihin?

Lisäaikaa tinkimässä

Tyyneys, järkytys, toiveikkuus, uteliaisuus...
Nämä ja monta muuta tunnetta risteilevät nyt mielessäni.
Kävin tänään polilla ultrassa. Tai no, sitä ennen huomasin, että uusi kierto oli pyörähtänyt käyntiin. Outoa.
Halusivat silti ultrata, kiva niin. Minulle jäi vaikutelma, että ovulaatio olisi kuin olisikin tapahtunut, mutta kohdun limakalvo oli (arvatenkin) liian ohut.
Lääkäri totesi, että nyt siirrytään pistoksille, ja samassa hoitaja oli hakenut paikalle kuivaharjoittelutavarat.
"Tämähän onkin sinulle ihan tuttua, osaat pistää toisia," todettiin hymyillen. Niin no, jotain hyvää ainakin, vaikka en olekaan itseäni koskaan pistänyt. Oli melko omituinen olo olla potilaana, kun minulle ohjeistetaan ampullien ja ruiskujen käytöstä. Niin tutun näköisiä kapistuksia, mutta silti aika utopistinen olo. Nytkö minun pitäisi käyttää tuollaisia lääkkeitä jo itseeni?!
Lääkäri oli jo suunnittelemassa pistosten aloittamista tähän kiertoon, mutta hoitaja pudisteli päätään. Ei ole aikoja ultrata.
Olisihan se toisaalta ollut ihan kiva päästä jo aloittamaan, mutta vaikka kuinka haluaisimme lapsia, niin emme sentään ihan neljää kerralla, jos munasolut innostuisivat todella kasvamaan.
Sitten pitäisi ilmoittaa, kun kuukautiset alkavat seuraavan kerran.
Hieman alkoi jännittää. Alkaisivatko? Ehkä vasta kolmen kuukauden, vuodenkin päästä? Mistä niistä tietää?
Kysyin, voisinko tässä odotellessa käyttää Letrozolia.
"No sehän olisikin hyvä idea, eihän siitä haittaakaan ole," lääkäri totesi. "Saatiin ainakin kuukautiset alkamaan."
Tiedän, ei se välttämättä riitä. Mutta tulee tämäkin kuukausi ainakin jotenkin käytettyä hyödyksi.
Tai mistä sitä tietää. Ehkä pistoksia ei edes tarvita...

Arjen enkelit

Saimme eilisaamulla kolme suloista virpojaa ovellemme. Entisiä seinänaapureitamme.
"Saako virpoa?", kysyttiin reippaasti. Totta kai totta kai totta kai!! En ole varmaan kolmeen vuoteen ollutkaan paikalla, joten olisin voinut seistä siinä ulko-ovella pyjaman housuissa ja tukka sotkussa vaikka kuinka pitkään. Kovin olivat hienoja vitsoja askarrelleet, asetin ne keittiön pöydälle maljakkoon. Ihanaa.

Lähdin myöhemmin käyskentelemään. Jotenkin tuo lenkkeily tuntuu nykyään.. oudolta. Mielelläni menen, mutta torstainen juoksulenkkikin kahden viikon tauon jälkeen oli melko ristiriitainen kokemus. Olisinko saanut?
No, tapasin virpojat uudelleen äitinsä kanssa. Jo kaukaa tämä puhelias naapuri pudisteli päätänsä ja harmitteli, ettei millään jaksaisi tätä touhua. Ei olisi jaksanut koristella, ei jaksaisi enää yhtään virpomispaikkaa. Kun töihinkin oli kohta riennettävä. Sain pidettyä sanani ja kyyneleet kurissa; hymyssä suin kehuin tyttöjä ja vitsoja. Kerroin, kuinka niin mielelläni lähtisin itsekin omien lasteni kanssa joskus virpomaan. Kehotin nauttimaan tästä lyhyestä hetkestä. Moikattiin hyvän tuulisesti, naapuri jatkoi kiireessä viipottamistaan, kuten aina. Onhan tässä kyläilyäkin järkätty jo kolme vuotta. Mutta kun on kiire.
Kyllä, tiedän. Arki kolmen lapsen yksinhuoltajana on erilaista. Mutta silti. Onko se lasten kanssa puuhastelu muka niin kamalaa aina?

Eilen itketti niin, että migreeni vaivaa vieläkin. Oli silti hyvä saada puhuttua miehen kanssa jonkinlaisista suuntaviivoista ja aikatauluista. Olemme samaa mieltä siitä, että kyse ei ole operaatiosta "Kaikki keinot käyttöön" aikataululla 10 vuotta - ääretön. Ei. Sekin rauhoitti.

