Väsymystä, sairastelua, lapsettomuuskipua, iloakin

Olo on melko väsynyt ja murheellinenkin, jossain määrin. Painiskelen sen ajatuksen kanssa, että olenko tekemässä suurta virhettä palatessani... ei kun aloittaessani puolikkaalla työajalla määräaikaisesti. Yritän kääntää ajatusta mielessäni, että keikkailen ennalta tiedossa olevia vuoroja. En palaa töihin.
Vauva on minussa todella kiinni, ja sen sain kokea melko sydäntä särkevästi eilen. Olin ensimmäistä kertaa iltamenolla lähes vuoteen ollen pois kotoa kello 18-21. Olin eräässä äitien saunaillassa, ja kylläpä vain teki hyvää!
Lopulta pääsin kotiin, tunti myöhässä (puolustuksekseni voin sanoa, että saunapaikan kello oli puoli tuntia väärässä ajassa.), ja jo kotiovelle kuulin sydäntä särkevän itkun. Vauva ei todellakaan ollut nukkumassa. Minä olen siis hoitanut kaikki iltanukutukset, eikä vauva ole rauhoittunut mieheni rauhoitteluihin, yrityksistä huolimatta. Ja kun vauva näki minut... voi että. Hyvä, ettei itku tullut itsellekin. Hän käpertyi minuun tiukasti kiinni, lopulta nukahti rinnalle väsyneenä. Voi pieni kultarakas... ja viikon päästä pitäisi olla jo iltavuorossa...
Tänäisessä perhekerhossakaan tilanne ei ollut yhtään hyvä, kun vauva oli aivan itkuinen ohjaajien parissa, kun olin hetken aikaa muualla. 
No, sikäli turha tätä on murehtia ja vatvoa, kun ei se muuksi muutu. Olen sopinut meneväni töihin, ja pidän kiinni sopimuksesta. Ja työ on tämän hetken (ja monen vuoden ajan jo ollut) unelmatyöni.
Toisaalta ihan hyvä, että ajatuksen peloista, ahdistuksesta, erossa olon riipivyydestä, surusta, omien arvojen vastaan toimimisesta (onko se sitä?) voi myöntää itselle, niin niiden vastustelemiseen menee kenties vähemmän energiaa. Aina ei tarvitse olla yltiöpositiivinen, vaan saa myös todeta, että tuntuu pahalta. Ihan sama, vaikka olisi itse ollut se ensimmäinen innostuja, kun töitä alun perin tarjottiin.

Väsymys toki sävyttää asioita omalla tavallaan. Yöt on olleet vaihtelevia, mutta väsyttäviä. Milloin ollaan herätty 3:lta, milloin 5:ltä (siis uuteen päivään), mutta opettelua tämä silti edelleen on. Nyt otin projektiksi syöttää vauvan eri huoneessa kuin makuuhuoneessa ja nukuttaa hänet vasta makuuhuoneessa. Tänään se tosin ei ehkä mennyt, kuten olin ajatellut, sillä vauvalla on taas kuumetta ja flunssa. Jos edellinenkään oli mennyt ohi. Vai hampaastako se johtui. No, kipeä hän on joka tapauksessa, oli syy mikä vain.

Huomaan olon myös sikäli väsyneemmäksi, kun mieli on täynnä suuria tunteita.
Nyt haluan painottaa kaikille tätä lukeville ystävilleni, että olen oikeasti tosi onnellinen raskaus- ja vauvauutisista. Oikeasti. Ja olen oikeasti kiinnostunut kaikesta, missä mennään ja miten voitte ja mitä vauvoille kuuluu. 💕
Mutta kuin hiipien mielen ylle on taas tullut jonkinlainen varjo, jonka viimeisin kiinnike taisi olla tänään kuullut vauvauutiset (nämäkin aavistin. Olen tosi monesta saanut "etiäisiä" juuri ennen uutisten kertomista). On se vaan kummallista, että vaikka oma vauvani on vasta (vielä hetken aikaa) vauva, niin kyllä tuo kaihertaa, siis omalle kohdalle. En kenenkään vauvauutisia haluaisi pois, enkä haluaisi, että minulle jätettäisi kertomatta tai ylipäänsä välteltäisi aiheita. Minua oikeasti kiinnostaa ja välitän. Iloitsen ja olen onnellinen ihan aidosti.
No, ehkä tässä on vain niin monta prosessia päällekkäin. Töiden aloittaminen, vauvavuoden päätös, kaikki raskausuutiset (etenkin ne "puolivahingot", vaikka iloisia ovatkin olleet), unikoulu, väsymys ja jatkuvat sairastelut. No, tämä on se lapsettomuuden kipu, joka aina välillä jomottelee enemmän. Ihan hirveä haikeus, kaiho ja suru. Ja vauvakuume.

Hehkutin aiemmin Jennika Salmelan BalanceCoaching -instagramtiliä (tai kenties hehkutin Kierron verran toivoa -podcastia, josta tästä kuulin). Olen parhaillaan käymässä hänen pitämäänsä Avautuminen naiseudellesi -verkkovalmennusta, ja muun muassa siinäkin tuodaan usein esille ajatusta, että miten olet itse itsellesi. Tähänkin teemaan tuo ajatus sopii. Olenkin yrittänyt surun ja murheen sijaan vaalia ajatusta: "ihanaa, että minunkin kehoni voisi jonain päivänä toimia luonnostaan. Ihanaa, että minäkin voisin tulla joskus raskaaksi ilman lapsettomuushoitoja!"
Haluaisin uskoa ja luottaa, että sekin on mahdollista.

Nyt pätkii ajatus.

Parempi lopetella.

Suuria odotuksia tulevalle vuodelle

Syysaika ja loppuvuosi on kulunut rattoisasti sairastellessa - kuten monessa muussakin perheessä. Osa kivoista jutuista, kuten kerhokuvista, jäi täysin taudin jalkoihin, mutta onneksi ne tärkeämmät, kuten kerhon joulutupa, joulujuhlat ja minun synttäreiden vietto perheen kesken, saatiin onnistumaan. Toisaalta Tähti-vauva nykäisi vielä 39-40 asteen kuumeen juuri jouluksi (kuume laski onneksi lääkkeellä), mutta toisaalta vanhempani olivat niin innolla tulossa meille, että sairastelu ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Tuosta puheen ollen: oli muuten tosi tärkeä rohjeta kutsua vanhempani ja veljeni ensimmäistä kertaa meille joulun viettoon. Se todella vaati rohkeutta, mutta miten kivalta tuntuikaan viettää joulua meillä ja meidän ruoilla (toki mukana oli myös juustoja ja lohta sekä vanhempieni tuomaa kinkkua, joten jokaiselle oli jotain). Nautimme kaikki päivästä!

Hämmästelen yhtenään ajan nopeasti kulumista, ja haikeus lisääntyy aina, kun Tähti-vauvan kuukausipäivä on käsillä. Nyt hän on jo 10 kuukautta!! Enää alle 2 kuukautta vauvavuotta jäljellä, en kestä. 
Nyt tuohon haikeusjuttuun tuli vielä lisää kierroksia, kun sain eilen melkoisen puhelun. Näin toki jo soittajan nimen ennen vastaamista, mutta yllätys oli melkoinen, kun asia selvisi. Sieltä nimittäin soitteli osastonhoitaja juuri siltä osastolta, jonne kaipailisin töihin!! Hän kyseli, olisinko ollut kiinnostunut tietystä ajasta puolikkaalla työajalla. Vai että olisinko?! Toisaalta totta kai minun olisi juteltava mieheni ja lastenhoitoon osallistuvien vanhempieni kanssa...

Illalla kävin hiihtämässä hiihtoladuilla, jonne vuosien varrella olen purkanut niin paljon sydäntäni. Lapsettomuus- ja lapsettomuushoitomurheita, raskauspohdintoja, yrittänyt vauhdittaa synnytyksiä, mutta myös työpohdintoja, uskon asioita, ihmissuhdekuvioita... Nyt melkeinpä itketti, sillä yhtäkkiä kaikki tunteet vain tuntuivat vyöryvän ylleni.
Innostus. Ihanaa, vau, mahtavaa, jee!! Kuinka olinkaan hetki sitten ollut tosi ahdistunut muun muassa omasta työnteostani, ja ihan vain väsymyksen vaikutuksesta. Ja nyt minua pyydettiin haikailemalleni osastolle! VAU!!!
Malttamattomuus. Joko saa aloittaa?? Mihin tämä voisi johtaa? Kuinka pitkään työt tulisivat jatkumaan?
Pelko. Mitähän minä mokaan taas?
Jännitys. Miten arki lähtee sujumaan? Miten väsynyt olen?
HAIKEUS. Tässäkö tämä vauvakuplailu sitten olikin? Nytkö se loppuu? Nyt on jo ikävä lapsia. Yhyy!

Mieleen vyöryi myös lapsettomuusjutut, oikein toden teolla. Sitähän ei voi tietää, oliko tämä tässä. Jos nyt "annan pikkusormen" töille, niin pääsenkö koskaan enää tällaiseen pikkulapsiarkikuplaan?

Mutta sitten, kun oikein miettii, niin kyllähän minä olin joka tapauksessa aikonut aloittaa keikkailun tuossa Tähti-vauvan 1v-synttäreiden jälkeen. Symbioosi tulisi muutenkin väljentymään. Ja kunhan unikoulu saadaan pidettyä, niin nukkuminenkin varmasti helpottuu. Ikääkin tulee Tähti-vauvalle koko ajan lisää, ja teoriassa imetyskerrat myös vähenevät. Nyt sairastelujen myötä hän kyllä ottaa maitoa varsin usein päivän aikana, mutta luulisi senkin helpottuvan. Eivätkä ne lapset mihinkään häviä, kun palaan töihin. :)

Ja ne lapsettomuusmurheet. Hirveä vauvakuume, ihan koko ajan. 

Ja minusta on ihan hirmuisen jännittävää ja kutkuttavaa ajatella, mitä tuleva vuosi tulee tuomaan tullessaan. Ainakin nuo työkuviot, mutta omissa haaveissani pääsemme kokeilemaan vielä pakkasalkion siirtoja...

Sekalainen sepostus, koska ympärillä hyöritään ja pyöritään. Lupasin Huldalle kirjoittavani hetken, ennen kuin katsomme taas hänen kuviaan. Tarkoitukseni olisi tehdä jälleen valokuvakirja hänelle, mutta toki nyt myös Tähti-vauvalle.

