Ja kun vihdoin ikä, paino (vähintään 3 kuukautta ja 5 kiloa) sekä olosuhteet osuivat kohdilleen, niin mepäs sitten hurautettiin naapurikunnan uimahallille ja puettiin uikkarit päälle! Jospa vaikka oma uima-innostukseni tarttuisi hiljalleen tyttöönkin.
Ja miten kivasti kaikki menikään! Kovasti piti tarkkailla ympäristöä, vettä, tilannetta, mutta ai että sentään! Sitten se polskiminen ja nauru alkoivat! Teki itsellekin niin hyvää olla kerrankin altaassa keskittyen käsillä olevaan hetkeen, rauhoittua ja ihmetellä yhdessä tyttäreni kanssa uutta tilannetta sen sijaan, että uisi uimarataa edestakaisin kilometrit, potkut, vedot ja hengitysrytmit mielessä. Nyt vain olimme ja tutustuimme uuteen. Oi että. Nauratti itseänikin.
Arki on soljunut mukavasti. Illat menevät edelleen tytön kanssa yöunille rauhoituessa imetysmaratooneineen ja viime yötä ennen yöt sen sijaan ovatkin kuluneet 1-2 tunnin välein heräämisillä. Hiukan ehkä tokkuraista meininkiä aika ajoin, mutta iloja on onneksi riittänyt.
Ollaan kyläilty, käyty kahviloissa ja kotonakin ystäviä ja sukulaisia kestitty. Olen nauttinut kokkaamisesta ja siitä, että Hulda on voinut tarkkailla tilannetta kantorepussa ja ottaa siinä tirsat. Unet nyt muutenkin tuntuvat olevat hiukan hakusessa, joten kunhan nyt jossain vaiheessa nukkuu.
Omanlainen kriisinsä koitti minulle (taas) viime neuvolakäynnin myötä. Paino ei ole hurjan hurja, vaikka tyttö tuntuu syövän kyllä usein, olevan tyytyväinen, pissaavan ja kakkaavankin paljon. Toki liikkumisia on melkoisesti päivän aikana... Lääkäri ei onneksi ollut huolissaan, kun kerran omilla käyrillä mennään, mutta silti hän toi useaan kertaan esiin kiinteiden aloituksen. Olin aika järkyttynyt. Mitä? Nyt jo? Ajatukseni oli aloittaa sormiruokailulla puolen vuoden iässä, joten... tämä tuli nyt vähän äkkiä. Jotenkin koin tilanteen myös hiukan uhkaavaksi. Olisiko kiinteille todella perusteita? Se ei kyllä vaikuttaisi painoon, kevyet kasvissoseet... Olisiko vauva edes valmis?
Aikani asiaa tunnemyräkässä vaahdottuani (kiitos ja anteeksi mieheni ja ystäväni) aloin selvittelemään asiaa. Oma järkeilyni kiinteiden aloittamiselle nojasi painon ja kalenterin sijaan vauvan valmiuksille (jep jep. Syömiseni ovat alkaneet aika tavalla kiinnostamaan) sekä sille, että kiinteät voisivat kenties tuoda lisä-apua lopuille refluksi-oireille. Ja jo päivässä-parissa olin innolla paahtamassa ja soseuttamassa bataattia! Että bon appetit, vaan!
Ensimmäinen maistaminen sujui oikein mukavasti. Taisi teelusikallinen päätyä ihan masuun asti, eikä sosetta kolattu pihalle. Jos kiinteiden aloittaminen olikin ollut minulle ensialkuun pienoinen järkytys ja uhka (hyvänen aika! Onhan se aika iso asia, että minun ja Huldan väliin onkin yhtäkkiä tullut... joku bataatti!), niin nyt olin jo innoissani seuraamassa tyttäremme reaktioita ja uuteen tutustumista. No, seuraavina päivinä mielenkiintoa ei sitten ollutkaan, joten muutaman kokeilun jälkeen päätin siirtää jatkoa odottaen taas paremmin herkkyyskausia.
Paljon uutta sekä Huldalle (jolla nähtävästi aloin kutsumaan vispaajaamme) ja minulle. Mielenkiintoisia uuden oppimisia, hiukan myös ahdistustakin ("Kaikki muut äidit tietävät tasan tarkkaan, miten toimia/miten pukea/mitä leluja/mitä ja miten syöttää/miten hoidetaan iltatoimet ja nukkumaan käymiset/miten sitä ja miten tätä!!!!!!!" Enköhän minäkin pärjää, mutta välillä koen olevani aika yksin pohdintojeni kanssa. Tai saatan tajuta edes miettiä jotain vasta siinä vaiheessa, kun muut äidit ovat jo täyttäpäätä touhunneet jo vaikka miten. No, mitäs juttelin parin "superäidin" kanssa.), jonkin verran väsymystä mutta paljon, niin paljon iloja ja onnellisuutta. Päivät soljuvat hurjaa vauhtia muodostuen pienistä osasista, hetkistä, leikeistä, lukutuokioista, vaunulenkeistä, päiväunista, imetyksestä, mutta myös omista inspiraatioista. Hauskaa oli päästä taas kokkailemaan uusia juttuja kylässä käyneille ystäville ja tutkia uusia ja uusia ohjeita. Onni on myös lukuisat ystävät lähellä ja kauempana, joiden kanssa jutella, kysellä, pohtia ja purkaa. Niin iso onni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti