Levollisuutta ja kauneutta

On viikonloppufiilis. Oikeasti on maanantai. Kenties olo on pulppuavalla tavalla kepeä siksi, että mies jää aamuvuorosta päästyään yhdelle vapaalle (haha, tämä on näitä vuorotyöläisten normiviikonloppuja..). Ja oikeastaan pönkitin tätä kepeää oloa sillä, että intouduin ostamaan meille hieman leffanaposteltavaa. Tänään oli aikeissa katsoa yhdessä jotain Netflixistä. (Tai sitten siinä käy, kuten monesti aiemmin... Selaamme palvelua piiiiitkään, emmekä löydä mitään järkevää katsottavaa. Tällä kertaa ehdin syömään eväätkin varmaan tuona aikana...) Yhtä kaikki, meillä on yhteinen vapaa. Jee! Olen pyrkinyt olemaan sopimatta mitään silloin, kun mieheni on vapaalla, sillä olemme menneet niin lahjakkaasti ristiin vuoroissamme, että nyt on vielä onneksi aikaa nauttia meidän kahden ajasta.

Toisaalta olo on kepeä myös neuvolakäynnin vuoksi. Jostain syystä olen hivenen helpottunut, vaikka käynti itsessään oli jälleen vähän sitä samaa, kuin ennenkin; pikapikaa tehtyjä mittauksia ja sitten melko karupuheinen lääkäri. Ihmetyksekseni kommentoi sitäkin, että painoni oli noussut edelliselle kerralle jotenkin tavallista enemmän (öh? Tosin sitten mieleeni muistui kuulemani kommentti tästä lääkäristä. Hän kuulemma nipottaa aina painosta, oli se noussut paljon tai vähän). En ehkä olisi kaivannut kuulla tuon kaltaista kommenttia, kun saan juuri ja juuri tämänkin painonnousun käsiteltyä mielessäni.
Mutta viis tuollaisista, sillä vauvalla oli kaikki hyvin! Hän hengaili oikeassa asennossa, mutta aikeita lähtöön ei kyllä vielä ollut. Jos minä olen koko ajan tuumannut, että vauva ei kyllä malta odottaa laskettuun aikaan, niin lääkäri tuumasi, että lähemmäs laskettua aikaa menee - ellei peräti ylikin. No, aika toki näyttää, miten asiat etenevät, ja vauva tulee, kun hän on valmis. Toisaalta ihan helpottavaa. Olen nimittäin nauttinut äitiysloma-ajasta melko lailla, joten olisi ollut hivenen sääli keskeyttää tämä. Tietenkin odotan jo kovasti synnytystä ja vauva-arkea, mutta olen huomannut näiden parinkin viikon olleen raskausajan parhaimpia. Haluan nähdä, mitä kaikkea tämä aika vielä tuo tullessaan.

Viikonloppuna sain viettää arvokasta aikaa erään ystäväni kanssa. Hän oli ilmoittanut jo raskauden alkuvaiheilla haluavansa kuvata minua voimauttavan valokuvauksen metodein. Innostuin heti, sillä vaikka ehkä kuvattavana oleminen saattaisi olla erikoista, niin pelkästään valokuvat ja niiden kautta asioiden tarkasteleminen olisi kiehtovaa. Luotin lisäksi ystäväni visuaaliseen silmään, että jo senkin puolesta ajattelin projektin olevan loistojuttu. Sopiva aika löytyi lopulta ja niin pääsimme kuvauspuuhiin. Sää oli kauniin syksyinen, hieman kirpakka, mutta silti lempeä. Värit olivat loistossaan ja vain ihastelimme luontoa ja sen eri yksityiskohtia. Oli hauskaa, kuinka ystäväni toi esiin sen, kuinka tietyssä taustassa hiukseni punerrus tulisi hyvin esiin tai kuinka sopisin hyvin vaikka laiturin nokalle istumaan. Minäkin intouduin keksimään kuvauspaikkoja, ja pian olinkin jo astelemassa rannikon kivillä. Hetkeä myöhemmin humpsahdin veteen! Onneksi vain toinen jalka kävi viileässä vedessä, mutta sainpahan ainakin uudet sukat, sillä olihan sellaiset käytävä ostamassa. Kokonaisuudessaan valokuvaushetki oli melkoinen. Keskustelut eri teemojen ympärillä, ystäväni kauniit ja kannustavat sanat sekä luonto ja kaunis ympäristö olivat omiaan saamaan mieltä korkealle ja toisaalta vain ihmettelemään sitä kaikkea hyvää, jota sain kokea. Katsoimme lopulta yhdessä kuvia isommalta ruudulta ja hämmennyin. Eri katsomiskierroksilla kuvat saivat suurempia merkityksiä, avautuivat eri tavoin, lempeys niitä kohtaan lisääntyi. Lempeys itseäni kohtaan. Ja vielä muutama päivä kuvien ottamisesta pureskelen kuvauksen tuomia ajatuksia. Olisinko voinut arvatakaan, millaiselle matkalle voimauttava valokuvaus sysäisi minut...

Huomasin, että tarkastelin itseäni kovin kriittisesti, jos en jossain kuvassa hymyillyt niin, että hammasrivistö näkyi. Soimasin itseäni niistä, vaikka juuri sellaisista kuvista ystäväni sanoi pitäneensä. Tulin tosin jo kuvausten aikana huomaamaan, että kenties tuo oli ollut se iänikuinen kiltin tytön rooli, jossa olin tottunut olemaan. Kiltti, reipas, iloinen, positiivinen. Olisiko tilaa vakavammille tunteille?

Kuvat herättivät myös paljon pohdintaa eri teemoihin liittyen, mutta myös vahvistivat, voimaannuttivat ja rohkaisivat. Kyllä, minä olen nainen, pian äiti. Olen kokonainen nainen, itsenäinen, aikuinen, kaunis, syvällinen, levollinen, onnellinen.  En jotain, joka seuraa vanhempiensa jalanjälkiä. En jokin väliinputoaja tytön ja naisen välillä. Olen onnellinen nainen, ja hänet minä näin noista kuvista. Ja juuri niistä kuvista, joissa en hymyillyt hampaat näkyen.

Koska kyse oli myös raskauden tuomisesta esiin, huomasin liikuttuvani jo ystäväni johdantosanoista, kun hän kertoi voimauttavan valokuvauksen ajatuksesta. Mieleeni sinkoutui jälleen kerran matka, jonka olin kulkenut tähän hetkeen saakka. Olin huomannut jo jokin aika sitten, etten enää ollut surullinen siitä, kuinka tämä toivottu raskaus oli mennyt. Olin vain niin äärettömään onnellinen siitä, mitä nyt oli. Olo on levollinen, rauhallinen, hyvä. Ja kuten ystäväni eräästä kuvastakin sanoi, näytin siltä, kuin olisin valmis.

(Toki kuvat herättivät paljon enemmänkin tunteita, ja olinkin melkoisen väsynyt päivän päätteeksi. Koen kuitenkin haluavani pitää tämän osan itselläni. En muutenkaan osaa oikein vielä jakaa kuvia kenenkään kanssa; tänne en edes aio laittaa kasvokuvaa. Toisaalta sekin on aika rohkaiseva ajatus; haluan pitää kiinni jostain sisimpääni koskettaneesta, helliä ja vaalia sitä. Katsoa, mitä siitä seuraa.)