Täyttä arkea, ihanaa ja raskasta

Haha, tämä on just tätä, kun yrittää tehdä samaan aikaan montaa asiaa, netti prakaa ja samalla vastailen viesteihin ja kuulostelen itkuhälyttimestä, joko vauva heräilee. Ja aloitin kirjoittamaan yrittämistä jo tunti sitten. (Ja itseasiassa jatkan tämän kirjoittamista tunteja myöhemmin.)

Hiljaiseloa blogin puolella, mutta varsin intensiivistä oikeassa elämässä. Tällaistahan se on, ja ajoittaisesta rankkuudesta huolimatta nautin. Sanomattakin lienee toki selvää, että lisää saisi olla unta, parisuhdeaikaa, hermoja ja lempeyttä kohdata erilaisia tilanteita, aikaa saada syödä rauhassa ja kenties kehonhuoltoakin.

Mutta täällä joka tapauksessa elellään hyvinkin päivä kerrallaan. Ristiäiset saatiin vietettyä Tähti-vauvan ollessa 2 kuukauden ikäinen, ja kaikki sujui ihanasti. Toki oma olo meni hyvinkin sumun keskellä lasten itkujen ja kaiken valmisteluhässäkän vuoksi, mutta kuvien kautta olen sitten fiilistellyt ihania juttuja ja koko tilannetta. Ja pari viikkoa ennen ristiäisiä alkoi yksi perheestämme saamaan flunssaoireita niin, että viimeisin sairastui ristiäisviikolla... Mutta kaikki lopulta hyvin - kylläpä se leipominen etukäteen auttoi kummasti!

Nyt vauva on lähes 3,5 kuukautta, ja suunnittelen jo hieman kiinteiden aloittamista ja soseiden valmistamista.  Aika hurjaa, että hän on jo tämän ikäinen. Kovin seuraileva, jutteleva, kurottelee käsillään ja osaa jopa kierähtää molempien kylkien kautta selältä vatsalleen ja joskus myös takaisin! Meno on siis selvästi mielessä, ja paino ei ihan tässä suhteessa ole pysynyt pituuden kanssa vauhdissa mukana. Mutta jospa se sitten tasaantuisi ja kiinteätkin auttaisi asiaan. En ihan hirveää stressiä ota asiasta, sillä vauva on kuitenkin pirteä, liikkuvainen, syö 8-10 kertaa päivässä (tarjoan myös useammin, mutta ei huoli), pissaa ja kakkaa. Käyrät ovat käyriä.

Kieltämättä olisi kyllä montakin asiaa, josta voisi kirjoittaa, mutta en ole tästäkään ottanut paineita. Ehkä jonkinlainen hauska summaus on sekin, että samaan aikaan nautin tästä tosi paljon, mutta samaan aikaan sitä jännästi odottaa jo tulevia vaiheita, ja että hän ei olisi niin kiinni minussa. Hassua. En vain ehkä kaipaa samanlaista tiivistä vauvakuplaa kuin Huldan kanssa aikoinaan. Toki tiiviit ja läheiset välit toivoisin saavuttavani Tähden kanssa, mutta on tämä myös erilaista. En ole varma, onko se rentoutta, mutta jonkinlaista samansukuisuutta ainakin. Ja onhan elämä paljon muutakin kuin vauvaa. Etenkin ristiäisten jälkeen esikoinen on reagoinut melko vahvasti ja rajusti vauvan olemassa oloon ja saanut myös sanoitettua sitä, että ei haluaisi vauvaa olevan, että hän voisi olla taas vauva. Samaan aikaan pikkuveli on kuitenkin niin rakas. Onhan se rankka paikka, kun vauva pääsee syliin, mutta ei hän samalla tavalla kuin ennen. Suuria tunteita on kohdattu, ja aika ajoin elämä tuntuu myrskyjen laannuttamiselta myrskyjen jälkeen. Ei tässä aina helpolla itsekään pääse, mutta tunteiden hakeminen auttaa ymmärtämään. Ja sitten meille tuli myös korona, joka on myös varmasti vaikuttanut tämän viikon reagointeihin.

Oma olo on ollut hyvä, fyysisesti ja henkisesti. Olen käynyt kahdesti äitiysfysioterapeutilla, ja oman liikkumisen monipuolistaminen ja juoksun intervallityyppisesti aloittaminen on ollut todella innostavaa ja inspiroivaa. On tuntunut hyvältä voida tehdä taas lähes omia juttuja. 

Huldan kohdalla eräänlainen haikeus varjosti vauvavuotta, sillä silloin suri, jäisikö tämä kokemus ainutkertaiseksi. Ehkä myös sitä, että kaikki oli itselle kuitenkin niin uutta ja epävarmaa, että toivoi jo senkin puoleen saavansa kokea vauvavuoden uudelleen. Siitä iloitsenkin, että nyt sain ottaa vauvavuoden uudelleen, joskin kovin eri tavoin. Siinäkin mielessä olo on helpottuneempi ja rennompi.

Sinänsä kaikki siis hyvin täällä.

Lapsettomuushoitojen jatko - ajankohtaista vai ei?

Elämä on ollut kiireistä ja nuhaista.

Sitten taas nuhaista ja kiireistä.

Välillä tehtiin keksintö, kuinka kiivetä tuolin avulla pöydälle tai sammutetaan valot. Sitten nuha on taas vienyt voiton ja ihan kuin minulla olisi taas sylissäni pikkuvauva.

Elämä on kieltämättä rientänyt aimo harppauksin eteenpäin. Tänään Hulda on jo 1 vuoden ja 4 kuukauden ikäinen, ja oppinut monenlaisia uusia asioita.

Elämä on aika ihmeellistä pienen lapsen silmin kautta katsottuna. On se myös aika ihmeellistä silloin, kun huonojen öiden jälkeen on saatu nukuttua hiukan paremmin. Molempia on siis mahtunut tälle vuodelle.

Tämä blogi on kieltämättä jäänyt hiukan paitsioon meneillään olevien projektien ja ihan vain elämän myötä. Välillä muistan tämän olemassaolon ja saatan pohtia tämän funktiota. On paljon aikoja, jolloin mieli tekisi avata mielessä olevia asioita, kuten nyt vaikka vegaaniteema ruoanlaittoineen, leipomisineen, ympäristö- ja eläinoikeusnäkökulmineen, töihin liittyvät pohdinnat, harrastusmietinnät ja toisaalta ihan vain arki. Mutta njaa. Miksi kirjoittaa?

Toisaalta käytän suhteellisen paljon aikaa kirjoittamiseen myös toisaalla, joten ymmärrettävästi tämä foorumi jää vähemmälle huomiolle. Eikä lapsettomuus ole ollut juuri päivän teema.

Vai onko sittenkin?

Olemme pohtineet aika ajoin hoitoihin palaamista. Joulukuun puhelun perusteella olin saanut ymmärtää polilta, että imetyksen loputtua voisimme vain laittaa viestiä sinne, ja sitten hoidot voisi aloittaa taas. Pian olisimme jo hakemassa Pakkasukkoamme kotiin. Niinpä tässä eräänä iltana tuumasimme, että mitäs, jos iltamaito jäisikin nyt pois. Liekö se enää Huldallekaan ollut niin tärkeä. Omaa sydäntä tosin hiukan riipaisi nukuttaa lasta ilman tuttua iltarutiinia, imetystä, sylissä olevaa taaperoa ja sitten leveän hymyn näkemistä. Parhaillaan jopa "Nam nam!" kuulemista. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös imetys.

Ja minä hassu laitoin jo samana iltana viestiä polille.
"Se on loppu nyt!"

Seuraavana päivänä soi puhelin ja jouduin hiukan nolostellen kertomaan, että imetys päättyi vasta edellisenä päivänä. Hoitaja naurahti minulle ja selvensi, että hoitojen jatkamista varten imetyksen lopettamisesta täytyy olla kulunut 2 kuukautta. Huh!
(Kuulemma aiemmin se oli ollut puoli vuotta.)
Sovimme, että palaisin asiaan, kun tämä aika olisi todella kulunut.
"Ja ajattele lastakin," sanoi hoitaja.

No ajattelenhan minä lasta.
Sydäntä on raastanut pienen oleminen nuhan keskellä, ja taas on käynyt niin, kuten pari viikkoa aiemmin, että tarmokkaan seikkailijataaperon sijasta minulla onkin taas hiukan voipunut pikkuvauva, joka nautiskelee ajan kanssa maitoa jopa 8 kertaa päivässä. Kieltämättä olen itsekin nauttinut tästä. Flunssa on vaivannut minuakin, ja koska sitä ei oikein ehdi sairastamaan, niin sohvalla köllöttelyt vauvan kanssa ovat kelvanneet.

Vaan mitä tuo puhelu sitten tarkoittaa?
"Pitäköön tunkkinsa!", oli spontaani reaktioni. En oikeasti ollut pahana polille, hoitajalle, protokollalle, yhteiskunnalle, politiikoille tai millekään. Turhautti. Tavallaan tuntui, että tässä täytyisi tehdä hirmuinen työ henkisesti ja fyysisesti, jotta imetys loppuisi, eikä sekään riittäisi. Sitten pitäisi vielä odottaa! Hyvänen aika!
Lähinnä ajattelin sitä, että todennäköisesti aika täyttyisi juuri kesän korvilla ja jopa lähellä kesätaukoa. Silloin koko työ tuntuisi aivan hukkaan heitetyltä. Miksi ei siis vain antaisi ajan kulua ja asioiden sujua luonnollisesti ja lapsentahtisesti, kuten olemme niin monta kertaa kokeneet hyväksi?
Siirtyköön hoitojen jatko vaikka syksyyn. Nyt on Huldan olo kaikista tärkein.

Tapahtui evakkoreissuilla

Palasimme eilen Huldan kanssa kotiin. Hetkeä aiemmin olin tosin käynyt pulittamassa 5 minuutin lääkäriajasta 74 euroa vain kuullakseni kaiken olevan hyvin. Parkkipaikalla en oikein tiennyt ajaako suoraan kaupungin päivystykseen vai mitä oikein tekisin. Joka tapauksessa täyden auton purkaminen tuntui yhtäkkiä todella uuvuttavalta urakalta. Onneksi Hulda teki ratkaisun puolestani ja nukahti aika pian. Kipaisin apteekissa täydentämässä lääkearsenaalia ja sain lisäksi purettua tavarat ja ladattua pyykkikoneen pyörimään. Kodin vastaanotto ei ollut kovin lämmin; tavarat olivat sikin sokin, lattiat totta kai suojapahvein suojattuna, eivätkä patterit toimineet. Keitin itselleni tulokahvit ja tuumin hetken. Hulda heräsikin uniltaan, joten kauan ei seuraavaa siirtoa tarvinnut miettiä.

