Elämä on täynnä yllätyksiä

On se elämä vaan kummallista.
Kun on ensin vuosia ja vuosia ollut siinä uskossa ja ajatuksessa, että oma kroppa ei toimi ja hyviä uutisia ei juuri tule ilman lääketieteen apua, niin aivan yhtäkkiä sitä on ihan pää pyörällä. Siis mitä täällä oikein tapahtuu??

Ilo syyskuussa alkaneista kuukautisista on kestänyt. Ilo ja kiitollisuus. Vau, kehoni toimii! 
Innostuin myös kuukautissovelluksesta ja ai että, kun oli hauska täytellä sitä ja kuulostella oman kehon tuntemuksia. Nyt se oli sellaista uteliasta, levollista, innostunuttakin seurailua, jonka koin olleen oppia siitä "matkasta", jota olen tehnyt jo loppuvuodesta. Matkasta naiseuteen, syklisyyteen... Ja tässä sitä oltiin! 

Jollain tavalla tuo kierto tuntui jännältä. Rauhaa täynnä olevalta, mutta myös virtaavalta. Hyvältä, elinvoimaiselta, uudenlaiselta. Ja siltä, että jotain upeaa on vielä luvassa.

Täysin omien tuntemusten varassa en mennyt, vaan seurailin testeillä mahdollista ovulaatiota. Tästä en ole ihan varma, onko tuo hyvä vai stressiä lisäävä, sillä tottahan me nyt päätimme ottaa selvää, mitä tämä kierto tuo tullessaan. Kyllä sitä taas tihrustettiin (siis minä), vertailtiin, tutkailtiin ja pähkättiin, että olisiko tämä nyt sitten ovulaation lähestymiseen liittyvä juttu vai mitä.
Kunnollista vahvaa plussaa en koskaan saanut, mutta tummimman viivan joskus kp 20-21 tienoilla. Se kuitenkin jätti vähän kumman olon. Olisiko se muka ollut niin myöhään? Mutta mielenkiintoista ainakin on ollut!

Loma oli ja meni. Se oli sentään ihana. Teki niin hyvää ottaa totaalitauko töistä, ja jollain uskomattomalla tavalla koin valtavaa ja syvällistä rauhaa heti lomaa edeltävien vapaiden aikana. IHANAA. Loma oli toki arjen sävyttämä kerhoineen ja menoineen, alkoi ja päättyi sairasteluilla, mutta ehdittiin sentään käymään Oulussa lasten kanssa, tavata ystäviä, sain pestyä ikkunat loppuun ja lyhennettyä sekä meidän että naapurin verhot. Hiukan tein surutyötäkin, kun loma oli päättymässä. Mutta olin valmis.

Pari viikkoa meni ihan hulluissa rytmeissä. Yleensä teen noin kaksi yötä kolmessa viikossa, mutta nyt tein kahdeksan yötä kolmessa viikossa. Parin viikon aikana siis 6, joista 4 oli ylimääräistä. Oli päiviä ja öitä, jolloin tuntui siltä, että kuukautiset alkavat ihan just, sillä niin kovasti juili. Kiva siinä sitten olla yötä vierihoitajana näiden epäilyjen kanssa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja kävin jo miettimään, että sekoitinko kroppaani nyt aivan tolkuttomasti tekemällä noin paljon yövuoroja ja nukkumalla vähän. Olisiko uusi kierto alkanut muuten?
Tein varmuuden vuoksi raskaustestejäkin, jotka olivat negatiivisia. No, tosiaan, imetyksen lopettamisen jälkeen kiertohan saattaa olla mitä vain. Siispä odottelemaan.

Jostain kumman syystä sain päähäni tehdä raskaustesti eräästä yövuorosta tultuani, olisiko ollut kp 37.
Siihen piirtyi melko nopeasti hailakka viiva kontrolliviivan viereen.
Ja kahteen muuhun sinä päivänä tekemääni testiin.
Ja seuraavana päivänä kahteen eri merkkiseen testiin.
Siis selvä positiivinen!
Koitti arkipäivä, kuopuksen neuvola.
Käynnin lopuksi kerroin terkalle tilanteesta ja kysyin: "Mitä nyt pitää tehdä?"
Tilanne oli minulle täysin uusi. Testit olivat nyt aivan selvästi positiivisia, vaikkakaan ei vielä vahvoja. Mutta silti ensimmäisiä sellaisia ikinä. 
Olinko minä siis raskaana? Mitä nyt tapahtuisi? Eihän minulla ollut edes tukilääkettä käytössä, voiko tämä edes onnistua?
Kerroin muutamalle läheiselle, jotka kertoivat, että tekisi niin mieli hihkua, pomppia, iloita, mutta tiesivät siitä mielen kamppailusta, jota nyt kävin.
Ei meille käy näin, ei tämä ole totta. Tämä on vain jotain pilaa, ei nämä testit toimi. Kaikki tekemäni rfsu:n testit olivat saman sarjan testejä, viallisia aivan varmasti. Ja Clearblue? No, joku vika aivan varmasti.
Pelkäsin niin kamalasti, että ei tämä ollutkaan totta.

