Ei tullut vaihdevuodet, vaan...

Viimeksi uumoilin imetyksen olevan lopuillaan, ja niinhän siinä sitten kävi, että jo seuraavana päivänä imetin Tähteä viimeisen kerran. Olimme mökillä käymässä ja pyysin miestäni ottamaan kuvia tuosta hetkestä. Hetki oli varsin lyhyt ja loppui Tähden toimesta. Illalla hän ei edes elehtinyt maitoa pyytääkseen, enkä lähtenyt sitä tyrkyttämäänkään. Tähti nukahti aikanaan ja tuumin, että se taisi olla sitten siinä. Jos lopettaminen kävi näin helposti, niin mitä sitä sitten pitkittämään.

Nyt tuosta on kulunut jo lähes kuukausi, ja en varsinaisesti ikävöi imetyshetkiä. Olivathan ne ihania, totta kai, täynnä latautuneita ja monikerroksisia ajatuksia ja tunteita. Mutta toisaalta nyt tuntui, että me molemmat olimme valmiit lopettamaan. Oli helpottavaa huomata, kuinka helposti tuo kaiken kaikkiaan kävi. Tähti oli selvästi sitä mieltä, että hän ei maitoa enää tarvitse, ja minulla olo fyysisesti oli hyvä. Huldan kohdalla maitoa vielä nousi, rintoja pakotti, oli päänsärkyä, pahoinvointia  ja väsymystä. Mutta henkisesti olo oli sumuinen. Tuntui, että ajatus ei kulkenut ja tunteetkin jumittivat, varsinkin ne ikävämmät. Tuntui, että mokailin mokailemisen jälkeen, mistään ei tuntunu tulevan mitään... Mutta toisaalta tiesinkin, että aikaan voi liittyä alakuloisia tunteita. 

No, malttamaton kun olin, menin ja laitoin jo sähköpostia lapsettomuuspolille saatesanoin:
"eihän tällä nyt mikään kiire vielä ole, mutta..." Tarkoitukseni oli myös tiedustella, ovatko käytännöt muuttuneet, eli tarvitseeko pakastealkion siirtoa varten hankkia lähetettä (viimeksi ei).
Ja miten ihanan viestin sain takaisin! Polilta on sitten tulossa meille aikaa marras-joulukuulle, jännää.
Laskeskelin, että jos hyvin käy, niin voisin aloittaa keltarauhashormonikuurin marraskuussa ja jos vaikka jo joulukuussa pääsisi ensimmäiseen siirtoon! Tämä toki teoreettista, elämästä ja polin ja HUS:n tilanteesta toki ei tiedä.

Tällaista suunnitelmista olen jo ihan leijaillut. Jotenkin jo se tietoisuus, että aloite on jo tehty ja suunta kohti siirtoa on alkanut. Neljä kuukautta pitää olla imetyksen lopettamisesta, ja kyllähän se laskuri taas pyörii. Ensimmäinen kuukausi on aivan kuin hujahtanut, toinen kuluu loman merkeissä, kolmas työkiireissä ja osin täydellä työajalla ja... sitten meillä onkin jo aika tiedossa, käyn labroissa ja pian me jo istummekin polilla suunnittelemassa siirtoa. Vau.

On kuitenkin aika jännä, että näistä tapahtumista tähän on kulunut ajallisesti melko vähän aikaa, mutta taas henkisesti tosi paljon. Tähän on mahtunut niin paljon tapahtumaa. Arki on alkanut kerhoineen ja se on tuntunut hyvältä. Hulda aloitti tällä viikolla tanssiharrastuksen ja olemme molemmat olleet siitä aivan haltioissamme. Hän ensin aikoi jäädä siitä kokonaan pois (vaikka oli itse valinnut lähteä mukaan), meinasi lähteä heti kotiin, mutta tultuani mukaan saliin sain jäädä seuraamaan, kuinka hän meni pitkin salia muiden tanssijoiden keskellä, virnisteli ja näytti peukkua minulle ohimennessään... siis silminnähden nautti. Aivan vetonaula taisi olla se, kun ensimmäinen kappale oli pianoversio Frozenin Let it go :sta. Meillehän on iskenyt muutama viikko sitten aikamoinen Frozen-vaihe. Yritän pitää malttini tanssin kanssa, vaikka pakko myöntää, että olen tosi onnellinen siitä, että Hulda innostui tanssista. Mutta ihan hänen oman toiveensa mukaan mennään. Pakko ei ole harrastaa.
Tulevalla viikolla alkavat muut jumpat, eli minun jumpat sekä Tähden kanssa aloittamani touhujumppa. Ihana, kun saa hänen kanssa alkaa harrastaa. Yritän pitää kiinni siitä, että pääsisin tekemään asioita myös hänen kanssaan.

Teimme vihdoin myös päätöksen hoitovapaasta. Nyt suunnitelma oli siis, että hoitovapaa oli tammikuun puoliväliin, mutta sovimme sen jatkosta elokuun 2024 loppuun.Tämä tuntuu aivan ihanalta päätökseltä. <3

Huldan kanssa saimme viettää eilen päivää kaupungilla. Löysimme hankintalistalla olevia juttuja ja nautimme kaksin olosta. Toivon, että myös Tähden kanssa pääsemme viettämään aikaa yhdessä ja löydän myös hänelle juttuja. Harmittaa, että miten onkin, että tytölle on helpompi ostaa asioita, etenkin vanhemmalle. Mutta onneksi Tähti ei vielä niin osaa laskea. Silti haluaisin huolehtia tasapainosta ja tasaväkisyydestä. Että kumpikin saisi juttuja ja asioita, mutta etenkin yhdessä vietettyä aikaa. Eikä se tietenkään ole vain sitä, että miten paljon TAVARAA lapsi saa, vaan että saa hyväksi havaittua ja tarpeellista, myös kivaa ja hienoakin. Ja että Tähti ei saisi vain Huldan jämiä. :D

Oman kehoni suhteen on ollut erikoisia tuntemuksia. Pari viikkoa sitten mennessäni tuplavuoroon oli minulla taas aika kovia kuukautiskipuja. Mietin matkalla, että on tämä kyllä melkoista, jos kuukautiset alkaisivat juuri nyt. No, kuinka ollakaan, jotain punertavaa kyllä oli, mutta se siitä sitten, ei tapahtunut mitään. Tällaista ja eri variaatioilla on kyllä ollut jostain maalis-huhtikuusta lähtien epäsäännöllisesti, mutta maltti on pitänyt pitää. Ja toisaalta olla liikaa turhautumatta, koska aivan taatusti PCOS nyt vaan häröilee.
Mutta olimme siis eilen Huldan kanssa kaksin kaupungilla. Hoidimme muutamia asioita ja menimme sitten välipalalle. Siinä sitten pullaa syödessä tuli yhtäkkiä tunne, että jos alushousuihin on lirahtanut jotain, niin tuolta se varmaan tuntuisi. No, lähdimme sitten käsienpesulle ja käymään vessassa. Aloin melkein nauraa, kun huomasin tilanteen:
Minulla oli alkanut kuukautiset!!!
Hetken aikaa pohdin, että onpa kyllä ajoitus. Reissu on vasta alussa, enkä tietenkään ollut varautunut mitenkään. Miksi olisinkaan, koska viimeisimmät luomukuukautiset minulla on ollut ... hmm... vuonna 2015?? En oikeasti todellakaan ole uskonut, että saisin kuukautiset aivan luomusti, vaan ne täytyisi jälleen käynnistää keltarauhashormonikuurilla.
No, nopea suunnitelma: kasa paperia alushousuja suojaamaan, mekon tsekkaus (okei, pikkutäplä ei paljon helmoissa näkyisi), sitten matkaa eteenpäin seuraavaan kohteeseen ja toiseen markettiin ostamaan kuukautissuojia ja siitä toiseen vaatekauppaan ostamaan alushousuja. Hulda oli todella harmissaan, että miksi piti mennä vielä toiseen markettiin. Siinä sitten päätin, että miksipä en kertoisi hänelle mitä oli tapahtunut, yrittäen olla ikätasoinen. Painotin myös, että ei ole mitään hätää ja että kaikki on hyvin. Koen, että se rauhoitti Huldaa. Valitsin puhua asioista "suoraan", koska omassa lapsuudenperheessäni kuukautisten ympärillä leijui jokin hämmentävä häpeän ja kenties äärimmäisen yksityisyyden verho. Asioista ei todellakaan puhuttu, ja kuukautiset olivat ihan kamalaa aikaa. Vaikka en usko, etteikö äidin kanssa olisi voinut puhua, mutta en kokenut, että hän myöskään rohkaisi puhumaan. En haluaisi Huldan joutuvan kokemaan samaa niinkin luonnollisesta ja hienosta asiasta kuin kuukautiset. (No, Huldapa aivan villiintyi ja innostui reissullamme ja jossain kohtaa hän sitten hihkui: "äiti! Jos sun tisseistä tulee verta, niin sä voit laittaa tämän suojaksi!" Ettäpä silleen. )

Joka tapauksessa olo on levollinen, innostunut, kiitollinen, helpottunut. Tuntuu niin hyvältä, että jotain tapahtuu kehossani itsestään. Saan olla kuin muut naiset. 
Ei siis tullut vaihdevuodet, vaan kuukautiset.