Olemme siis kotona. Takana on noin 1,5 viikon mittainen evakkoreissu putkisaneerauksen alta pois. Nyt huomaan, että etukäteen stressaamani aika on jo onneksi ohi ja sujunutkin oikeastaan varsin mukavasti ja monisävyisesti. Paljon olen ainakin saanut ajattelemisen aihetta. Tällä hetkellä, kun olen saanut nauttia harvinaisesta hiljaisesta aamusta ja omasta ajasta kahvikuppeineni, huomaan väsymyksen ottavan taas valtaa. Oikeastaan viikot ovat imeneetkin aika paljon, vaikka ovat antaneetkin.

Mikäs maaseudun rauhassa ollessa! Olen tullut lenkkeilleeksi tunteja noissa samoissa metsissä, joissa niin usein kävin nuorena. Nyt suhasin siellä milloin Huldan kanssa, milloin myös koiran, milloin kaksin koiran ja milloin ihan yksinäni - kahdesti jopa juosten! Kyllähän se metsässä oleminen on vain niin ihanaa ja rauhoittavaa. Jos alkuvaiheessa nautin lukemattomista sini- ja valkovuokoista, niin nyt sain haistella jo tuomen kukkien tuoksua.

Juoksulenkkiä - vai kukkien ihastelua?

Ensimmäiselle viikolle mahtui myös paljon suunnittelu- ja toteutushommia. Olin mukana seurakunnan kevätpäivän järjestämisessä, mutta myös ottanut suunnitellakseni vohvelimenun sunnuntaiselle kevään viimeiselle messulle. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, että innostuin, mutta minua huvitti, kuinka tohkeissani todella olinkaan, kun lopulta olin päässyt vohvelitäytepyörittelyissäni jonkinlaiseen päätökseen. Olimme suunnittelutiimissä vielä keksineet, että kuinka hauskaa olisi saada kuvat malliannoksista. Ja minähän niitä sitten innolla toteuttamaan! Oli niin hauskaa väkertää annoksia ja etsiä kuvaustaustoja. Lopulta kuvailin annoksia pyrstö pystyssä, sillä minusta aivan täydellinen tausta oli tuo ihana, keväisen kirjava Mummon tekemä räsymatto. Tärisin, sillä olin niin innostunut. Tulipa myöhemmin harjoiteltua myös annostäytteiden tarvemäärän laskua. Mitoitimme täytteet 120:lle vohvelille, joten siinäpä olikin sitten pohtimista. No, mukava ja mielenkiintoinen haaste tuokin!Kevätpäivälle leivoin sitten kasan korvapuusteja, joka sekin oli niin hauskaa.
Ilman evakkomatkaani en olisi kyennyt noihin urakoihinkaan; Hulda tapansa mukaan oli varsin osallistuvainen, joten äitini nautti saadessaan viettää laatuaikaa tytön kanssa.
Viikonlopun tapahtumat puuhailuineen menivät varsin mukavasti, eivätkä vain etukäteisleipomisten vuoksi.
Aaah. Kerroinko jo, kuinka nautin ja iloitsen toisille leipomisesta ja kokkaamisesta!

Mikä vohveliannos maistuisi sulle?

Korvapuusteja kevätpäivään

Metsämessussa

Seuraava viikko pyörähti aikanaan käyntiin, ja me Huldan kanssa saavuimme evakkomajoitukseen vanhemmilleni jo sunnuntai-iltana. Tuntui uuvuttavalta pakata jälleen tavaroita, joita oli häthätää ehtinyt pyykkäämään viikonlopun menojen keskellä. Mutta yhteispelillä mieheni kanssa oli autoon tuupattu taas niin rattaat kuin syöttötuoli, vauva ja kasa vaatteita ja vaippoja. Täältä taas tullaan.
Alkuviikosta pääsimme retkelle työkavereideni kanssa. Olo oli kuin rekan alle jäänyt, enkä olisi jaksanut nyt yhtään mitään järjestelyä ja valmistelua. Tiesin kuitenkin, että luonnossa ja yhdessä oleminen tekisi hyvää. Ja tavallaan tekihän se, vaikka Hulda oli koko reissun ajan todella itkuinen.

Nokipannukahvit kuksassa ja suklaabanaania vaniljakastikkeella - nam!

Kesä pääsi sitten yllättämään tämän äidin! Olin nimittäin kovalla tohinalla etsinyt aiemmin vaatteita Huldalle 68 ja 74 cm koissa, ja etenkin pitkähihaisia bodyja. Jo viikonlopun kevätpäivä todisti sen, että noilla varusteilla vauvan kantaminen kantorepussa läkähdyttäisi meidät molemmat; puin hänet hihattomaan mekkoon. Niinpä tiistaille suunnittelemani kaupunkipäivä todellakin keskittyi kirppiskiertelyyn. Toki löysin joitakin juttuja jo tulevaisuuteenkin, mutta myös sopivia kesävaatteita tuolle lämpöpatterille. Mutta taas vastaavasti olikin jännää pukea tyttöä loppuviikosta, kun keli heitti sitten taas vilpoiselle.

Ai tätä lämpöä!

Mehuthan nuo kaikenlaiset menot ja tapahtumat ovat aika lailla vieneet. Tai ei ehkä ne, vaan huonosti nukutut yöt. Onneksi vanhempani eivät kuulemma ole kuulleet mitään Huldasta. Päivät ovat olleet myös työntäyteisiä tytön kanssa, etenkin, kun flunssa mokoma asettui myös taloksi. Parin päivän menot peruuntuivat pikkuhiljaa, ja varsinkin perjantaille suunnitellut menot oli lopulta todella viisasta jättää. Tyttö on ollut kovin kipeä, ja Panadolia olen antanut nyt useammin. Onneksi nenä on pysynyt keittosuolaliuoksella auki ja syöminen on sujunut. Korviaan hän on kuitenkin haronut, ja sillä lähdinkin häntä näyttämään lääkärille. Mutta kuulemma kaikki on tosi hyvin. Mutta miten hauskaa olikaan eilisiltainen tuokio mieheni tullessa kotiin iltavuorosta. Ihan paras lääke! Tytön kasvoille levisi Naantalin auringon kokoinen hymy ja hän hihkui, pomppi, heilui ja huojui nähdessään iskänsä. Aivan itseäkin nauratti.
Omaa vauhtia hiukan hidastaa myös minuunkin tarttunut flunssa. Olisi mukava saada kotia taas siistimmäksi, kukkapenkkiä laitetuksi ja puuhatuksia yhtä sun toista. Mutta evakkouskin verottaa tietyllä tavalla. Toisaalta huomaan, että olisi vain ihana käydä nukkumaan, ihan sellaisen asentoon, kuin huvittaa. Tai lähteä vain jonnekin. Mutta tietenkään se ei ole mahdollista. Ja kyllä päivä tästä taas reipastuu, kun Hulda heräilee kunnolla. Aiemmin teki jo heräilyä itkien käheästi kipujaan ja kurkkuaan. Annostelin Panadolin jo valmiiksi, mutta tyttö pääsi lopulta taas uneen iskänsä kainalossa.

Edellisen päivän puuhat pyörivät myös mielessä. Isoisäni terveydessä alkoi tulla outoja asioita, ja kävimme häntä katsomassa ja hoitamassa useita kertoja päivässä päätyen siihen, että oli paikallaan lähteä päivystykseen. Nyt hän on osastolla.

Oma lukunsa ovatkin sitten ajattomat hetket, lyhyetkin keskustelutuokiot, lapsuus- ja nuoruusmuistoissa viivähtäminen. Ja vastaavasti taas nähdä, kuinka uusi polvi - Hulda - asettuu perhekuntaan. Kuinka hän ja vanhempani ovat jo varsin tuttuja. Elämä jatkuu.

Minun vanhat astianit!

Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 2

Onko sillä mitään väliä, millä täyttää vapaa-aikansa? Entä, jos taustalla on tietyt arvot? Vai riittääkö, että saa vain "jotain muuta" arjen keskelle?

Iltapäiväkahviseuraa

Olen huomannut tulleeni herkemmäksi sille, mihin haluan käyttää vapaa-aikani. Naurattaa tosin juuri käyttämäni sana. Mikä "vapaa-aika"? Koen olevani vapaalla kaiken aikaa, iloisessa sekamelskassa keskellä vauvaperhe-elämää. Tarkoitan tuolla sanalla tässä yhteydessä sitä aikaa, jonka voi ottaa omiin ajatusprosesseihin, latautumisiin, hengähtämisiin, sosiaalisiin tilanteisiin ja vaikka sitten somen käyttöön. Kovin tarkka portinvartija en tässä suhteessa ole, sillä toisinaanhan tulee jaksoja, jolloin vain kaipaa "höttöä" (esim juuri niiden kevyempien romaaninen lukemista, joiden luettua ei viikon päästä enää muista, mistä kirjat kertoivat), siis välillä myös aivot narikkaan -ajanvietettä.

Kuvia lenkiltä, jolle pääsin poikkeuksellisesti ilman vaunuja

Pidän valtavasti ihmisten seurassa olemisesta, ja vastakohtana minulla on myös tarve olla itsekseni, pohdiskella, puuhastella, olla ja elellä. Jos ensimmäisinä vuosina tänne muutettuamme janosin saada ystäviä saatoin lähteä kahvittelemaan ihan vain siksi, että joku lähti kanssani. Ja olihan se kivaa, molemmista. Mutta silti se "jokin" puuttui. Joidenkin kanssa ystävyys on säilynyt tietyllä tasolla, mutta vuosien varrella oikeasti ystäviksi kutsuttavia on alkanut kertymään muista yhteyksistä. Vauvan tulon myötä olen lähtenyt kotoa tapaamaan ystäviä ja käynyt eri paikoissa, mutta huomaan, että nykyisin mieluummin harkitsee, kuinka usein lähtee, kuinka moneen paikkaan päivän aikana ja kenen kanssa. Itse jaksaisin, mutta mitä enemmän olen alkanut tuntemaan tytärtäni, huomaan, milloin hän kaipaisi esimerkiksi leikkimatolla leikkimistä, eikä vain sylissä istumista meluisassa kahvilassa. Olen alkanut myös ymmärtää ystäväni sanoja vauvan "suuritarpeisuudesta" etenkin eilisiltaisen tapahtuman perusteella. Kotimatkalla mies nimittäin pohti: "On tää meidän vauva aika eloisa [muihin vauvoihin verrattuna]. Ihanaa, kun hän on niin eloisa."
Vauva on siis tavallaan myös turvani. Silloin, kun en tajua itseni takia pitää "vapaapäiviä" menoista, on hänen takiaan mietittävä menoja tarkemmin.