Työmatkalla rukoilin Jumalaa. Kuten aina. Rukoilin, että haluan saada jotain lohtua Häneltä, en puristaa sitä itsestäni. En halua kuvitella itsessäni mitään, vaan haluan saada tietää, että Jumala on kaiken takana ja huolehtii meistä. Pyysin jaksaa iltavuoron ja että kaikki menisi hyvin.

Lähdin töihin, mutta itku pyrki vielä osastolla silmiin. Vedin henkeä, astuin kansliaan.
Kollega, jonka kanssa olin keskustellut parisen viikkoa sitten, tuli kysymään kuulumisia. Herkistyi hieman itsekin. Lohdutti, rohkaisi. Tuli lämmin olo. Iltavuoro oli kiireinen, mutta silti täynnä ihmeitä: moni kysyi surusilmistä, kuulumisista, olosta. Vaikka en enää töiden alkamisen jälkeen itkenyt, niin kai sen näki. Kerroin, sillä eihän tämä salaisuus ole. Näin, kuinka uutiseni kosketti monia. Katseet, kosketukset ja sanat olivat täynnä myötätuntoa ja tukea. Kuin he olisivat hetkeksi tulleet kulkemaan kanssani tätä matkaa.  Lyhyitä hetkiä,  tuokioita töiden lomassa. Eiväthän ne asiat mihinkään ole hävinneet, mutta tuntui, kuin osan tuskan paineesta olisi saanut purettua pois. Tuli tunne, että Jumala oli tarkoittanut näin tällä hetkellä; työkaverini olivat oikeita arjen enkeleitä.
Ja työtkin onneksi sujuivat hyvin.

----

Tätä kirjoittaessani (ja Pinterestin inspiroivia kuvia selaillessani) sain soiton polilta. Oltiin iloisia tummimmasta ovulaatiotestin tuloksesta, jonka olin saanut perjantaina. Ihanaa, kun aloittavat positiivisesti. Huomenna voitaisiin ultrata. Katsotaan, riittääkö nykyinen lääkitys, mennäänkö vielä jokunen kierto. Aika jännä, että eri asioita puhutaan eri kerroilla... No, parempi oikeastaan, että pelkät Letrozolit saisivat vielä toivoa.

Voihan kurjuus

Vastausta lapsettomuuspolilta ei tullut. Jatkan silti omatoimisesti ovulaatiotestien tekemistä yli viikonlopun; jospa sitten maanantaina selviäisi jotain.
Mysteerikuumekin on jo hellittämässä. Eilinen meni vielä aika tokkurassa, vaikka iltapäivästä ei ollut enää niin omituisen heikko olo kuin oli ollut yöllä ja aamulla. Jouduin kuitenkin perumaan kovasti odottamani menon, mutta nukuinpa sitten kolmen tunnin nokoset illan suussa. Nyt on edelleen väsynyt olo, mutta ei varsinaisesti huono. Outoa vain, että minulla ei ole muuta flunssan oireita ollut (ei pääkipua, nuhaa, yskää tai kuulemma "kipeän näköisyyttä"); vain edeltävä heikko, huono ja hikinen olo.

Tänään sain jo haaleamman toisen viivan testiin; eilen on siis ollut vahvin.
Olen myös käynyt katsomassa Kanta.fi -sivustolta terveystietojani odotellen "virallisia" mittaustuloksia. Lausuntojen näkyminen tulee kahdeksan päivän viiveellä, joten viikko mennään aina lääkärin sanoja muistelemalla. Nyt tuli pieni takapakki ja harmistus, sillä edellisen 11.3. olleen ultrakäynnin mitat olivatkin ihan erilaisia, mitä lääkäri oli sanonut lonkalta. No, ymmärrän toki sen, että silmämääräisesti arvioitu on usein vähän niin ja näin. Kohdun limakalvon sanottiin olevan 4mm, kun se oli oikein mitattuna 3,5mm. Oikeassa munasarjassa ollut johtofollikkeli ei ollut 17mm vaan 13mm. No, sattuuhan tuota. :/ Toisaalta jos munasolu kasvaa sen 1mm päivässä, niin tuon laskutavan mukaan irtoaminen olisi to-la (kp 17-21) välillä. Mutta en tiedä sitten... Tuskinpa tuo limakalvokaan nyt tuosta intoutuu ihan kauheasti kasvamaan...