Lisäys 3.9.23 klo 19

Totta kai olen kuukautisia toivonut, mutta kesän aikana olen ehtinyt puoliksi leikilläkin miettimään, että jos tämä on niin vaikeaa, niin EHDINKÖ saamaan ikinä luomukuukautisia... vaikka oma olo on nuorempi ja halua olisi yrittää ja odottaa, niin silti jossain kohtaa sekään ei ole enää mahdollista. Mutta luotetaan siihen, että ehdin oikein hyvin.❤️

"Minusta kuulostaa siltä, että sinulla on vauvakuume."

"...vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?"
Olin tänään lasten kanssa neuvolassa, Huldan 4-vuotistarkastuksessa. Odotin käyntiä kovasti, sillä nykyisen terveydenhoitajamme kanssa on niin hyvä keskustella. Olimme myös sopineet juttelevamme myös aiemmin esille tuomistani ajatuksista lapsettomuuden kipuun liittyen.

Terveystarkastus oli ihana. Hulda suoriutui annetuista tehtävistä mainiosti, parista asiasta keskusteltiin myös, joiden harjoitteluun voisi kiinnittää huomiota. Minusta tällaiset jutut ovat niin tärkeitä, koska arjen keskellä näitä ei aina edes muista ajatella tai tajuta. Juttelimme myös minun täyttämieni vastausten pohjalta eri teemoista, joita esikoistani koskevissa lomakkeissa oli. Keskustelu oli minusta antoisaa ja aika rönsyilevääkin, koska vastaaja mokoma vain rönsyili ja jutteli. Oli kiva saada tukea omiin pohdintoihin, näkemyksiin ja ajatuksiin ilman tuomitsemista. Iloitsen siitä, että terveydenhoitaja on niin samoilla linjoilla monen minulle tärkeän asian kanssa (esim tunnekasvatuksessa, ruokailuun liittyvissä pohdinnoissa (kylläisyys- ja eri ruoka-aineiden samanarvoisuus jne) kuten myös sanavalinnoissa, joilla lasta vaikka kysyy lähtemään mukaan eri juttuihin. Olen viime viikon aikana pohtinut paljon myös Huldan sosiaalisia taitoja, ryhmässä olemista ja eri kavereiden huomioimista. Osasta kerhonohjaajien tekemistä ratkaisuista ja "tuomioista" olen hiukan eri mieltä, ja omat mielipiteeni ovat vain vahvistuneet päivien kuluessa. Niistä juttelimme myös terveydenhoitajan kanssa, ja olen aikonut jutella myös ohjaajien kanssa. Viime päivien parin kohtaamisen kautta oli mieleeni myös jäänyt jäytämään, että aiheutammeko lapsellemme suurtakin vahinkoa, jos hän ei ole päiväkodissa. (Todennäköisesti henkilöt, joiden kanssa olin keskustellut, eivät ole tarkoittaneet näin, mutta tietyt nyanssit ja lauseet saivat omituisen olon, vaikka meidän hoitoratkaisumme on ollut hyväksi havaittu) Oli ihana siis kuulla myös terveydenhoitajan sanomana, että Hulda ei ole jäänyt mistään paitsi, eikä päiväkoti ole pelkkää onnea ja autuutta. Tällä kerhomäärällä (joka arkipäivä) ja kotona puuhastelulla hän saa ilman muuta paljon sosiaalisuutta ja virikkeitä. Kaiken kaikkiaan oli hyvä keskustelu.

Jonkinlainen surunverho varjostaa oloa päivittäin, häilyen yllä joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei toki arkea haittaavasti, mutta kuitenkin niin, että olen huomannut sen olemassaolon. Olo on ajoittain haikea, surullinen, kipuileva, mutta sen olen huomannut aivan viime päivinä, että ihan täysin lapsettoman tunnemaailmaa en enää tavoita. Hämmentävää että helpottavaa.
En toki ehdi näitä juttuja miettimään koko ajan, mutta huomaan niiden käyvän mielessä päivittäin. Viimeistään iltaisin, kun selaan instagramia. Ihan todella; minusta on ihana katsoa videoita, joissa naiset kuvaavat raskaustestin tuloksen odottamista ja - oooooh!! - huomaavat sen olevan positiivinen. Saan näistä videoista jotain jännää iloa, heh.

Kerroin, kuinka päivittäin haaveilen, kuinka niin kovasti toivoisin, että meille vielä suotaisi lapsi. Jotenkin tuntuu, että se on vain ajan kysymys; meidän perheeseen on tarkoitus tullakin vielä kolmas lapsi. Syli on edelleen hiukan vajaa. Jemmailen häntä varten vaatteita ja tarvikkeita, vaikka samaan aikaan yritän vaimentaa tätä haikeiluani ja toivetta. Tovin minua kuuneltuaan terveydenhoitaja tokaisi ihanan spontaanisti ja riemukkaasti:
"Mutta minusta kuulostaa sitä, että sinulla on vauvakuume! Sehän on ihanaa! Ei siinä ole mitään väärää; kyllä vauvakuume saa olla!"
Yhtäkkiä se vain nytkähti eteenpäin: miten ihanasti hän osasikaan kääntää minun kipuni toiseen vinkkeliin, katsoa kertomaani eri näkökulmasta. Minulla on haave lapsesta, vauvakuume. 
Oma näkökulmani oli ollut jo valmiiksi kipuileva, turha toive lapsesta. 
"Teillä on vielä kolme alkiota pakkasessa, ja sinä mietit jo sitä neljättä vaihtoehtoa, jos nämä kolme alkiota eivät tuota tulosta. Miksi pelätä epäonnistumista jo valmiiksi?", hän kysyi lempeästi. Kerroin realiteetit ja koettelemuksemme eri alkioiden kanssa, mutta ajatuksessa oli itua. Miksi ei saisi helliä ajatusta siitä, että kolmas lapsi voisi olla jonain päivä totta?
Sitäkin pohdimme, että vaikka on jo lapsia, niin lapsettomuuden kipu voi yhtä lailla olla totta. Siksi puhutaankin minulle tutusta termistä, sekundaarisesta lapsettomuudesta, josta olen omalla instagram-tililläni myös puhunut (lieventääkseni samassa tilanteessa olevien syyllisyyden tunteita. Lapsettomuuden kipu on todellisuutta myös silloin, jos on jo lapsi tai useampi.).

Ja voi kuulkaa, miten kovasti haluaisin kuukautiset!! Haha, olen kuin minä 11-vuotiaana, kun tuota suurta tapahtumaa odotin niin innolla (joutuakseni sitten kokemaan aika ahdistavia, kivuliaita ja kurjia juttuja. Eivät ne olleetkaan mitkään ihanat, eikä minusta yhtäkkiä tullut jonkin muun näköistä tai jotain muuta "kypsempää".). Nyt tiedän, mitä odottaa, tai odotas... en sittenkään. En siis nytkään, kiitos pco:n. Ja todennäköisesti odotus vain jatkuu, eikä mitään tapahdu imetyksen loputtuakaan. Kiva, miten optimistinen olen. Toivon silti julkisalaa, että kiertoni palautuisi ihan itsekseen, ja jonain päivänä myös raskaus voisi onnistua ilman lääketieteen apua!
Ja olisin kyllä kuukautisistakin aika iloinen. Tietyllä tapaa olen kokenut vajetta naiseudestani niiden puuttuessa, vaikka kieltämättä onkin helpompaa, kun ei tarvitse sumplia sen kaiken säädön kanssa, jota kuukautisiin liittyy. Ei se silti ole parempi vaihtoehto, ettei niitä ole. 

Jälleen yksi todiste rönsyilystä (joskaan tuosta emme puhuneet neuvolassa kahta lausetta pidempään). 
Aika mennä nukkumaan.

Miten ihanaa, että tänä päivänä neuvolan terveydenhoitaja tuntuu parhaimmillaan olevan rinnalla kulkija, kuuntelija, rohkaisija, toki myös neuvoja. Uskon tällaisesta olevan enemmän hyötyä kuin vain  "ylhäältä jalustalta" kerrotuista suosituksista ja ohjeistuksista kenties jopa ilman aitoa ja välittävää kohtaamista. Huldan raskaus- ja vauvavuonna koin melko lailla tällaista kohtelua.
Mutta nyt. Nyt meillä on aivan ihana terveydenhoitaja ja hänestä olen niin kiitollinen.