Vauva-arki ottaa myös veronsa, myönnetään (nimimerkillä Hulina-Huldan kanssa viime viikolla yöt valvoneena. Tyttö söi joinakin öinä 1-2 tunnin välein ja päivisin nukkui tuskin tuntiakaan yhteen mittaan). On joitakin tilanteita, jolloin olen esimerkiksi lähtenyt tapaamaan tuttua kahvilaan, mutta jota olen etukäteen jännittänyt hiukan. Ja jopa miettinyt jälkeen päin, että olinkohan ihan höhlä, toiminkohan oudosti, pitiköhän hän tuota ihan ajanhukkana. Tapaamiset ovat useimmiten olleet mukavia, mutta huomaan, että mieluummin vetäydyn pääasiassa mukavuusalueelle niissä tilanteissa, kuin voin. Heti tämän kirjoitettuani tajuan, että tuskin tulen ikinä kuitenkaan kieltäytymään kahvikutsuista ja saatan jopa itsekin kysyä tuttavalta tapaamista. Tärkeämpää on silti miettiä omia voimavaroja kulloisenakin hetkenä. Onko nyt se aika, jolloin erilaisten kuormittavampien tekijöiden lisäksi kannattaa sopia tapaaminen, joka saattaa olla enemmän kuormittavampi kuin rakentavampi?

En tarkoita, että ihmissuhteita tulisi arvottaa niin, että vain ne, joista minä saan, voi pitää tai niiden eteen voi nähdä vaivaa. Joskus vain monen kuormittavan tekijän vuoksi tuskin kannattaa haalia itselleen lisää tilanteita, joissa joutuu vähän jännittämään. On ihan hyvä olla välillä vain sellaisessa seurassa tai tehdä niitä asioita, jotka ravitsevat. Uusien kokemusten ja tilanteiden aika tulee myöhemmin.

Saimme kokea ihanan esimerkin tästä viime viikolla. Se oli se kauan odotettu isyyslomaviikko, joka sitten menikin aivan toisin, kuin olimme ajatelleet. Minä ärhäkässä alilämmöstä kuumeeseen sahaavassa flunssassa, mies angiinassa ja vauvalla hulinavaihe. Ou jea. Olin jo aiemmin kutsunut vanhempani meille syömään, mutta koska olimme vasta loppuviikkoa kohti alkaneet tervehtymään, ja kaipasimme jo kipeästi normaalia perheaikaa yhdessä,joten päädyimme perumaan lounaan (itseasiassa heidän ehdotuksestaan). Tulin myös tuon viikon aikana itkeneeksi väsymystäni joidenkin pikkuasioiden keskellä ja kaiken tämän myötä tuli tajuttua, että nyt tarvitsemme latautumista.
Lopulta vanhempani kuitenkin tulivat meille. He veivät Huldan ja koiran vaunulenkille ja me kävimme miehen kanssa kaksin kahvilla, vieläpä kävellen ihanassa aurinkoisessa säässä. Miten hyvää se tekikään.
Muutamat hyvät hetket ja olin taas takaisin raiteillani. Ja siis miettimässä uutta ruokailukutsua (ja sopimassa muitakin tapaamisia).

Entä muu vapaa-aika, ilman toisia ihmisiä?
Tällä hetkellä en jaksa lukea kevyttä kirjallisuutta, vaan nyt mennään asiakirjalinjalla. Jossain vaiheessa saatan ehkä siirtyä joihinkin kertomakirjallisuusromaaneihin, mutta sen aika tulee, kun se tulee. Toisinaan (äitiyslomallakin) luen oman alani liiton lehtiä. Kunhan en lue "paineen alla".
Television katsomisesta olen luopunut jo aikapäivää sitten. Odotin pitkään uuden Selviytyjät Suomi -kauden alkamista, sillä katsoin vuosi sitten ensimmäisen kauden (mitäpä muutakaan pitkillä sairaslomapäivillä olisi tehnytkään). Nuorempana olin kovin kiinnostunut ensimmäisistä amerikkalaisista Selviytyjät -kausista, ja toisaalta nyt hiukan haikeudella mietin vuoden takaisia hetkiä ja oloja.
Mutta se, että pystyisin olemaan oikeaan aikaan ruudun äärellä ja vieläpä koko ohjelman ajan... ei vain onnistu! Yritin katsoa paria ensimmäistä jaksoa Ruudusta myöhemmin, mutta ensin tuli stressi katsomisesta ja lopulta vain tajusin, että en oikeasti edes saa jaksoista mitään. Niissähän on vain pelkkää juonittelua. Silläkö haluan täyttää vähäisen "oman aikani"? Päätin siis olla katsomatta ohjelmaa, ja hyvä niin.

Miten tämä liittyy kasvatukseen?
Ehkä ei vielä kovin paljon mitenkään, mutta koen, että tässä vaiheessa on minun itseni tärkeä tehdä hyvä pohjatyö. Olla avoin, rehellinen, herkkä, kuulosteleva, tunnusteleva, rohkea ja lempeä itseäni kohtaan. Mistä minä pidän? Mikä oikeasti tuo minulle hyvää? Mikä ravitsee minua? Mikä tuo minulle sisäistä rauhaa? Mistä nautin? Mistä ammennan voimavaroja huolehtia perheestäni, itsestäni, ystävistäni, työstäni, arjen koko paketista?
Uskon, että ollessani rehellinen itselleni suhteessa omaan aikaani voin jo nyt sekä tulevaisuudessa luoda parempaa kasvuilmapiiriä tyttärelleni. Toivon, että joskus voimme sitten yhdessä lähteä metsän poluille ja laavuretkelle tai miksi ei jopa huvipuiston vuoristorataan! Mutta kaikkein eniten toivon, että saisin kuorittuani oman sydämeni ympäriltä niitä kerroksia pois, jotka estävät kuulemasta aitoja toiveitani. Ja ettei tyttäreni koskaan rakentaisi niitä oman sydämensä ympärille.

Kun Hulina-Hulda taloon tuli

Eräänä iltana sen keksin. Voisiko aika, jota elämme, liittyä nyt niihin hulinoihin?
Olin onnekseni lukenut vain paria viikko aiemmin Imetyksen tuen sivuilta nelikuisen hulinoista, ja jopa vinkannut ystävääni kyseisestä vaiheesta. Ajatellut jopa, että huhheijaa, kun meillä ei onneksi niitä vielä ole. Juuri, kun sai tilanteen jotenkin rauhoittumaan masuvaivoista.
Mitä vielä. 😅

Uusia taitoja

Hulina-Hulda asettui meillekin taloksi. Se tarkoittaakin sitten sitä, että tyttö ei nuku enää kovin pitkiä päiväunia, ja rauhoittuminen levolle on muutenkin hankalaa. Itseasiassa koko syömistouhu... voi hyvänen aika, siis joskus. Toisinaan on aivan sama, missä kulmassa masuun saa murkinaa, mutta annas olla, kun pienen päässä hämmentää. Silloin harmittaa asento, paikka, häly, äidin juttelut, puoli tai ylipäänsä se, että pitäisi syödä. Valitettavasti nälkä helpottuu vain syömällä, ainakin niin minä olen oppinut.
Niinpä päiväni ovat nykyisin olleet melko pitkälti sitä, että joko juttelemme ja höpöttelemme, leikimme ja touhuamme, mutta voin kopata vauvan myös kantoreppuun, jonne hän onneksi melko hyvin saa nukahdettua (oi sitä onnen hetkeä, kun hän rauhoittui pianonsoittooni!!). Mutta ne muut hetket. Tuntikausien pötköttelyt sängyllä, jossa tuntuu tytöllä olevan paras paikka rauhoittua ja syödä. Joka ilta. Ja usein myös päivisin. Vaunuihin vauva tuntuu nukahtavan melko helposti, mutta eräänä iltana sainkin sitten huhkia oikein olan takaa kaiken maailman ylämäet, maat ja mannut, kun nälkä iski pienelle niinkin lähellä tai kaukana kuin 2 kilometriä kotoa. Siinä oli jo otettava juoksuaskelia, jotta hän ei aivan kuvittelisi, että ruokatarjoilua ei enää olisi. Onneksi tyttö ei taida olla kovin pitkävihaista sorttia, vaikka katsoikin minua isän sylistä kyynelsilmin hiukan loukkaantuneena. Oih ja voih. Kerrottakoon, että hän on useimmiten jaksanut lenkit aivan mainiosti ja jatkanut vielä uniaan puolesta tunnista tuntiin kotiin palattuamme. Nyt saa olla tyytyväinen, jos tyttö nukkuu edes tuntia yhteen soittoon. Tämä pätee myös yöelämään.

Äidin sydän sulaa, kun vauva nukahtaa syliin soiton aikana

Yöllä sitten hutkitaan, vatkataan, vispataan, häärätään, kääntyillään, halutaan syödä, ei haluta syödä, halutaan sittenkin, kiukustutaan, halutaan toinen puoli, ei sittenkään, nukahdetaan, sätkitään, kääntyillään ja vääntyillään. Ou jee. Olen taas hetkeksi luopunut siitä, että tyttö nukkuisi omassa sängyssään (, joka on tätä nykyä isojen vauvojen pinnasänky! Se toimii "sivuvaununa" sänkymme vieressä.), sillä muuten jäisin joka tapauksessa kuulostelemaan, että täytyykö hänet nostaa takaisin vierelle. Ja oikeastaan ajattelen myös niin, että jos näillä hulinavaiheilla on taustalla se, että 4-7 kuukauden iässä tapahtuu niin suuria kehitysharppauksia, niin varmasti pieni pää on jo aivan hämmennyksissä. Uskon läheisyyden tuovan turvaa ja tukea uuteen vaiheeseen. Ja voiko tuollaista pientä kättä omaa rintakehää vasten niin vain raaskia irrottamaan. Pienen raap... silittäessä minua hymisten itsekseen syödessään... 💗

Meillä on jo iso tyttö!