Ja samaan aikaan...
Se syvä rauha ja levollisuus... Kaikki on hyvin.

Neuvolan terveydenhoitaja kehotti tekemään testejä ja katsomaan, jatkavatko ne tummumistaan. Toivoin, että saisin lähetteen hcg-arvolle.
Kävin labroilla ja sain seuraavana päivänä tuloksen. 86. Eli?
No niin, ja google laulamaan... Yksittäinen arvo ei kertoisi mitään, vaan se, miten se nousisi. Mutta silti...
Terveydenhoitaja kehotti käymään viikon päästä uudelleen, jotta nähtäisi, jatkaako arvo nousuaan.
Taisi olla täysi virhe pyytää hcg:n mittaamista, sillä minähän sitten pähkäsin pääni puhki noita arvoja, yrittäen pitää itseäni rauhallisena ja luottavaisena. Jollain tavoin sainkin pidettyä, ja eräs kuuntelemani podcast toi tietyllä tavalla levollisuutta. Ei naiset ennenkään ole ravanneet labroilla ja tehneet kymmeniä testejä, vaan kuunnelleet oloaan ja luottaneet. Minäkin voisin tehdä niin.
Nuo labrat oikeastaan kävivät lopulta ahdistamaan ja jo tulleiden raskausoireiden lisäksi olin myös kiukkuinen kuin ampiainen. Ärsytti ja jännitti. Olin kuitenkin tehnyt 1-2 raskaustestiä joka päivä, ja ne olivat koko ajan tummuneet.
Tänään sain kuulla toisen näytteen arvon heti aamusta. 1322.
Laskin, että hcg oli tuplaantunut oikeaoppisesti. Kaikki on hyvin!!

Nyt tuntuu, että asiat ovat lähteneet rullaamaan oikein toden teolla. Soitin jo tänään neuvolan aikaa varatakseni ja laitoin lapsettomuuspolille viestiä, että me emme olekaan nyt marraskuussa tulossa pakastealkion siirron suunnitteluun. Voi, kuinka ihanan ja koskettavan puhelun sainkaan kätilöltä!! Hän onnitteli ja oli niin valtavan onnellinen puolestamme! Iloitsi, että kehoni toimii!!
Tänään menin myös ensimmäistä kertaa kalevalaiselle jäsenkorjaajalle. Täyttäessäni esitietolomaketta oli siellä kohta "Olen raskaana", ja ruksin sen. Hoitaja katsoi minua hämmästyneenä ja onnessaan ja tarkisti asian. Olimme vasta keskustelleet asiasta äitien saunaillassa, joten tilanne oli totta kai tosi onnellinen. Mutta sitten hän sanoi: "Sitten en voi tehdä sulle mitään."
Oli nimittäin niin, että kalevalaista jäsenkorjausta ei suositella ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana tehtäväksi, jotta se ei vaikuttaisi alkion kiinnittymiseen (tai jotain vastaavaa). Olipa sentään! Hävetti kyllä, sillä en ollut yhtään tullut ajatelleeksi tällaista. Totta kai maksoin hoitajalle, sillä olihan hän varannut töitä minun ajalleni.
Toinen isompi juttu, jota mietin tänään, oli työhakemus. Mikäli saan kutsun haastatteluun, niin olisikohan tilanteesta hyvä mainita... Mikään pakkohan siihen ei aja, mutta entä korrektius tai sellainen oma avoimuus? No, kunhan nyt edes saan hakemuksen lähetettyä.

Keskusteluja on käyty jo liittyen autoon ja taloonkin. Työkuvioihin ja siihen, milloin kerromme.
Ja yhä edelleen ajattelen mielessäni "tilanteesta".
Kätilö sanoi niin koskettavasti useaan kertaan, että "nauttikaa. Nauttikaa niin paljon, sillä teillä on ollut pitkä ja rankka tie."
Ja niin pohdinkin illalla kuopusta nukuttaessani. Minulla on lupa nauttia raskaudesta ja tästä ajasta.
Lupa nauttia, sillä olen raskaana.