Imetystaipaleen päätös

Ajatus oli pyörinyt mielessäni jo useamman kuukauden. Olinhan myös eräällä tavalla tehnyt luopumistyötä jo koko kevään, ja nyt vain tuntui oikealta ajankohdalta.
Maitobaari sulkeutui.

Aiemmin ajatellessani imetyksen lopettamista on mieli ollut haikea. Vain katsellessani sylissä olevaa iltamaitoa nautiskelevaa Huldaa on ajatukset siirtyneet. Jos olenkin yrittänyt keskeyttää syömisen, on hän työntänyt käteni sivuun ja sinnikkäästi jatkanut puuhiaan. Sitä en ole enää noin viikkoon osannut sanoa, onko hän saanut enää maitoa. 
Ajatus alkoi kuitenkin tuntua paremmalta, kun vaihtoehtoiset keinot rauhoitella ja helliä Huldaa näyttivät vihdoin ajavan tytölle saman asian. 
Niinpä koitti ilta, jolloin iltarutiineihin ei enää kuulunutkaan iltamaito. 
En ole ihan varma, huomasiko Hulda edes koko asiaa. Pidin Huldaa pitkään sylissä, hän joi pillimukista vettä. Sitten luimme kirjoja, tarkistettiin, että äidin nenä, korvat ja posket ovat vielä tallessa (kasvojen osat käydään joka ilta läpi. Voihan vaikka käydä niin, että leuka onkin jäänyt jonnekin päivän tiimellyksessä.). Sitten taas syliteltiin, laulettiin iltalaulu ja luettiin iltarukous. Ajan myötä Huldan saattoi laittaa rauhassa sänkyyn, peitellä, silittää päätä ja toivottaa kauniita unia. On niin suuri ilo jättää levollisen näköinen tyttö unta odottelemaan, kun hän vielä heiluttaa takaisin.

Imetys on ollut itselleni rakas asia. Olin itseasiassa kovin kiinnostunut siitä jo kauan ennen Huldan olemassaoloa. Työ toki toi jatkuvasti vastaan tilanteita, jolloin tietotaitoa tarvittiin. Koska en lapsettomana tiennyt omakohtaisesti mitään, en myöskään halunnut jättää osaamistani vain työn kautta kuultuihin ja itseopiskeltujen varaan, joten pääsin onneksi imetysohjaajakoulutukseen. Olihan se jännää ja ihanaa, mutta henkilökohtaisesti taas vähän ulkopuolisuuden tunteitakin herättävää. Työssäni on ollut ihana seurata erilaisia imetystaipaleita, yrittää ohjata vanhempia, saada oppia kokeneemmilta kollegoilta, vaihtaa ajatuksia ja ylipäänsä nähdä, kuinka pieni vauva on jo syntymästään asti aivan valtavan taitava!

Meidän imetyksestä minulla oli toiveeni. Rohkeasti ajattelin haluavani imettää lapsentahtisesti, luoda sille hyvät puitteet, kuunnella lapsen tarpeita ja jatkaa pitkään. En halunnut ottaa pulloa tai varsinkaan korvikkeita käyttöön, vaikka työn puolesta olen niitä tarjonnut. Järjellä tiedän, että ne ovat aivan hyviä vaihtoehtoja, ja hellyyttä ja huolenpitoa voi osoittaa niin monin tavoin. Tunteella taas... noh... EI.
Pyrin laskemaan rimaani ja suhtautumaan imetykseen maltilla. Jos edes pari viikkoa sujuisi, että imetys lähtisi ainakin käyntiin. Puoli vuotta... vuosi... Ja sitten tulivatkin mukaan lapsettomuushoitojen jatkamisajatukset. Kevään aikana en oikeastaan edes kiirehtinyt mihinkään suuntaan, ja jopa imetyksen jatkaminen kaksivuotiaaksi asti oli mielessä.
Pulloa ei ole tarvittu, eikä korvikkeita. Lapsentahtisesti ollaan menty, paitsi siinä kohtaa, kun yöimetykset jätettiin pois 1 v 1kk kohdalla. Ja 1v 2kk lähdin äidintahtisesti vähentämään niin, että imetyskertoja vähennettiin ensin aamu- ja iltamaitoihin, sitten jäätiin pelkkään iltamaitoon. Yhtä sairasteluajan 8 kertaa päivässä -rupeamaa lukuunottamatta näin ollaan menty.

Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen imetystaipaleestamme. Imetyksessä on ollut jotain niin kaunista, yhdistävää ja voimaannuttavaa. Olen kokenut saavani olla osa naisten ketjua; ruokkimassa lastani niin, kuin se on luonnollisesti mahdollista. Olen vihdoin raskauden lisäksi kokenut olevani nainen. Tulen varmasti haikeilemaan lopetusta jossain vaiheessa taas enemmän, mutta nyt mieleni on vain täynnä kiitollisuutta kokemastamme.

Mikä sitten sai lopettamaan nyt?
Useampi asia. Tavallaan alkoi jo tuntumaan, että onhan tässä jo imetetty, eiköhän olisi jo aika lopetella. Se oli ehkä se suurin syy, joka taas sisälsi asioita, jotka olivat myös omia teemojaan. Minua on alkanut jo kiinnostamaan elämä ja oma olotila ilman lapsettomuushoitojen, raskaus- ja imetyshormoneja. Millainenkohan olen "omana itsenäni"? Ja taas toisaalta... voisinkohan saada ihan oikeat ja luonnolliset kuukautiset? Taustalla häilyy myös toive jatkaa hoitoja. 
Kesä nyt ei ole aivan buukattu mitään reissuja, mutta mahdollisia reissuja imetyksen lopettaminen myös helpottaa. Omalla kohdallani haaveissa on oma telttaretki joko patikoiden tai meloen, enkä silloin todellakaan aio käydä välissä imettämässä Huldaa. Tuleva tyttöjen mökkireissu odottaa myös, enkä tällä kertaa aio ottaa Huldaa sinne mukaan.
Monenlaista irtaantumista ja eräänlaista vapautumista siis paljon mielessä!

Kävin eilen läpi vaatekaappini Huldan vaatesetvimisen jälkeen. Totesin vain jälleen kerran, että on tämä naisen elämä aikamoista vaateruljanssia. Ensin täytyy metsästää äitiysvaatteita, sitten imetyspaitoja, ja lopulta uusia vaatteita, kun ne aikaisemmat eivät enää mahdu! Itselläni on lantio ainakin leventynyt raskauden myötä sen verran, etteivät useammat housut enää tunnu mukavilta päällä. Ei tämä muuta ahdistusta aiheuta kuin että jossain vaiheessa täytyisi vain keksiä jotain uutta. Kehomyönteisyydestä minulla riittäisi sanottavaa aivan uuden tekstin muodossa. Mutta imetyksen lopettaminenkin antaa syyn jättää (ihan mukavat) imetysliivitkin pois käytöstä. Sen sijaan huomaan katsovani vanhoja rintaliivejäni. Oi eiiii... niitäkin täytyisi hankkia.

Mutta onnea minä ja Hulda. Olihan tämä 1 vuosi ja 7 kuukautta nyt aika hieno saavutus!

Lapsettomuushoitojen jatko - ajankohtaista vai ei?

Elämä on ollut kiireistä ja nuhaista.

Sitten taas nuhaista ja kiireistä.

Välillä tehtiin keksintö, kuinka kiivetä tuolin avulla pöydälle tai sammutetaan valot. Sitten nuha on taas vienyt voiton ja ihan kuin minulla olisi taas sylissäni pikkuvauva.

Elämä on kieltämättä rientänyt aimo harppauksin eteenpäin. Tänään Hulda on jo 1 vuoden ja 4 kuukauden ikäinen, ja oppinut monenlaisia uusia asioita.

Elämä on aika ihmeellistä pienen lapsen silmin kautta katsottuna. On se myös aika ihmeellistä silloin, kun huonojen öiden jälkeen on saatu nukuttua hiukan paremmin. Molempia on siis mahtunut tälle vuodelle.

Tämä blogi on kieltämättä jäänyt hiukan paitsioon meneillään olevien projektien ja ihan vain elämän myötä. Välillä muistan tämän olemassaolon ja saatan pohtia tämän funktiota. On paljon aikoja, jolloin mieli tekisi avata mielessä olevia asioita, kuten nyt vaikka vegaaniteema ruoanlaittoineen, leipomisineen, ympäristö- ja eläinoikeusnäkökulmineen, töihin liittyvät pohdinnat, harrastusmietinnät ja toisaalta ihan vain arki. Mutta njaa. Miksi kirjoittaa?

Toisaalta käytän suhteellisen paljon aikaa kirjoittamiseen myös toisaalla, joten ymmärrettävästi tämä foorumi jää vähemmälle huomiolle. Eikä lapsettomuus ole ollut juuri päivän teema.