Uuteen sänkyyn tutustumassa

Oikeasti tämä hulinavaihe on vain mielenkiintoista, ja väsymystä tuovat vain muut seikat ja olot. Harmillista on nimittäinen, että baihe ajoittui nyt näille viikoille. Tällä viikolla on nimittäin se kauan odotettu isyysloma, mutta sen pääosia näyttelevät nyt yksi kuumeinen (mies), yksi alilämpöinen (minä) ja tuo edellä mainittu Hulina-Hulda. Tällä hetkellä olen joutunut vain pyyhkimään mielen kalenteristani kaikenlaisia haaveita ja suunnitelmia, joita olin itsekseni toivonut tälle viikolle. Ehkä me vielä joskus pääsemme vauvauintiin, laavuretkelle, kyläilemään, saamme toisen mummon kylään ja sitä rataa. Ehkä mekin vielä pääsemme joskus viettämään kahden keskistä aikaa. Eilinenkin oli aika ihana, kun Hulda malttoi ensin syödä ensimmäistä osaa iltapalastaan olohuoneessa, sitten leikimme melko pitkän tovin. Sekin oli minulle jotain: viettää iltaa perheenä, höpötellä niitä näitä, kuunnella tytön kiherryksiä ja nähdä naurun riemastuttaneita kasvoja, silmäillä hiukan tv:täkin (sivuseikka. En ole vain aikoihin nähnyt oikeastaan mitään, vaikka eipä tuo kovin suuri menetys ole ollut.). Sitten vetäydyimme makuuhuoneeseen nukutuspuuhiin. Joskin klo 23:30 tuumin, että mitenköhän tässä sitten kävi... kumpi taisi nukahtaa.

Muista juoda paljon

Perusfiilis: aika kiva ja positiivinen. Vauva on kyllä niin rakas ja ihana. Tykkään elämästäni, ja vastapainoksi vauvan hoitoon on niin kiva pohdiskella ja jakaa aatoksia ystävien kanssa vaikka sitten viestien välityksellä. Tai selvitellä itse monen eri teemaisia asioita. Hiukan välillä väsyttää, kun vauva on nyt tosi kiinni minussa, mutta onneksi senkin saa sanoa ääneen. Sitten taas jaksaa. Ilo irti omista kauppareissuista, tai että sain järjesteltyä pari hyllyä. Pienet ilot on pop. Ja opin paikka jälleen kerran: kaikkea ei tarvitse eikä täydy.

Oloa uhmaten kävin metsässä lenkillä!
Se olikin sitten enemmän mielen kuin kropan
hyvinvointiin.

Nuhanenä ja jäätelöpuikot

Pikkutoipilas

Täällä on vietetty pienimuotoista sairastupaa. Vauva on neljättä päivää ollut flunssainen, mutta mitään kovin suurta tuo ei ole onneksi ollut. Itse olin vain kovin uteliaalla päällä kokemaan, että mitä se sairaan lapsen kotihoito onkaan. Jotenkin mielessä oli myös seuraavat siirrot: terveyskeskukseen, päivystykseen ja osastolle meno. Työkavereiden tapaaminen näissä merkeissä. Taas huvitti. Kuin raskausaikana! En todellakaan panikoinut täällä; näkökulmastani vain johtuen mielessäni oli "tavallista", että osastolle jouduttiin.
Mutta se ei toki ollut tarkoitus; niinpä olen työntänyt keittosuolaliuosta pienen nenään, olemme antaneet kipeään oloon Panadolia ja hankimme myös nenäimurinkin varmuuden vuoksi. Sitä kokeilin kerran, mutta varsinaista saalista ei vielä tuossa vaiheessa tullut. Pääpaino hoidossa on kuitenkin ollut syli, läheisyys, vauvan kanssa oleminen ja tiheät syömiset. Tavallaan tämä on ollut itsellekin eräänlaista lepoa; pari menoa olen joutunut perumaan, ja vaikka yöt ovat olleet rikkonaisempia, niin yhteiset rauhoittumiset (sylittelyt tai imetysmaratonit jopa 7,5 tuntia) ovat rentouttaneet itseäkin (vaikka selkä alkaa toisaalta vähän jumittaa paikallaan olosta). Tyttö on ajoittaisia kurjan olon itkuja lukuunottamatta ollut kuitenkin hymyileväinen ja leikkisä, saanut syötyä, kun nenä on ollut auki ja voinut aika hyvin. Nyt ollaan jo pikkutaudista voiton puolella.

Hoivaa ja läheisyyttä

Huomasimme eilisiltana, että nyt olisi mahdollisuus viettää hetken aikaa kahdestaan. Vauva oli vihdoin nukahtanut, ja minäkin saanut sylini "vapaaksi" 8 tunnin imetys-, sylittely-, läheisyys- ja huomiointimaratonin päätteeksi. Olin pieniä taukoja lukuunottamatta kököttänyt samassa sohvan nurkassa lähes tuon ajan, joten olo oli itselläkin hieman väsähtänyt. Aikeeni lähteä parin viikon tahattoman tauon jälkeen käymään salilla vetreyttämään oloani oli kaatunut jo pari tuntia aiemmin, joten olin jo varautunut pysyttelemään koko päivän sisällä. Huomasin itsellekin vähän yllätyksenä, että vähän tekisi mieli jäätelöä. Mies lähti nopeasti juttuun mukaan, ja kysäisi haluaisinko käydä hakemassa jäätelöä kaupasta.

"Siis ihan vain, että saisit vähän käytyä ulkonakin. Mä katson kyllä vauvaa."
Ja minähän tarjouduin menemään kauempanakin olevaan kauppaan! Pienikin happihyppely kelpaisi!

Magnum Double Caramel ja Magnum Vegan Classic
- parisuhdeaikaa!

Arjen pieniä hetkiä ja tuokioita, joihin on hyvä tarttua.
Huomasin, että tuo taisi olla se "meidän juttu" tuona iltana (vertailukohtana se, että olisin heti tilaisuuden tullen sännännyt salille). Tuli kiva mieli siitä, että itsekin pidin kiinni siitä, että tässä kohtaa ensin perhe, sitten vasta oma napa. Niinpä luistelin sitten pääkallokelillä takaisin kassissa kaksi Magnum-puikkoa ja miehen pyytämä Dominokeksipaketti. Vastassa oli itkuinen vauva. No, eihän siinä auttanut kuin kuoria puikot ja kopata vauva rinnalle. Parisuhde-ajasta tuli jälleen perheaika. Mutta jäätelö oli hyvää.

Kuinkas sitten kävikään 💗

Uumoilimme, että tällä kertaa vauva saattaisi oikeasti nukahtaakin melko aikaisin, kun pitkät päiväunet olivat jääneet nukkumatta. Kömmin tytön viereen vielä nukuttamaan häntä, kun mies jäi odottelemaan olohuoneeseen. Olisi todellakin tehnyt hyvää viettää kerrankin katkeamatonta kahdenkeskistä aikaa, jolloin jompi kumpi ei tekisi hassuja naamoja, päristelyääniä, lauleskelisi, naureskelisi, höpöttelisi tai juttelisi kesken "tavallisen lauseen".
Seuraavan kerran havahdun unesta katsomaan aikaa kello 23:33. Olohuoneesta kuuluu kuorsaus.

----

Arjen puuhailujen keskellä on ollut ihanaa ja inspiroivaa antaa mielen askaroida erilaisten teemojen ympärillä. Toisinaan ne ovat olleet hyvinkin käytännönläheisiä ja tilanteisiin liittyviä, kuten ristiäisiin valmistelua, vauvaan  tai vaikka imetysdieettiin liittyviä asioita, mutta paljon on tullut tutkailtua ja pohdittua myös eettisiä ja ekologisia asioita sekä lempeän kasvatuksen teemoja. Oi että. Nämä ovat olleet vuosien pohdintoja, vaikka toki kasvatukselliset asiat ovat nousseet enemmän mieleen vasta (kappas kappas! 😉) vasta raskauden myötä. On ilo, kun ajatuksia saa pohtia, jakaa ja kuulla myös erään ystävän kanssa,  Facebook-ryhmässä sekä lukea myös kirjoja. Olen tullut huomaamaan, että kyse ei ole oikeastaan vain siitä, kuinka kohtaan ja kasvatan omaa lastani, vaan kuinka kohtaan itseäni ja sitten kaikkea ympärillä olevaa. Hmm. Mielenkiintoista. Tästä lisää myöhemmin; muuten luvassa on liian pitkä ja rönsyilevä tekstikokonaisuus (jos tämä ei muuten jo ollut). 😅

Pientä ulkoilua

P.S. Neuvolakuulumisia eilisestä painokontrollista. Paino on onneksi taas taittunut nousuun, ja oli helpottavaa päästä puhumaan toisen terveydenhoitajan kanssa. Hän oli kanssani samoilla linjoilla; ei vauva ole varmasti masuvaivaisena saanut syötyä ja toisaalta hän alkoi sittemmin liikkuakin enemmän. Painon pieni notkahdus oli aivan normaalia. Hän ihmetteli "vegaanilabroja", joihin toinen terveydenhoitaja oli minut passittanut, ja totesi niiden olevan todella hyvät. Oli kiva saada kerrankin ymmärrystä omille ratkaisuille (imetysdieetti, kasvisruoan suosiminen, sormiruokailun aloittaminen puolivuotiaana vauvan valmiuksien mukaan sekä suihkeena annettava D-vitamiini). Kiva, että voin taas olla ihan hyvillä mielin neuvolasta.

Mustikkapiirakan makuinen voimapuuro, jotta itsekin pysyisin terveenä

Voi pientä poloista - löytyisikö syy itkuun?

Kuinka nopeasti sitä "turtuukaan" toimimaan totutulla tavalla, tavallaan selviytymään päivästä, yöstä, päivästä ja yöstä, suunnittelemaan mukavia juttuja, touhuamaan arjen puuhia ja soveltamaan, jos tuleekin muutoksia tai vaikka vain itkuja. Samaan aikaan sitä on kuitenkin jossain mielensä perukoilla tullut pohdiskelleeksi asioiden normaaliutta tai ennemminkin sitä, etteivät kaikki vaikuta normaalilta. Jokin vaisto on kolkutellut mielessä, että ei tämä näinkään voi mennä.
Sitten on vain jatkettu heijaamista, rauhoittelua, pomppimista jumppapallolla ja käveleskelyä ympäri asuntoa. Jatkettu vain jotain, joka voisi auttaa vauvan oloon.