Huoh. Juuri, kun toiveikkuus on alkanut saada hyvin sijaa tässä huushollissa niin tullaankin rysähtäen alas. Lausunnossa sanottiin myös, että mikäli ovulaatiota ei tapahdu, niin aloitetaan Menopur-pistokset. Niin. No. Senhän tiesinkin. Mutta silti harmittaa.

Kuumeilua

Heräsin yöllä huonoon oloon. Aluksi luulin sen johtuvan liian vähäisestä iltapalasta ja kuumasta olosta. Kävin juomassa vettä ja kömmin takaisin sänkyyn. Sitten alkoi palella ja kolottaa vähän joka paikkaa. Olo oli kuin... kipeänä. Takaisin yläkertaan keittiöön kipuaminen olikin taas melkoinen voimain koetus, sillä silmissä meinasi ihan pimetä, hikeä pukkasi. Panadol naamaan ja taas unta hakemaan. Harmittelin, että tähänkö se ovulaatio sitten kaatuukin... sairasteluun! Kävin jo mielessäni läpi viime päivinä hoitamieni potilaiden sairauksia... Rsv-potilaiden hoitamisessa olen ainakin hyvin suojautunut... Entä se parainfuenssapotilas, kun pidin häntä kiinni ja hän puri minua? Mutta toisaalta... voisiko tämä olla myös sitä ovulaation jälkeistä lämmön nousua?

Aamulla olin edelleen kuin rekan alle jäänyt. Piti ihan mies huhuilla ylös sängystä, sillä en pysynyt tolpillani edes puuron tai kahvin keiton verran - puhumattakaan koiran käyttämisestä ulkona. Puuro ei meinannut millään mennä alas, teki mieli vain maata sohvalla ja yrittää olla liikkumatta. Lämpöä ei kuitenkaan ollut kuin 35,7. Outoa. Minulle 35 on normaali lämpötila, ja jos lämpö joskus huitelee jo 36,5 tienoilla olen ihan petipotilas. Tiedän, eihän tuo ole edes kuumetta, noin niin kuin virallisesti. Mutta niin olen mitannut ja kokenut.

Sain eilen sähköpostia lapsettomuuspolilta. Kehotettiin tekemään testi vielä tänään. "Pidetään peukkuja", luki viestin lopussa. Tänään tekemässäni testissä oli kaksi viivaa, joista toinen oli ihan himpun verran haaleampi kuin toinen. Ovulaatio lähestyy - vai oliko se sittenkin jo? Lisäohjeita odotellessa... Tämä on todellakin päivä ja hetki kerrallaan menemistä!

Mutta jos viime öinen ja tämän aamuinen kuumeilu johtuisikin ovulaatiosta, niin on aika erikoista, että koen tuonkin niin kovin voimakkaasti. Kaikki tähän kiertoon liittyvät asiat, tuntemukset ja oireet ovat olleet vahvempia kuin koskaan aiemmin.

Testailua

Kolmas päivä jo negatiivisia ovulaatiotestejä.
Tuntemuksista ja merkeistä olisin kuitenkin sitä mieltä, että ovulaatio on ollut ja mennyt la-su aikoihin. Sunnuntaista lähtien aloin testailemaan, mutta tuolloinkin vasta klo 23 tultuani tuplavuorosta kotiin.

Vielä viikko sitten odottelu oli tuskaa. Nyt tuntuu, että päivät kuluvat siivillä. No, mikäs siinä, kun työvuorot ovat tupla, kaksi pidentynyttä aamua ja vielä huomenna tupla. Mikään alkuperäinen työvuorosuunnittelu ei ole pitänyt paikkansa. Saapahan ajatukset muualle.

Vaikka olen minä toki ehtinyt tulkkaamaan jo Kanta.fi-arkistoon tullutta epikriisiä ensikäynniltä. Mikä on AFC, millaisen diagnoosin sain, mitä mahdollisia jatkoja lääkärillä on ollut mielessä (ja mikä on ehkä mennyt minulta ohi)... Olen ehtinyt jo googlettamaan monen monta kertaa Menopurin käytöstä, Letrozolin vaikutuksista, ovulaation merkeistä ja näiden kaikkien vaikutuksesta mahdolliseen raskauteen.

Puhumattakaan siitä, millaisia pohdintoja minulla on ollut liittyen raskauteen, synnytykseen ja lapseemme. Jos kaikki mielikuvani olisivat totta, niin minulla olisi jo melkoinen katras lapsia.