Vai onko sittenkin?

Olemme pohtineet aika ajoin hoitoihin palaamista. Joulukuun puhelun perusteella olin saanut ymmärtää polilta, että imetyksen loputtua voisimme vain laittaa viestiä sinne, ja sitten hoidot voisi aloittaa taas. Pian olisimme jo hakemassa Pakkasukkoamme kotiin. Niinpä tässä eräänä iltana tuumasimme, että mitäs, jos iltamaito jäisikin nyt pois. Liekö se enää Huldallekaan ollut niin tärkeä. Omaa sydäntä tosin hiukan riipaisi nukuttaa lasta ilman tuttua iltarutiinia, imetystä, sylissä olevaa taaperoa ja sitten leveän hymyn näkemistä. Parhaillaan jopa "Nam nam!" kuulemista. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös imetys.

Ja minä hassu laitoin jo samana iltana viestiä polille.
"Se on loppu nyt!"

Seuraavana päivänä soi puhelin ja jouduin hiukan nolostellen kertomaan, että imetys päättyi vasta edellisenä päivänä. Hoitaja naurahti minulle ja selvensi, että hoitojen jatkamista varten imetyksen lopettamisesta täytyy olla kulunut 2 kuukautta. Huh!
(Kuulemma aiemmin se oli ollut puoli vuotta.)
Sovimme, että palaisin asiaan, kun tämä aika olisi todella kulunut.
"Ja ajattele lastakin," sanoi hoitaja.

No ajattelenhan minä lasta.
Sydäntä on raastanut pienen oleminen nuhan keskellä, ja taas on käynyt niin, kuten pari viikkoa aiemmin, että tarmokkaan seikkailijataaperon sijasta minulla onkin taas hiukan voipunut pikkuvauva, joka nautiskelee ajan kanssa maitoa jopa 8 kertaa päivässä. Kieltämättä olen itsekin nauttinut tästä. Flunssa on vaivannut minuakin, ja koska sitä ei oikein ehdi sairastamaan, niin sohvalla köllöttelyt vauvan kanssa ovat kelvanneet.

Vaan mitä tuo puhelu sitten tarkoittaa?
"Pitäköön tunkkinsa!", oli spontaani reaktioni. En oikeasti ollut pahana polille, hoitajalle, protokollalle, yhteiskunnalle, politiikoille tai millekään. Turhautti. Tavallaan tuntui, että tässä täytyisi tehdä hirmuinen työ henkisesti ja fyysisesti, jotta imetys loppuisi, eikä sekään riittäisi. Sitten pitäisi vielä odottaa! Hyvänen aika!
Lähinnä ajattelin sitä, että todennäköisesti aika täyttyisi juuri kesän korvilla ja jopa lähellä kesätaukoa. Silloin koko työ tuntuisi aivan hukkaan heitetyltä. Miksi ei siis vain antaisi ajan kulua ja asioiden sujua luonnollisesti ja lapsentahtisesti, kuten olemme niin monta kertaa kokeneet hyväksi?
Siirtyköön hoitojen jatko vaikka syksyyn. Nyt on Huldan olo kaikista tärkein.

Unikoulua ja pohdintaa imetyksestä

Yöt ovat olleet hyvin katkonaisia koko Hulina-Huldan elämän ajan. Minä hoidin häntä yöt, sillä hyvin usein hän saattoi vielä syödä maitoa (tai olla rinnalla) 3-15 kertaa. Toisaalta halusin tukea työssä käyvän mieheni jaksamista vuorotyössä. Silti ajatus yösyöttöjen lopettamisesta alkoi jo tulla mieleen syyskuun paikkeilla, tytön ollessa 10 kuinen. No, tuli leiri, reissu, pitkät sairastelut, muutto ja synttäreiden järjestelyt. Ajatus unikoulusta tuntui huonolta tuohon saumaan.

Unikoulu itsessään jo sanana on saanut itsellä karvat pystyyn. En taatusti jättäisi lasta yksinään itkemään pimeään huoneeseen! Lapsen itkulla on aina joku syy, ja siihen on vastattava!
Sain kuitenkin tietää lempeämmistä keinoista, ja koska kuljin jo päivät aivan sumun vallassa (en ole saanut kertaakaan nukuttua päiväunia), aloin olla jo aivan valmis öiden rauhoittamiseen -kunhan se todella tapahtuisi lempein keinoin. Iltanukutukset olimme saaneet jo muutettua niin, että tyttö ei nukahtaisi enää rinnalle. Tieto siitä, että mieheni olisi jäämässä isyysvapaille (hurraa!!!) sai meidät päätymään siihen, että hän hoitaa unikoulun vapaiden aikana.

Nyt takana on kolme yötä. Huomasin, että tehtävä oli miehelle oikein kunniatehtävä, ja minulla ei todellakaan ollut mitään huolen häivää hänen pärjäämisestään. Olihan hän maailman paras iskä tyttärellemme. Huomasin silti itse olevani aika jännittynyt. Miten Hulda pärjäisi? Itkisikö kovasti? Miten voin vaatia tällaista mieheltäni (no hei haloo! Itsehän olen nukkunut tosi huonosti reilun vuoden...)? Miten minä pärjäisin?

Koitti aamu. Raotin silmiäni uuden peittoni (tämäkin tuli valjastettua käyttöön) alta oikaisten raukeita jäseniäni. Kuulin jostain itkua ja kohta mies toi tytön luokseni. Tämä hihkui minut nähdessään ja konttasi sängyllä luokseni tähdäten pienen suunsa suoraan kohti kivikovia rintoja. Vilkaisin kelloa. Hyvänen aika! Olin nukkunut (ensimmäistä kertaa yli vuoteen) yhteen mittaan 7 tuntia! Mies sen sijaan kellahti nukkumaan ja sanoi yön olleen aika rankka.
Toinen yö kului hiukan huonommin, myös itselläni. Hulda oli heräillyt kovasti, takertunut mieheeni tämän yrittäessä laskea hänet omaan sänkyynsä ensin rauhoiteltuaan tyttöä. Lopulta koitti aamu, ja Hulda pääsi syömään.
Mutta kolmas yö! Johan sentään, kuin oppikirjasta (tai siis neuvolan terkan suusta). Sepä menikin jo paremmin, sillä Hulda oli huudellut unissaan muutaman kerran yön aikana, mutta ei ollut havahtunut kovasti itkemään, vaan oli rauhoittunut itsekseen jatkamaan uniaan. Mies ei ollut käynyt kertaakaan tytön huoneessa. (Ja minä nukuin 7,5h kuin prinsessa konsanaan.)
Tämähän on oikein luksusta!

Unikoulu ja yöimetysten lopettaminen on kuitenkin tuonut yllättäen vastaan myös imetyksen lopettamisen kokonaan. Itsellä on ollut toive pitkästä imetyksestä, ainakin lapsentahtisesta. Toki taustalla on voimakkaana myös toisen lapsen yrittäminen, ja hoitoihin ei voi lähteä imettämisen aikana. Hulda ja imetys ovat kuitenkin minulle nyt tärkeämpiä. Eihän sitä koskaan tiedä, jääkö imetystaipale ainutkertaiseksi. Ennen unikoulua rinnalla käyntejä tuli vuorokaudessa 8-12, mutta nyt huomaan yhtäkkiä, että parina päivänä kertoja on ollut radikaalit 4!!

Eilen aloin jopa hieman kriiseilemään (noh, tekemään luopumistyötä) imetyksen loppumisesta, ja älähdin miehelleni, että onko nyt tarkoitus lopettaa imetys kokonaan? Ilman, että olen ollut tietoinen asiasta? Minäkin reagoin siihen!!Ei se tarkoitus toki ollut ollut, mutta huomasin mieleni yhtäkkiä täyttyneen luopumisen surusta, haikeudesta, meidän kahden hetkien jäämisestä, siitä koko imetystaipaleesta, joka on kestänyt jo 1 vuoden ja 2 viikkoa. Aivan en osaa edes jäsennellä ajatuksiani, sillä se herätti minussa jotain alkukantaista surua. Toisaalta halusin heti alkaa järkeilemään ja miettimään mahdollisuuksia, jos imetys todella jäisi pois. Mitä se mahdollistaisi, mitä se tarkoittaisi? Mietin ihan omia harrastuksia, menoja, reissuja, mutta myös omaa hormonitoimintaa, kropan toimimista (myönnän, myös muuttumista) sekä mahdollista uutta raskautta tai lopulta hoitoihin hakeutumista. Kaikki tuo kieltämättä houkutteli.
Mutta en ollut mitenkään valmistautunut henkisesti siihen, että imetys tulisi pian loppumaan. Ja sen pitäisi todella mennä lapsentahtisesti, jos olisi loppuakseen jo nyt.
Jotenkin tuntui lopulta kovin helpottavalta, kun Hulda kömpi luokseni syömään iloisesti hihkuen.Ja hän söi. Ja söi. Ja söi. Jossain kohtaa oli sydämen sulattava hetki tytön hymyillessä ja hyristessä tyytyväisenä, käsi rinnallani. Kuinka tuollaista voisi kieltää?
Tämän aamun perusteella imetyksen loppumisesta ei ole pelkoa, sillä pienin tauoin imetystä tuli lopulta kestämään pari tuntia, kunnes tyttö suorastaan sammui päiväunille.
Jos nyt ihan yksi muutos kerrallaan, niin pysyy äidinkin pää paremmin mukana.