Vauvan rauhoittelua

Muistelen, että tilanne muuttui tytön ollessa kahden viikon ikäinen. Olen sittemmin lukenut, että juuri tuohon aikaan vauva alkaa enemmän "tulemaan esiin" ja suolistokin reagoimaan asioihin. Vahinko vain, että juuri samoihin aikoihin ajoittuu D-vitamiinin aloittaminen, joka ainakaan meillä ei kyllä helpottanut asioita. Kummallista, kuinka edelleenkin tulee ajateltua, että mitä minä näistä nyt puhun tai nostan esille. Eihän tämä nyt niin paha ja hankala ole ollut.
Kunnes sitten tyttäreni itkee masukipujaan, vääntäen itseään kaarelle. Ja taas mennään,vaikka kuudetta tuntia. Tai aamuviiteen (nämä ovat onneksi olleet harvinaisia).

Eilisiltana ystäväni toteamus sai minut havahtumaan. Olin hänen kanssaan keskustellut vauvan hoidosta lukuisia kertoja ennenkin, mutta eilen, hänen rauhoitellessaan pientä tytärtäni, hän sanoi  tytöllä olevan aivan samanlaisia oireita, kuin hänenkin kahdella tyttärellään vauva-aikoina. Ja heillä oli ollut refluksi.
Kotimatkalla palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, ainakin siltä minusta tuntui. Sitäkö se siis oli, refluksia? Jota olin jo hiukan pohtinut jo joulukuussa? Silloin tosin kaikki neuvolan vähättelyt, hyvin menneet päivät ja yöt, juhlahumut ja kenties jonkinlainen väsymyskin saivat tuollaisen ajatustyön hälvenemään. Olin vain tyytynyt siihen, että vauvalla on masu kipeä, hän saattaa itkeä tai olo olla hankala monia, monia tunteja, joten heijataan, hierotaan, hoivataan ja kannetaan. Käydään vaunulenkeillä ja jumpataan. Röyhtäytetään ja pidetään pystyssä.

Mutta olivathan oireet kuitenkin tuntuneet pahentuvan, vaikka toisin olisi voinut luulla. Yhtäkkiä tajusin, että kaikki ne lisääntyneet pulauttelut, maidon nousut suuhun, hikka, käheä ääni, rohina, masukivut, mahallaan olon tuskaisuus (välillä), leikkimatolla olemisen hankaluus (välillä), pahanhajuiset, rusehtavat liejukakat olivatkin mahdollisesti refluksin oireita! Olin tiedostanut, että ei tämä ihan tavalliseltakaan vaikuta, mutta kenties olin jäänyt kaiken puuhailun alle ja unohtanut, ettei kellertävää ryyniä ollut enää todella pitkään aikaan ollut enemmistönä vaipassa. Todella pitkään aikaan.

Pohdin jo jonkin aikaa sitten silent reflux -tyyppistä oireilua, mutta sitten taas tuli jotain, joka vei ajatukset muualle. Mielessä on toki ollut myös "pelko" siitä, että ylireagoinko, suurentelenko asioita. Kenties siksi en ole osannut ajatella asioiden olevan tällä tolalla. Hän kuitenkin nukkuu monia tunteja peräkkäin. Eihän vauvamme huuda joka ilta monta tuntia, tauotta. Eihän hän oksenna kaaressa, eihän hän heräile jatkuvasti uniltaan. Eihän hän... no, kyllähän hänen on hankala olla. Monellakin tavalla. Ja monta kertaa päivässä. Kuka minä olen muuta sanomaan, kun tyttäreni katsoo minua itkusta vääntyneillä kasvoillaan, kuin pyytäen, että veisin kivun pois. Ja veisinhän minä, kun vain tietäisin, miten.

Näitä aamuja, kun leikit onneksi maistuvat,
vaikka itkua on kestänyt aamuviiteen.

Olin jo raskausaikana päättänyt, että tekisin imetyksen eteen töitä, mikäli jotain hankaluuksia ilmenisi. Nytkin on päivänselvää, että jotain muutosta täytyisi kenties tehdä. Lukemani perusteella refluksiin toki voi vaikuttaa myös muillakin tavoin, sillä aina kyse ei ole allergiatyyppisestä. Ja mitä ruoka-aineisiinkin tulee, niin melko hakuammuntaa se tuntuu olevan. Mutta jostain voi kuitenkin yrittää. Yleisimpiä refluksi-oireita aiheuttavia ruoka-aineita ovat maitotuotteet, soija, kananmuna, kotimaiset viljat sekä naudanliha. Toki tiukempaakin dieettiä on olemassa, mutta minusta helpointa olisi nyt eliminoida alkuun vaikka maitotuotteet. Se tuntuu muutenkin kaikista helpoimmalta, sillä käytän muutenkin osittain kauramaitotuotteita. Muutamat läheiseni ovat kyselleet kahvin vaikutuksia, mutta täytyy sanoa, että se tuottaa minulle jo valmiiksi tuskanhikeä (kamalaa sanoa). Kyllähän kahvikin varmasti voi vaikuttaa tilanteeseen, mutta suoraan sanottuna jännitän omia mahdollisia vieroitusoireita, joita voisi seurata kahvin lopettamisesta! Kahvi onkin ollut minulle eräänlainen herkkuhetki ja tietynlainen pahe, vaikka en ämpäritolkulla sitä kittaakaan (siis EN!). Mutta täytyy miettiä, mistä lähteä liikkeelle. Ja kysyä apua. Pyytää tukeakin. Neuvolaan minulla on valitettavasti melko skeptinen suhtautuminen, sillä jo aiemmin kysyessäni omien syömisteni vaikutuksia vauvan vointiin, terveydenhoitaja suhtautui imetysdieetteihin kovin vähättelevästi ja aliarvioivasti, ja nosti pian esiin lääkkeet ja koliikkipatjat. Siksi olen asialla hiukan omatoimisestikin, toki myös vertaistukipaikoista ja asioita kokeneilta ystäviltäni neuvoa kysellen.

Toivottavasti jokin helpottaa. Kyllähän minä tytärtäni kannan vaikka pitkin yötäpäivää, mutta se ei lopulta ole kenellekään paras ratkaisu. Vähiten hänelle, jolla ne kivut ja hankala olo on.

Kyllä kroppa tietää, mitä se tarvitsee

Täältä sohvan pohjalta tulee lopulta huomattua asioita hieman paremmassa valossa. (Tai se ei kyllä ole yhtään kivaa, että joudun perumaan tänäisen menon sekä huomiset emännöimäni vaatekutsut, jonne olisin niin mielelläni leiponut...)

Ensinnäkin, palataanpa nyt ruotuun kaiken edeltävän valittamisen ja tunteiden käsittelyn jälkeen. Oikeasti asiat ovat niin ihanasti. Huomasin sen jo heti siinä, kun olin ensin itkeä tihrustanut ajatuksistani miehelle.

"Kun ei se vauva kuitenkaan tule! Me ei kuitenkaan saada vauvaa, jotain tapahtuu!"

Niiskutin, että en edes uskalla pestä vauvan vaatteita saati sitten edes kurkistella äitiyspakkaukseen.

Sitten istuttiin yhdessä olohuoneen sohvalle, selailtiin vauvakirjaa (jota en myöskään ollut uskaltanut vielä täyttää), juteltiin molempien kaipuusta hehkuttaa raskautta, odotuksista, ajatuksista liittyen synnytykseen ja vauvan syntymän jälkeiseen aikaan. Tarkastelimme yhdessä äitiyskorttiani. Ajatella, muistatko vielä, niskapoimu-ultra oli raskausviikolla 12+4!!

Lueskelin aktiivisesta synnytyksestä ja tunnustelin mielessäni erilaisia kivun lievityskeinoja sekä sairaalakassin sisältöä. 

Vauva kopautti jälleen. Taisi tietää, että hänestä puhuttiin.

Toiseksi minulle on toisteltu usealta taholta levon tärkeyttä, kyselty jaksamistani.

"Joo joo, kai tässä nyt on vain jaksettava," olen tuuminut. "Kolme viikkoa enää. Ja onneksi on kivoja juttuja vastapainona."

Ilmeisesti kroppa ei ollut riittävän kärsivällinen ja halukas odottelemaan tuota aikaa, vaan halusi levon nyt.

Viikonloppureissulla sairastuin, joskin jaksoin Panadolin voimalla suht hyvin. Mutta maanantaina jo tiesin, ettei tässä töihin voida lähteä. Tuolloin kuitenkin halusin vielä touhuta omenapaistosta ja imurointia, vaikka kylmä hiki puski otsalla. Yskitti ja nokka vuoti. Kävin kävelylläkin, koska oli niin hieno ilma. Sohva veti kyllä puoleensa.

Mutta yöllä ja tänään oli jo todettava: hölmö, nyt lepoa.

Selailin vielä reseptejä muodostaen jonkinlaisen käsityksen leipomuksista, mutta tukkoinen olo ja kaikenlaiset muut kivat oireet ovat hiljalleen saaneet vakuuttuneeksi, että en voi ottaa meille ketään kylään mahdollista tartuntaa saamaan. Vaikka ne ensimmäiset päivät ovatkin siihen otollisimmat, mutta silti.

Niin. Olihan minulla kivoja juttuja töiden vastapainoksi, mutta nyt ne muuttuivat lepäilyyn, lueskeluun, torkkumiseen ja musiikin kuunteluun. Olenkin kokenut melko hoitavana kuunnella ylistysmusikkkia tai lukea synnytykseen liittyviä juttuja ihan rauhassa, kun ei muuta oikein jaksa. Eikä tarvitsekaan.

Katsoin aamulla netistä Toisenlaiset teiniäidit -jakson, ja menemättä tarkemmin tuon jakson sisältöön, niin kummasti sekin toi tätä vauva-ajatusta lähemmäs. Oli kuin silloin, kun katselin vuosia sitten joitain vastaavia ohjelmia, ja toivoin samalla niin hartaasti, että tuokin koittaisi meille vielä joskus. Tai keväällä edellisen kauden jaksoja sairaslomalla lepäillessäni, ajatellen, että nyt se tapahtuu meillekin.