Flashback! Hulda 1 viikon ikäisenä. Oltiin aamukahvilla ja -maidolla.

Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 3

Voida olla oma itsensä

Olin alkuviikosta Huldan kanssa kummireissulla. Siinä tytön pitäessä omaa juttuaan keskustelimme ystäväni kanssa niin ekologisista pohdinnoista, elämästä, ruoanlaitosta, liikunnasta kuin reissaamisesta (vain muutaman mainitakseni, heh). Siinä sitten kovasti komppasin ystävääni hänen tokaistuaan, että nyt on rauha siitä, millaista elämää hän saa elää. Nyökyttelin mukana. Jep, sama tunne itsellä. Totesimme molemmat, että vaikka monenlaisia polkuja, kokeiluja, haaveita, seikkailuja, epävarmuuksia, onnistumisia, saavutuksia, rohkaistumisia ja pohdintoja on kumpikin elämänsä varrella tullut tehneeksi ja kokeneeksi, niin nyt on hyvä näin. On tullut rauha ja levollisuus monesta asiasta. Ja toisaalta myös vapaus. Hellittäminen ja vapaus siitä, että joku asia ei ole oma juttu tai tietyllä tavalla ei tarvitse tehdä. Ja sitten toisaalta: näin saan tehdä, tätä mieltä minä olen.

Tietenkään elämä ei muutu kerta laakista pelkäksi onnellisuuden ja tyyneyden tyyssijaksi heti, kun ikävuosissa siirtyy 30 puolelle. Mutta jotain perää on siinä, mitä aikanaan kuulin tuttavaltani, että uudelle vuosikymmelle siirtyessä jonkinlainen epävarmuus vähenee. Ehkä kyse on osittain elämän tasaantumisesta opintojen oltua ohi, monen vakiinnuttua parisuhteeseen, lasten kanssa, tulee talo, koira, auto ja vakityö. Mutta vaikka ihan samaa rataa nuo konkreettiset asiat eivät ole omalla kohdallani tulleetkaan, niin levollisuutta ja hyväksyntää olen saanut elettyä elämää kohtaan. Olen viime aikoina muistellut vuotta 2017, jolloin olin vielä 29-vuotias. Silloin kävin monia isoja juttuja läpi, reissasin Kanadaan (ja kävin aikamatkaa vaihtarivuoteen ja sen jälkeiseen 11 vuoteen liittyen) ja kävin itkemässä Lapin tuntureille kompastuskiviäni. Vuosi huipentui 30-vuotisretrojuhliini, jolloin vielä kerran elin teinivuosina ihailemaani 60- ja 70-lukujen kulttuuria kera rakkaiden ystävieni. Sen jälkeen tuli olo: "Kiitos tähänastinen elämäni, olet ollut hyvä. Nyt kääntyy uusi sivu." Ja niinhän siinä kävikin.

Raskaus ja vauvan tulo totta kai ovat aivan totaalimuutos, se nyt on selvä. Mutta olen huomannut muutakin. Tietynlaiset suuntaviivat, arvopohja, elämäntyyli ja tavat ovat alkaneet vakiintua ja hahmottua. Huomaan, ettei minulla ole tarve sinkoutua tyylisuunnista tai elämäntavoista toiseen, vaan ennemmin kaikenlaisen pohdintaviidakon keskeltä huomaan tarttuvani niihin juttuihin, jotka ovat olleet itselleni jo pitkään, osa jo nuoruusvuosista lähtien tärkeitä. Nyt ne vain ovat saaneet syvempää ja laajempaa merkitystä ja varmuutta. On kiva huomata tuollaista ja rohkaistua myös tekemään asioita sen mukaan. Minä saan olla tätä mieltä ja toimia näin.

Melko ympäripyöreitä pohdintoja, osaan sisältyy paljonkin konkreettisia juttuja. Se rauha kuitenkin on oleellisin. Minusta on esimerkiksi tärkeää kierrättää, suosia ekologisia pesuaineita ja kosmetiikkaa, valita mahdollisimman paljon kasvis- tai vegaaniruokavaihtoehtoja, suhtautua ja kohdata ihmisiä tasa-arvoisesti ja pohtia perheemme ratkaisuja näiden asioiden pohjalta. Toki ilmastoasiat ovat päivän juttu, ja minulle ne ovat olleet tärkeitä jo vuosia. Minusta on hienoa, että niistä puhutaan entistä enemmän, ja olisikin hyvä muistaa, että yksikin teko on enemmän, kuin ei tekoja yhtään. Meille nämä arvot ovat tulleet tärkeämmiksi, ja ne ovat oman pohdintamme ja elämänkokemuksemme myötä muodostuneet. Nautin luonnossa olemisesta ja retkeilemisestä, mutta on minulla myös se toinen, sosiaalinen sekä "materialistinen" puoli. Samaan aikaan haluaisin jo suunnitella seuraavaa Lapin vaellusta, mutta myös päästä maistamaan pinnalla olevaa smoothie bowlia tai hipelöimään astioita miettien uuden astiaston keräämistä. Toisaalta näiden ei myöskään tarvitse olla toisiaan pois sulkevia asioita.

Olen kokenut, että minua ei ole lapsuudenkodissani ihan kauheasti kannustettu omaan pohdintaan. Veikkaan sen juontavan juurensa maaseudun voimakkaan työkeskeisestä ja patriarkaalisesta kulttuurista. Ei siellä ole ollut aikaa ennenkään pohtia tunteita ja mietteitä, tyttöjen varsinkaan. Mies on perheen pää ja määrää kaapin paikan. Olkoonkin, että minä esikoisena olen päässyt melkoisen hienoihin seikkailuihin isäni kanssa ja hänen kanssaan olen myös saanut käydä monenlaisia keskusteluja. Siis minun, ei veljeni kanssa. Tavallaan olen saanut paljon esimerkkiä siitä, että jokainen saa ja voi tehdä omat ratkaisunsa. Silti koen, että isäni on ennemminkin kaivannut kuuntelijaa tasa-arvoisen keskustelukumppanin sijasta. Se tietynlainen sukupolvesta toiseen toistunut "työ on ihmisen mitta" -mentaliteetti on vain toistunut, ja harrastuksiin kannustamisesta huolimatta olen kokenut itseni liian herkäksi, luovaksi ja jotenkin oudoksi.

Joku saattaa nyt miettiä, että miksi oikein alleviivaan joitakin asioita, miksi pyörittelen näitä aina. Ikään kuin yrittäisin vakuutella koko ajan jotain. Ehkä yritänkin. Huomaan itsessäni olevan kovin itsepäisesti se pieni kiltti tyttö, joka yrittää miellyttää kaikkia, etenkin omia vanhempiaan. Ehkä sinussakin asuu samanlainen pieni kiltti tyttö tai poika? Olen pitkään potenut huonommuutta siitä, että muka vieläkin kipuilen ja olen epävarma, kun taas kaikki muut seisovat jo vankasti omilla jaloillaan ja ovat tasapainossa sen kanssa, mitä ratkaisuja ovat itse tehneet ja tekevät verrattuna omiin vanhempiinsa. Mutta en aivan jaksa uskoa tuohon. Siksi kirjoitan näistä asioista. Selventäen itselleni ja ehkä kirjoittaen epävarmuuksista, joista joku muukin koettaa sinnikkäästi päästä eteenpäin. Todeten lempeästi itselleni: "Hei Sinä. Sä oot just hyvä noin, anna mennä vain. Toimi vapaasti arvojesi mukaan."

Rönsyilyt sikseen. Luultavasti Hulda tulee käymään elämässään omat kipuilunsa, mutta sen toivoisin, että hänellä olisi vapautta ajatella itse.Tuohon kannustamisen oppii varmasti elämällä ja esimerkkiä antamalla. Ei meidän vanhempina tarvitse kaikkea ottaa mukisematta vastaan, mutta voisimme sen sijaan keskustella asioista. Haluaisin kuulla Huldan mielipiteitä asioista, joita hän on pohdiskellut tai miten hän on joihinkin ratkaisuihin päätynyt. Voi hyvinkin olla, että osa ratkaisuista ei ole meille aina mieleisimpiä, mutta kun vain osaisimme antaa hänelle tuonlaista vapautta. Aina ei todellakaan tarvitse toimia niin kuin aina ennenkin. Vanhemmat eivät ole aina oikeassa. Koko elämä on meilläkin oppimista.