Meille tulee vauva, ja olen siitä niin onnellinen.

Olympiahuumaa ja kirjoneuleita

"Odotas... siis tässä on mennyt vasta neljä päivää, ja sä oot jo ihan sekopää?!", totesi mieheni pari päivää sitten. Jep, tiukkaa on tehnyt. Viikonloppunakin kiukuttelin kuin pahainenkin kakara sitä, että minun pitäisi ottaa rauhallisesti ja olla liikkumatta ja levätä. Sen juomispuuhan (3 litraa päivässä) pystyn kyllä huolehtimaan vaivatta, mutta voi sentään olin hyppiä seinille tämän muun kanssa. En saisi edes siivota, ja jopas alkoivat lattialla lojuvat koirankarvat pistää silmiini.
No niin, kenties hieman liioittelun makua, mutta aika lähellä totuutta kuitenkin. Olen suorittajaluonne, ja yhtäkkinen pakkolepo on ollut suoranaista tuskaa minulle. Rehellisyyden nimissä en ole aivan täysin onnistunut tässä hiljaiselossa, ja kyllähän syyllisyys hieman pisti omatunnossa, kun hoitaja jälleen kerran muistutti minua eilen puhelimessa heittämään pitkäkseni sohvalle.
Hyviä puolia tässä on ainakin se, että tulen katsoneeksi olympialaisia enemmän kuin ikinä, vaikka en aina olekaan ihan perillä kupletin juonesta. Saan myös viimeisteltyä ja toisaalta myös aloiteltua käsityöprojekteja. Lopulta niihinkin on alkanut olemaan energiaa. Aluksi nimittäin tuntui, että väsähdin ihan kaikesta todella nopeasti, enkä jaksanut miettiäkään kovin suurta aivokapasiteettia vaativia puuhia. Pianonkantta en ole avannutkaan, paitsi pölyjen pyyhkimisen vuoksi.
Niin, ja toisaalta olen saanut paljon muutakin mietittävää, kuin vain testipäivän odottelua. Olen tosin tehnyt raskaustestejä jo muutaman aamun "testatakseni Ovitrellen vaikutuksen loppumista". Mutta tuntuu, että oli tulos aamuisin mikä tahansa, en uskalla sanoa juuta enkä jaata. Kuten en nytkään. Ihan kuin näiden asioiden ääneen sanominen saisi jonkinlaisen taian raukeamaan. Ja toisaalta virallinen testipäivä on vasta torstaina, kahden päivän päästä. Tänään on kuitenkin "vasta" pp 12.

Vointi on ollut melko hyvä, mutta vatsa on edelleen kovin turvoksissa, ja iltaisin, öisin ja aamuisin olo on huono ja heikottava. Saatan alkaa jo illalla jännittämään yön ja aamun oloa, sitten herään aamuyöstä hoipertelemaan keittiöön juomaan, jonka jälkeen toivon parasta, että uni tulisi vielä. Aamulla kiipeän varovasti rappuset yläkertaan ja yritän pysyä pystyssä. Sinänsä olo on melko samanlainen kuin ennen sairaalareissua. Kovin ärsyttävää.
Mutta olen jo valmiiksi päättänyt, että sairaalaan en sitten kovin helpolla mene, jos lääkäri meinaisi niin perjantain käynnillä. (Totta kai menisin, jos käsky kävisi, mutta aika pitkin hampain.)
Kauankohan tällainen tilanne voi muuten oikeasti jatkua? Soitin tänään esimiehelleni ja kerroin myös, että tilanne saattaa myös pitkittyä, sillä näin oli minulle sanottu sairaalassa. Hurjaa.

Olen huomannut mielen puolustus- ja suojautumiskeinojen olevan kyllä melkoisia. Olen havahtunut keskellä ristiriitaisia pohdintoja. Saatan jopa ajatella haikeasti joitain tekemättä jätettyjä reissuja, jos raskaus alkaisi tästä. Tai huolehtia siitä, kuinka pitkä liikuntatauosta meinaa tulla. Yllättäen jahkailen jo joitain ruoka- ja juoma-asioitakin, joita raskaana ollessa ei saisi nauttia.
Sitten koittaa syyllisyys. Miten voin edes ajatella tuollaisia?? Enkö muka halua lasta, jota on yritetty jo kohta 6 vuotta?? Millainen ihminen oikein olen? Mutta huomaan, että mieleni on kehitellyt kaikenlaisia suojamekanismeja, jotta en tipahtaisi aivan älyttömän korkealta. Jotta minulla olisi jotain, johon keskittyä, jos uutiset eivät olekaan toivottuja. Sitten lähden taas Lappiin vaeltamaan. Ja minä niiiiiiin pidän liikuntapäivänä, kunhan tästä rauhallisesti ottamisesta päästään! Ja reissuun! Sinne lähden!
Koska faktahan on, että totta kai minä ihan oikeasti, todellakin, aivan älyttömästi haluaisin tämän lapsen. Jos Itu on nyt tarttunut ja aikoo matkata kyydissäni riittävän kauan.
Pitäisiköhän nielaista purkillinen Erikeepperiä...

There is no place like home

Sairaalavisiittini ei onneksi kestänyt tuon pidempään, sillä pääsin kotiutumaan eilen. Sain nukuttua yllättävän hyvin, vaikka aamuyöstä valvoskelinkin jonkin verran. Hoitaja oli ollut tarkistuskierroksellaan, ja jotenkin sujahdin ammattirooliin, ja aloin kertomaan jotain luullakseni kovinkin tärkeää oireistani. Oli ehkä myös vähän pahoitteleva olo nukahdettuani "yövuorossa". Hah. Seuraavan kerran havahduin hereille klo 6 (tässä kohtaa voisin iskeä tassuni otsaani ja popista jotain vanhanaikaisista käytännöistä), hoitajan tultua mittaamaan minulta verenpainetta, pulssia ja saturaatiota. Jäin siitä sitten odottelemaan aamun muuta "ohjelmaa"; labroja, aamuhoitajan käyntiä, punnitusta ja aamupalaa.

Petasin pedin ja kävin vähän mittailemassa käytäviä. Jotain tehdäkseni. Niissä ei paljon mitattavaa ollut, ja yritin tutkia seinillä olevia tauluja. Sitten palasin taas huoneeseeni. Olin aamulla saanut huonekaverin, jota valmisteltiin toimenpiteeseen. Esilääkkeiden myötä hän veteli odotellessaan pääasiassa sikeitä kuorsaten komeasti. Aamupäivän mittaan tulin myös huomanneeksi melkoisen flunssankin vaivaavan häntä, joten pyrin keskittymään vain kuulokkeiden kautta kuuntelemaani musiikkiin ja toivomaan kotiin pääsyä. Tuon kuorsauksen ympäröimänä olisi vaikea nukkua, enkä toisaalta haluaisi flunssaakaan!
Aika mateli. Musiikki pelasti paljon. Kirjoittelin hetken. Hoitaja kävi välillä kertomassa, että lääkäri on edelleen leikkaamassa ja tulee toimenpiteen jälkeen kiertämään.
Lopulta sain siirtyä tutkimushuoneeseen.
Lääkäri katsoi ultraäänilaitteella, että tilanne on oikeastaan aika sama edelleen. Saisin lähteä kotiin, sillä voisin yhtä lailla levätä ja juoda sielläkin. Mutta hän teroitti, että tilanne ei suinkaan ollut ohi. Se itseasiassa saattaisi vielä pahentuakin, jos raskaus alkaisikin. Veritulppariskin vuoksi jatkaisin Klexanen pistämistä ja töihin ei olisi menemistä vielä ensi viikon loppuunkaan asti. Lääkäri oli ehtinyt keskustelemaan jo lapsettomuuspolin lääkärini kanssa, ja tulisin saamaan ajan myös sinne.
Nyt tärkeintä olisivat lepo ja juominen. En saisi käydä edes kävelyllä, en siivota. En mitään.

Mies tulisi hakemaan minua iltapäivällä ja hoitaja lupasi järjestää paperit kuntoon. Koska sairaslomatodistuksen päivissä oli virhe, ja lääkäriä jouduttiin jälleen odottamaan pitkittyneestä toimenpiteestä, odottelin koko iltapäivän lähtöä. Sain käydä välillä tekemässä työpaikallani poissaolo-ilmoituksen.
"Mutta ei sitten rappusia pitkin! Hissillä!", hoitaja heristi lempeästi sormeaan. Olin ilmeisesti tehnyt selväksi, että tämä tulisi olemaan minulle aika vaikea tikki.
Kävin työpaikallani, jossa kollegat tervehtivät minua ihmetellen.
"Oletkos ollut kouluttautumassa?", he kysyivät nähtyäni minut omissa vaatteissani. "En, vaan kotiutumassa."
Kerroin joutuvani olemaan töistä pois vielä ensi viikon loppuun asti, ja vaikka aistin uteliaiden korvien höristämistä, niin en kokenut minkäänlaista tarvetta kertoa syytä.
"Onko sulla ollut kuumetta?"
Sen kuitenkin kiistin, muuten en olisi voinut tulla käymään osastolla, jonne oli ehdoton kielto tulla flunssaisena.
Joten en kertonut mitään. Ne tietävät, joille olen halunnut kertoa, ja muiden ei mielestäni ole mitään tarvetta tietää. Onpahan viikonlopun aikana puhetta ja pohdintaa. Ties vaikka keksivät turvonneen vatsani, mistä sitä tietää, kun ihan kaikesta puhetta tunnutaan saavan aikaan.
Siispä onnittelin itseäni oltuani tarkka omista asioistani, ja kipusin takaisin osastolle hissillä.

Lopulta pääsimme lähtemään kaikki paperit mukana. Poikkesimme matkalla hakemassa Klexanea apteekista ja arvoimme kaupassa käymisen tarvetta. Halusin vain kotiin. Tuntui käsittämättömältä, kuinka väsynyt olin, vaikka olin vain odottanut koko päivän leväten. Luultavasti koko tuo tunnemyräkkä sai sen aikaan. Minä, sairaalassa potilaana. Komplikaatioita.