Vapaus ajatella ja pohtia. Vapaus olla oma itsensä, ei vanhempiensa jatke. Sitä toivon tyttärellemme ja meille itsellemme.

Kuvat perhepäiviltämme, joiden miettiminen saa minut vieläkin kovin onnelliseksi

Vertaistukea, ei vertailua.

En ole käynyt missään perhekerhoissa, vauvaharrastuksissa, muskareissa, olkkareissa, äitiryhmissä, vauvajumpissa, en siellä enkä täällä. En ole kokenut "vieraiden äitien porukkaan" menemiseen vielä tarvetta, sillä olen kokenut saavani eniten siinä, kun olen tavannut ystäviäni lähikaupungissa. (Olen ehkä jopa hiukan pelännyt tuollaisiin ryhmiin menemistä, ehkä syy selviää myöhemmissä pohdinnoissa.) Osa heistä on äitejä, joten olen saanut heidän kanssa pohtia vanhemmuuteen ja kasvatukseen liittyviä teemoja. Lisäksi olen miettinyt, että Hulda tuskin vielä kaipaa vauvakerhoja.
Eilinen vauvauinti oli siis ensimmäinen kokemus, jossa olimme äitiporukassa. Toki jokainen keskittyen omaan vauvaansa, mutta myös jutellen toisille äideille ja vauvoille. Kun sitten istuimme kaikki äidit, mummot ja vauvat saunan lauteilla iloitsin tuosta kokemuksesta! Miten ihana, iloinen ja avoin porukka! Miten hauska oli nähdä eri ikäisiä vauvoja, kuulla ja nähdä muiden kokemuksia ja käytäntöjä. Pitäisiköhän sitä lopulta itsekin hakeutua perhekerhoon, eikä aina vain sosialisoida niin, että järjestää menoja kaupunkiin tai kutsuu ystäviä kylään?

Kun lopulta istahdimme takaisin autoon iski ahdistus. Minä en edes syöttänyt vauvaani! Tuolla varmaan jokaisella oli jonkinlainen eväs lapselle (lauteilla imettäen tai sitten pukuhuoneessa korviketta tai muuta evästä antaen). Nyt minun tyttöni kuivuu takapenkille toppahaalariinsa pakattuna kuin rusina! Ihmetellen olin sivusilmällä seurannut muiden äitien näppäriä otteita heidän pukiessa lapsiaan välikerrastoihin ja kauniisiin, juuri sopiviin välikausihaalareihin. Ja minä? No, minä sulloin vauvan talvihaalariin, pistin hiukan liian pienen kypärämyssyn villapipon alle (liian pieni johtui siitä, koska se oikean kokoinen hävisi mystisesti jonnekin. Olen tullut siihen lopputulokseen, että joko minä olen pistänyt sen äitidementiassani vaikka pakastimeen tai sitten koira on syönyt sen.). Tavallaan tuossa pukuhuoneessa minulle valkeni kaikki se epävarmuus, huonous, tietämättömyys, osaamattomuus ja kaikki muu iloinen äitiyden tunnekimara. Riemun ja murheen sekaisessa tunteessa sitten hurautin kotiin toivoen, että rusina-Hulda jaksaisi. Ja sitten: kotiovi kiinni. Turvapaikka. En lähde täältä enää ikinä minnekään.

Päätin, että miehelle en puhu. En sitten millään. Mitä hänkin tähän osaisi sanoa? Raukka, käy töissäkin vielä ja hoitaa siellä mummot ja papat niin, ettei tarvitse hetkeäkään pohtia tekeekö oikein vai väärin.
Sitten kävi ulko-ovi. Keitin miehelle kahvia.
"Mites teillä meni?"
Ja sitten annoin tulla.
Vuodatukseni päätteeksi oli yritettävä vakuuttaa, että itse vauvaunti oli oikeasti, siis niin oikeasti, siis ihan oikeasti, siis todella, todella ihanaa. Ja miten vauva nautti, polski, nauroi ja iloitsi! Me mennään sinne uudestaan! Mut mä en osaa mitään!

Kuulun erääseen Facebook-ryhmään, jonne olen satunnaisesti kirjoittanut. Aika on yleensä mennyt muihin puuhiin, mutta olen silti pitänyt ryhmää silmällä. Sen sisäinen henki on tuntunut kovin tsemppaavalta, lämpimältä ja ihanalta. Moni siellä kertookin jakavan tunteen. Keksin sitten purkaa tunnemyräkän sinne, sillä en enää kehdannut kuormittaa miestäni tai ystäviäni tällaisilla pohdinnoilla. Mietin vain, että olen varmaan ainoa, jota edes yhtään mietityttää tai kokee olonsa epävarmaksi. Minusta on nimittäin tuntunut, että jopa sellaiset, joilla on elämässä menneet polut hiukan sivuraiteille syystä tai toisesta - ketään vähättelemättä tai arvottamatta - , pystyvät hoitamaan lapsensa todella hyvin. Heiltä löytyy tarvittavat varusteet, vaatteet, ruoat, soseet, sormiruokatietous ja niin edelleen.
Mutta sen verran höhlä olen, että en jaksa kovin kauaa popista epävarmuuksistani yksinäni. Joten annoin palaa.

Ja miten paljon kommentteja, tsemppejä ja tukea sainkaan!!
Osa alkoi aivan itkettää ja olisin niin mielelläni halunnut pistää pystyyn "riittävän hyvien äitien kerhon", sillä moni tuntui jakavan samanlaisia ajatuksia. En laita ryhmän kommentteja tähän suoraan (vaikka mieli tekisi), mutta referoin joitakin niin, että ne eivät ole tunnistettavia tai yhdistettäviä mihinkään. Kommenteista kävi ilmi, että edes silloin, kun lapsia on jo useampi, niin olo on edelleen epävarma. Jokainen lapsi on omanlaisensa ja jokaisella on omat tarpeensa ja juttunsa. Minulle vakuutettiin, että kaikki äidit ovat epävarmoja, edes jossain vaiheessa, ja että tekemällä oppii. Kantapää on minulle varsin tuttu monesta muusta eri yhteydestä, joten sinänsä äitiys ei varmasti olisi poikkeus. Olin myös itse pyrkinyt noudattamaan sitä, että vauvaa rakastettaisi, pidettäisi lähellä ja turvassa. Tuo varmasti oli se kaikkein tärkein.

Minulle välittyi tunne, että kaikki halusivat uskoa ja valaa sellaista kokemusta, että äidit ovat toisilleen vertaistukea, tsemppareita ja lämpimiä halauksia sen sijaan, että syötäisi toisia äitejä elävältä tai kilpailtaisi keskenään. Joku pohti, että muiden neuvominen saattoi olla vaikeaa siksi, että oli itse epävarma tai sitten oli pelkoa, että joku tulee "ohjaamaan". Tunne oli ristiriitainen; tavallaan halusi ohjausta, toisaalta taas koki sen olevan "pätemistä".

Kommenteista kantautui vahvimmin viesti, että jokainen äiti on paras äiti lapselleen. Parempi ottaa rennosti ja nauttia. Hiukan myös humoristisesti joku totesi, että vauva ei tiedä muusta, kuin että oma äiti on paras. Eräs kultaneuvo kuului myös niin, että lapsiaan rakastaa niin paljon, että pelkää, ettei ole ole täydellinen ja tekee virheitä. Epävarmuus onkin siis rakkautta omaa lastaan kohtaan.

Kuva Pinterestistä

Polskis ja molskis vaan!

Otin luultavasti asiasta ennemmin selvää kuin synnytyksestä, ja kyselin mahdollisuuksista siinä vaiheessa, kun Hulda oli suunnilleen kuukauden. Nimittäin vauva-uinnista!
Ja kun vihdoin ikä, paino (vähintään 3 kuukautta ja 5 kiloa) sekä olosuhteet osuivat kohdilleen, niin mepäs sitten hurautettiin naapurikunnan uimahallille ja puettiin uikkarit päälle! Jospa vaikka oma uima-innostukseni tarttuisi hiljalleen tyttöönkin.
Ja miten kivasti kaikki menikään! Kovasti piti tarkkailla ympäristöä, vettä, tilannetta, mutta ai että sentään! Sitten se polskiminen ja nauru alkoivat! Teki itsellekin niin hyvää olla kerrankin altaassa keskittyen käsillä olevaan hetkeen, rauhoittua ja ihmetellä yhdessä tyttäreni kanssa uutta tilannetta sen sijaan, että uisi uimarataa edestakaisin kilometrit, potkut, vedot ja hengitysrytmit mielessä. Nyt vain olimme ja tutustuimme uuteen. Oi että. Nauratti itseänikin.

Arki on soljunut mukavasti. Illat menevät edelleen tytön kanssa yöunille rauhoituessa imetysmaratooneineen ja viime yötä ennen yöt sen sijaan ovatkin kuluneet 1-2 tunnin välein heräämisillä. Hiukan ehkä tokkuraista meininkiä aika ajoin, mutta iloja on onneksi riittänyt.
Ollaan kyläilty, käyty kahviloissa ja kotonakin ystäviä ja sukulaisia kestitty. Olen nauttinut kokkaamisesta ja siitä, että Hulda on voinut tarkkailla tilannetta kantorepussa ja ottaa siinä tirsat. Unet nyt muutenkin tuntuvat olevat hiukan hakusessa, joten kunhan nyt jossain vaiheessa nukkuu.

Omanlainen kriisinsä koitti minulle (taas) viime neuvolakäynnin myötä. Paino ei ole hurjan hurja, vaikka tyttö tuntuu syövän kyllä usein, olevan tyytyväinen, pissaavan ja kakkaavankin paljon. Toki liikkumisia on melkoisesti päivän aikana... Lääkäri ei onneksi ollut huolissaan, kun kerran omilla käyrillä mennään, mutta silti hän toi useaan kertaan esiin kiinteiden aloituksen. Olin aika järkyttynyt. Mitä? Nyt jo? Ajatukseni oli aloittaa sormiruokailulla puolen vuoden iässä, joten... tämä tuli nyt vähän äkkiä. Jotenkin koin tilanteen myös hiukan uhkaavaksi. Olisiko kiinteille todella perusteita? Se ei kyllä vaikuttaisi painoon, kevyet kasvissoseet... Olisiko vauva edes valmis?

Aikani asiaa tunnemyräkässä vaahdottuani (kiitos ja anteeksi mieheni ja ystäväni) aloin selvittelemään asiaa. Oma järkeilyni kiinteiden aloittamiselle nojasi painon ja kalenterin sijaan vauvan valmiuksille (jep jep. Syömiseni ovat alkaneet aika tavalla kiinnostamaan) sekä sille, että kiinteät voisivat kenties tuoda lisä-apua lopuille refluksi-oireille. Ja jo päivässä-parissa olin innolla paahtamassa ja soseuttamassa bataattia! Että bon appetit, vaan!

Ensimmäinen maistaminen sujui oikein mukavasti. Taisi teelusikallinen päätyä ihan masuun asti, eikä sosetta kolattu pihalle. Jos kiinteiden aloittaminen olikin ollut minulle ensialkuun pienoinen järkytys ja uhka (hyvänen aika! Onhan se aika iso asia, että minun ja Huldan väliin onkin yhtäkkiä tullut... joku bataatti!), niin nyt olin jo innoissani seuraamassa tyttäremme reaktioita ja uuteen tutustumista. No, seuraavina päivinä mielenkiintoa ei sitten ollutkaan, joten muutaman kokeilun jälkeen päätin siirtää jatkoa odottaen taas paremmin herkkyyskausia.

Paljon uutta sekä Huldalle (jolla nähtävästi aloin kutsumaan vispaajaamme) ja minulle. Mielenkiintoisia uuden oppimisia, hiukan myös ahdistustakin ("Kaikki muut äidit tietävät tasan tarkkaan, miten toimia/miten pukea/mitä leluja/mitä ja miten syöttää/miten hoidetaan iltatoimet ja nukkumaan käymiset/miten sitä ja miten tätä!!!!!!!" Enköhän minäkin pärjää, mutta välillä koen olevani aika yksin pohdintojeni kanssa. Tai saatan tajuta edes miettiä jotain vasta siinä vaiheessa, kun muut äidit ovat jo täyttäpäätä touhunneet jo vaikka miten. No, mitäs juttelin parin "superäidin" kanssa.), jonkin verran väsymystä mutta paljon, niin paljon iloja ja onnellisuutta. Päivät soljuvat hurjaa vauhtia muodostuen pienistä osasista, hetkistä, leikeistä, lukutuokioista, vaunulenkeistä, päiväunista, imetyksestä, mutta myös omista inspiraatioista. Hauskaa oli päästä taas kokkailemaan uusia juttuja kylässä käyneille ystäville ja tutkia uusia ja uusia ohjeita. Onni on myös lukuisat ystävät lähellä ja kauempana, joiden kanssa jutella, kysellä, pohtia ja purkaa. Niin iso onni.

Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 2

Onko sillä mitään väliä, millä täyttää vapaa-aikansa? Entä, jos taustalla on tietyt arvot? Vai riittääkö, että saa vain "jotain muuta" arjen keskelle?

Iltapäiväkahviseuraa

Olen huomannut tulleeni herkemmäksi sille, mihin haluan käyttää vapaa-aikani. Naurattaa tosin juuri käyttämäni sana. Mikä "vapaa-aika"? Koen olevani vapaalla kaiken aikaa, iloisessa sekamelskassa keskellä vauvaperhe-elämää. Tarkoitan tuolla sanalla tässä yhteydessä sitä aikaa, jonka voi ottaa omiin ajatusprosesseihin, latautumisiin, hengähtämisiin, sosiaalisiin tilanteisiin ja vaikka sitten somen käyttöön. Kovin tarkka portinvartija en tässä suhteessa ole, sillä toisinaanhan tulee jaksoja, jolloin vain kaipaa "höttöä" (esim juuri niiden kevyempien romaaninen lukemista, joiden luettua ei viikon päästä enää muista, mistä kirjat kertoivat), siis välillä myös aivot narikkaan -ajanvietettä.

Kuvia lenkiltä, jolle pääsin poikkeuksellisesti ilman vaunuja

Pidän valtavasti ihmisten seurassa olemisesta, ja vastakohtana minulla on myös tarve olla itsekseni, pohdiskella, puuhastella, olla ja elellä. Jos ensimmäisinä vuosina tänne muutettuamme janosin saada ystäviä saatoin lähteä kahvittelemaan ihan vain siksi, että joku lähti kanssani. Ja olihan se kivaa, molemmista. Mutta silti se "jokin" puuttui. Joidenkin kanssa ystävyys on säilynyt tietyllä tasolla, mutta vuosien varrella oikeasti ystäviksi kutsuttavia on alkanut kertymään muista yhteyksistä. Vauvan tulon myötä olen lähtenyt kotoa tapaamaan ystäviä ja käynyt eri paikoissa, mutta huomaan, että nykyisin mieluummin harkitsee, kuinka usein lähtee, kuinka moneen paikkaan päivän aikana ja kenen kanssa. Itse jaksaisin, mutta mitä enemmän olen alkanut tuntemaan tytärtäni, huomaan, milloin hän kaipaisi esimerkiksi leikkimatolla leikkimistä, eikä vain sylissä istumista meluisassa kahvilassa. Olen alkanut myös ymmärtää ystäväni sanoja vauvan "suuritarpeisuudesta" etenkin eilisiltaisen tapahtuman perusteella. Kotimatkalla mies nimittäin pohti: "On tää meidän vauva aika eloisa [muihin vauvoihin verrattuna]. Ihanaa, kun hän on niin eloisa."
Vauva on siis tavallaan myös turvani. Silloin, kun en tajua itseni takia pitää "vapaapäiviä" menoista, on hänen takiaan mietittävä menoja tarkemmin.

Vauva-arki ottaa myös veronsa, myönnetään (nimimerkillä Hulina-Huldan kanssa viime viikolla yöt valvoneena. Tyttö söi joinakin öinä 1-2 tunnin välein ja päivisin nukkui tuskin tuntiakaan yhteen mittaan). On joitakin tilanteita, jolloin olen esimerkiksi lähtenyt tapaamaan tuttua kahvilaan, mutta jota olen etukäteen jännittänyt hiukan. Ja jopa miettinyt jälkeen päin, että olinkohan ihan höhlä, toiminkohan oudosti, pitiköhän hän tuota ihan ajanhukkana. Tapaamiset ovat useimmiten olleet mukavia, mutta huomaan, että mieluummin vetäydyn pääasiassa mukavuusalueelle niissä tilanteissa, kuin voin. Heti tämän kirjoitettuani tajuan, että tuskin tulen ikinä kuitenkaan kieltäytymään kahvikutsuista ja saatan jopa itsekin kysyä tuttavalta tapaamista. Tärkeämpää on silti miettiä omia voimavaroja kulloisenakin hetkenä. Onko nyt se aika, jolloin erilaisten kuormittavampien tekijöiden lisäksi kannattaa sopia tapaaminen, joka saattaa olla enemmän kuormittavampi kuin rakentavampi?