Illalla kömmin nukkumaan omaan sänkyyn, mutta mieli täynnä erilaisia kysymyksiä. Miten kauan tämä tulee kestämään? Miten raskauden käy, alkaako se? Jos ei ala, niin mitä sitten tapahtuu? Entä, jos alkaa, niin kuinka ihmeen kauan tätä tilannetta on kestettävä? Kyllä, paikallaan oleminen on minulle hankalaa. Olen aika rauhallinen tyyppi, mutta tykkään touhuta ja liikkua.
Ensi viikolla olemme hieman viisaampia.

Kävikin vähän toisin

Olin eilen poliin yhteydessä omituisten oireiden vuoksi. Toisaalta en olisi halunnut, koska en haluaisi vaivata kiireisiä hoitajia asioillani. Toisaalta mietin myös sitä, etteivät ne ehkä ole kummoisia.
"Kyllä minä pärjään", ajattelin, ja kävin kävelylenkillä.
Mutta koska en eilisaamuna edelleenkään pysynyt kunnolla pystyssä söin tai join mitä vain, ja sama tunne jäi päälle töissä, oli asia tarkistettava. Kyllä minä muiden asioiden kanssa pärjäisin; turvonneen vatsan, tukalan olon, ajoittaisten särkyjen ja huonosti nukuttujen öiden.
Suoriuduin töistä melko hyvin, mutta olihan asia selvitettävä. Tulevat aamu- ja tuplavuorot alkoivat stressaamaan moisen vaivan vuoksi.
Laitoin kainosti viestiä polille, ja sain myöhemmin soiton sekä liudan kysymyksiä.
"Miten voit? Onko vatsa kipeä? Onko vatsa turvonnut? Onko turvotus lisääntynyt? Entä raajat, ovatko me turvonneet? Saatko juotua, tuleeko pissa? Onko määrä vähentynyt tai muuttunut suhteessa juotuun? Onko painoon tullut muutosta?"
Kysymykset olivat hyperstimulaatiota silmällä pitäviä. Sain sittemmin ohjeeksi tulla seuraavana aamuna verinäytteiden jälkeen polille näytille. Mitään hätää ei ollut, mutta jos vointi menisi tukalammaksi illalla tai yöllä, niin saisin tulla päivystykseen saman tien.

Jaaha, ei varmaan sen kummempaa, ajattelin, ja kävin (luvan saatuani) kävelyllä. Leivoin illalla vegaanisia laskiaispullia miehelleni, koska en löytänyt tavallisia enää mistään.
Kävin nukkumaan levollisin mielin. Ei tässä mitään hätää.

Aamulla kävin verinäytteillä ja suuntasin suoraan polin odotustilaan. Ei huvittanut jäädä palloilemaan muuallekaan, vaikka tiesin labravastauksissa menevän ainakin tunnin. Sain todistaa upean Krista Pärmäkosken pronssisijoituksen naisten vapaalla 10km matkalla. Minähän olin kuin varsinainen urheilun seuraaja konsanaan. Kisasta keskusteltiin, alkoi naisten ampumahiihto. Naiset oikealta ja vasemmalta puoleltani kutsuttiin tutkimushuoneisiin, kaikki jälkeeni tulleita. Lopulta oli mentävä kysymään oliko minut unohdettu, sillä olin istunut odotustilassa 3,5 tuntia. (Oli minut huomioitu, muuten olisin tiedustellut asiaa aiemmin) Onneksi asia ei ollut noin, vaan kohdallani oli jouduttu odottamaan yhtä sun toista.
Ja kohta pääsinkin jo tutkittavaksi.

Tässä vaiheessa olin jo niin väsynyt nälästä, että minua jo itseänikin epäilytti koko tilanne. Jos olinkin täällä ihan turhaan, ja pian jo menisin töihin lopuiksi neljäksi tunniksi.
Mutta ilmeisesti myös ultraäänitutkimuksessa oli jotain, joka sai sekä lääkärin ja hoitajan kallistamaan päätään. Pitkä hiljaisuus.
"Ovat ne molemmat munasarjat aika kookkaita. Ja jotenkin vasemmalle puolelle taipuneita."
Mitä??
Lääkäri kääntyi tietokoneensa puoleen ja soitti konsultaatiopuhelun, jonka aikana keskustelin hoitajan kanssa tilanteesta. Kiinnittymisestä ei pystyisi sanomaan vielä mitään. Ja ei, kyse ei ollut munasarjan kiertymisestä, sitä ei nimittäin voisi olla huomaamatta.
Sitten lääkäri kääntyi puoleeni.
"Nyt pitäisi levätä ja juoda. Ja mennä osastoseurantaan."
Eikä.
Yritin tinkiä kotiin pääsyä, sillä osaisin minä sielläkin levätä ja seurata nestetasapainoa. Mutta pään pudistus oli topakka. Osastolle hyperstimulaation seurantaan, ja siellä aloitettaisi vielä Klexane ehkäisemään veritulppia. Sellainenkin vaara on.

Niinpä keräsin tavarani järkyttyneenä, kävin kertomassa osastonhoitajalle loppuviikon sairaslomasta ja tilanteesta, uusilla verinäytteillä ja kanttiinissa syömässä. Sitten menin ilmoittautumaan osastolle potilaaksi.

Typertyneenä puin ylleni sairaalavaatteet ja ryhdyin tuijottamaan kisoja. Hoitaja kävi ottamassa minulta alkumittaukset, mukaan lukien painon ja vatsan ympäryksen, joita myös seurataan. Sovimme, että voin itse pitää kirjaa nestetasapainosta.
Jotain tehdäkseni ryhdyin järjestelemään asioita, ilmoittamaan tilanteesta heille, joiden olisi hyvä tietää, tein listaa tarvitsemistani tavaroista miehelle ja pohdin viikonlopun juttuja. Ja toisaalta vain väsytti.
Kyllä minä voin olla tässä rakennuksessa hoitaja vaikka kellon ympäri, mutta potilaana oleminen ei houkuta.

Mies kävi iltapäivällä ja vietti kanssani pari tuntia. Toi pyytämiäni tavaroita ja oli ostanut matkalehdenkin lukemiseksi. Huolehti myös, että minulla olisi täällä tarpeeksi lämpimät sukat. Voi toista. 😍

Ja nyt olen taas yksin.
Kuulen, kuinka lähihuoneissa vauvat itkevät ja isovanhemmat ja sisarukset ihastelevat pienokaisia.
Ja täällä minä olen, ilman ammattiroolia. Miettien, mahtaako viime viikolla siirretty vauvan itu tarrata.
Ja että olen ollut aika kiltti tyttö, kun olen juonut iltapäivästä lähtien lähes 3 litraa.

P.S. Äsken kävi lääkäri katsomassa minua. Kertoi, että kyse on "keskivaikeasta hyperstimulaatiosta". No just.

Mun rauhan paikka

Terveisiä täältä jostain, kaukaa elämän melskeestä. Täältä, jossa arki koostuu takkatulen sytyttämisestä riittävän ajoissa, jos mielii syödä jotain. Tai kaasuhellalla kokkaamisesta emalikattiloilla. Saunan lämmittämisestä. Lintujen liverryksestä. Sateen ropinasta peltikattoa vasten. Takkatulen kohinasta. Saunan lauteille torkahtamisesta. Talviturkin heittämisestä. Kuuman ja kylmän veden sekoittamisesta vatiin pesuvedeksi. Ja lukemisesta.

Olen "paennut" mökille. Tämä on paikka, jossa olen viettänyt kesiä lapsuudestani saakka, tullut iltasaunaan, yöpymään, valvomaan, viettämään ihania ja rattoisia hetkiä sukulaisten ja ystävien kanssa. Täällä on kestitetty milloin minkäkinlaisia joukkoja, on (savu)saunotettu niin Martat, suunnistajat, heinätalkoolaiset, seurakuntanuoret kuin vieraat ympäri maailmaa (kiitos maailmanmatkaajatätieni olen saanut lapsena ja nuorena tehdä tuttavuutta niin taiwanilaisten, sveitsiläisten, egyptiläisten ja nepalilaisten vieraiden kanssa ihmettelemättä asiaa sen enempää.).

No nyt rönsyää jo juttuni. Ehkä tällainen kaikenlainen muistelointi saunan seiniin liimatuista takassa paistetuista letuista unettomiin öihin Monopolyn tiimoilta ja mökin pihalla filmatuista elokuvista (heh) kaikenlaisiin seikkailuihin juontaa juurensa tällä kertaa siitä, että olen käyttänyt tänäisen oikolukemiseen. En vain ole pystynyt laskemaan käsistäni tuota 222 sivun nippua, jonka toimittanut äitini pyysi oikolukemaan.

Ja niin olen ollut koko päivän tempaistuna erilaisiin karjalaisiin muistoihin, historioihin ja tapahtumiin. Löysinpä joukosta myös oman kirjoitelmani eräältä kotiseutumatkalta. Olen kasvanut karjalan murteen ja muistojen keskellä. Osa perheeni ja molempien sukujeni tavoista ja ruokaperinteistä tulevat suoraan Kannakselta. Ja siellä olen minäkin ollut tänään, kulkenut monenlaisia reittejä hurjia evakkomatkoja, viettänyt erilaisia juhlia karjalaisin menoin, asettunut elämään uusille sijoituspaikoille, aloittanut jälleenrakennuksen. Ja elänyt elämää reippaalla asenteella saaduilla mahdollisuuksilla.

On ollut vaikeahko miettiä tänään muuta. Tuntuu väärältä selata nettiä (akkua olen joka tapauksessa säästämässä sähköttömässä mökissä) tai lukea mukanani tuomaa kirjaa. Toki olokin on yöstä lähtien ollut flunssainen ja kipeä, että sekään ei ole houkutellut pihahommiin.

Mieli on ollut jokseenkin melankolinen. Pääpiirteittäin onnellinen, että saan olla täällä, vaikka kovin suuria saunailtoja ei ole täällä vietetty enää vuosiin. Olen onnellinen, että olen saanut rikkautena paloja karjalaisesta kulttuurista kolmen isovanhempani kautta. Mutta huomaan ikävöiväni kahta heistä. Hyö ei ol olt tääl ennää 9 vuotee haastelemmas. Samalla mietin myös sitä, kuinka karjalaisissa tavoissa ja kertomuksissa tuli usein ilmi perinteet ja niiden siirtäminen. Saanko minä ikinä siirtää omia tapojani ja perinteitä seuraavalle polvelle?

(Oi, kyllä: Karjalassa aurinko paistaa ja käki kukkuu. Ainakin vuosina 2003 ja 2004 käytyäni katsomassa isovanhempieni kotiseutuja.)