En tarkoita, että ihmissuhteita tulisi arvottaa niin, että vain ne, joista minä saan, voi pitää tai niiden eteen voi nähdä vaivaa. Joskus vain monen kuormittavan tekijän vuoksi tuskin kannattaa haalia itselleen lisää tilanteita, joissa joutuu vähän jännittämään. On ihan hyvä olla välillä vain sellaisessa seurassa tai tehdä niitä asioita, jotka ravitsevat. Uusien kokemusten ja tilanteiden aika tulee myöhemmin.

Saimme kokea ihanan esimerkin tästä viime viikolla. Se oli se kauan odotettu isyyslomaviikko, joka sitten menikin aivan toisin, kuin olimme ajatelleet. Minä ärhäkässä alilämmöstä kuumeeseen sahaavassa flunssassa, mies angiinassa ja vauvalla hulinavaihe. Ou jea. Olin jo aiemmin kutsunut vanhempani meille syömään, mutta koska olimme vasta loppuviikkoa kohti alkaneet tervehtymään, ja kaipasimme jo kipeästi normaalia perheaikaa yhdessä,joten päädyimme perumaan lounaan (itseasiassa heidän ehdotuksestaan). Tulin myös tuon viikon aikana itkeneeksi väsymystäni joidenkin pikkuasioiden keskellä ja kaiken tämän myötä tuli tajuttua, että nyt tarvitsemme latautumista.
Lopulta vanhempani kuitenkin tulivat meille. He veivät Huldan ja koiran vaunulenkille ja me kävimme miehen kanssa kaksin kahvilla, vieläpä kävellen ihanassa aurinkoisessa säässä. Miten hyvää se tekikään.
Muutamat hyvät hetket ja olin taas takaisin raiteillani. Ja siis miettimässä uutta ruokailukutsua (ja sopimassa muitakin tapaamisia).

Entä muu vapaa-aika, ilman toisia ihmisiä?
Tällä hetkellä en jaksa lukea kevyttä kirjallisuutta, vaan nyt mennään asiakirjalinjalla. Jossain vaiheessa saatan ehkä siirtyä joihinkin kertomakirjallisuusromaaneihin, mutta sen aika tulee, kun se tulee. Toisinaan (äitiyslomallakin) luen oman alani liiton lehtiä. Kunhan en lue "paineen alla".
Television katsomisesta olen luopunut jo aikapäivää sitten. Odotin pitkään uuden Selviytyjät Suomi -kauden alkamista, sillä katsoin vuosi sitten ensimmäisen kauden (mitäpä muutakaan pitkillä sairaslomapäivillä olisi tehnytkään). Nuorempana olin kovin kiinnostunut ensimmäisistä amerikkalaisista Selviytyjät -kausista, ja toisaalta nyt hiukan haikeudella mietin vuoden takaisia hetkiä ja oloja.
Mutta se, että pystyisin olemaan oikeaan aikaan ruudun äärellä ja vieläpä koko ohjelman ajan... ei vain onnistu! Yritin katsoa paria ensimmäistä jaksoa Ruudusta myöhemmin, mutta ensin tuli stressi katsomisesta ja lopulta vain tajusin, että en oikeasti edes saa jaksoista mitään. Niissähän on vain pelkkää juonittelua. Silläkö haluan täyttää vähäisen "oman aikani"? Päätin siis olla katsomatta ohjelmaa, ja hyvä niin.

Miten tämä liittyy kasvatukseen?
Ehkä ei vielä kovin paljon mitenkään, mutta koen, että tässä vaiheessa on minun itseni tärkeä tehdä hyvä pohjatyö. Olla avoin, rehellinen, herkkä, kuulosteleva, tunnusteleva, rohkea ja lempeä itseäni kohtaan. Mistä minä pidän? Mikä oikeasti tuo minulle hyvää? Mikä ravitsee minua? Mikä tuo minulle sisäistä rauhaa? Mistä nautin? Mistä ammennan voimavaroja huolehtia perheestäni, itsestäni, ystävistäni, työstäni, arjen koko paketista?
Uskon, että ollessani rehellinen itselleni suhteessa omaan aikaani voin jo nyt sekä tulevaisuudessa luoda parempaa kasvuilmapiiriä tyttärelleni. Toivon, että joskus voimme sitten yhdessä lähteä metsän poluille ja laavuretkelle tai miksi ei jopa huvipuiston vuoristorataan! Mutta kaikkein eniten toivon, että saisin kuorittuani oman sydämeni ympäriltä niitä kerroksia pois, jotka estävät kuulemasta aitoja toiveitani. Ja ettei tyttäreni koskaan rakentaisi niitä oman sydämensä ympärille.

Kun Hulina-Hulda taloon tuli

Eräänä iltana sen keksin. Voisiko aika, jota elämme, liittyä nyt niihin hulinoihin?
Olin onnekseni lukenut vain paria viikko aiemmin Imetyksen tuen sivuilta nelikuisen hulinoista, ja jopa vinkannut ystävääni kyseisestä vaiheesta. Ajatellut jopa, että huhheijaa, kun meillä ei onneksi niitä vielä ole. Juuri, kun sai tilanteen jotenkin rauhoittumaan masuvaivoista.
Mitä vielä. 😅

Uusia taitoja

Hulina-Hulda asettui meillekin taloksi. Se tarkoittaakin sitten sitä, että tyttö ei nuku enää kovin pitkiä päiväunia, ja rauhoittuminen levolle on muutenkin hankalaa. Itseasiassa koko syömistouhu... voi hyvänen aika, siis joskus. Toisinaan on aivan sama, missä kulmassa masuun saa murkinaa, mutta annas olla, kun pienen päässä hämmentää. Silloin harmittaa asento, paikka, häly, äidin juttelut, puoli tai ylipäänsä se, että pitäisi syödä. Valitettavasti nälkä helpottuu vain syömällä, ainakin niin minä olen oppinut.
Niinpä päiväni ovat nykyisin olleet melko pitkälti sitä, että joko juttelemme ja höpöttelemme, leikimme ja touhuamme, mutta voin kopata vauvan myös kantoreppuun, jonne hän onneksi melko hyvin saa nukahdettua (oi sitä onnen hetkeä, kun hän rauhoittui pianonsoittooni!!). Mutta ne muut hetket. Tuntikausien pötköttelyt sängyllä, jossa tuntuu tytöllä olevan paras paikka rauhoittua ja syödä. Joka ilta. Ja usein myös päivisin. Vaunuihin vauva tuntuu nukahtavan melko helposti, mutta eräänä iltana sainkin sitten huhkia oikein olan takaa kaiken maailman ylämäet, maat ja mannut, kun nälkä iski pienelle niinkin lähellä tai kaukana kuin 2 kilometriä kotoa. Siinä oli jo otettava juoksuaskelia, jotta hän ei aivan kuvittelisi, että ruokatarjoilua ei enää olisi. Onneksi tyttö ei taida olla kovin pitkävihaista sorttia, vaikka katsoikin minua isän sylistä kyynelsilmin hiukan loukkaantuneena. Oih ja voih. Kerrottakoon, että hän on useimmiten jaksanut lenkit aivan mainiosti ja jatkanut vielä uniaan puolesta tunnista tuntiin kotiin palattuamme. Nyt saa olla tyytyväinen, jos tyttö nukkuu edes tuntia yhteen soittoon. Tämä pätee myös yöelämään.

Äidin sydän sulaa, kun vauva nukahtaa syliin soiton aikana

Yöllä sitten hutkitaan, vatkataan, vispataan, häärätään, kääntyillään, halutaan syödä, ei haluta syödä, halutaan sittenkin, kiukustutaan, halutaan toinen puoli, ei sittenkään, nukahdetaan, sätkitään, kääntyillään ja vääntyillään. Ou jee. Olen taas hetkeksi luopunut siitä, että tyttö nukkuisi omassa sängyssään (, joka on tätä nykyä isojen vauvojen pinnasänky! Se toimii "sivuvaununa" sänkymme vieressä.), sillä muuten jäisin joka tapauksessa kuulostelemaan, että täytyykö hänet nostaa takaisin vierelle. Ja oikeastaan ajattelen myös niin, että jos näillä hulinavaiheilla on taustalla se, että 4-7 kuukauden iässä tapahtuu niin suuria kehitysharppauksia, niin varmasti pieni pää on jo aivan hämmennyksissä. Uskon läheisyyden tuovan turvaa ja tukea uuteen vaiheeseen. Ja voiko tuollaista pientä kättä omaa rintakehää vasten niin vain raaskia irrottamaan. Pienen raap... silittäessä minua hymisten itsekseen syödessään... 💗

Meillä on jo iso tyttö!

Uuteen sänkyyn tutustumassa

Oikeasti tämä hulinavaihe on vain mielenkiintoista, ja väsymystä tuovat vain muut seikat ja olot. Harmillista on nimittäinen, että baihe ajoittui nyt näille viikoille. Tällä viikolla on nimittäin se kauan odotettu isyysloma, mutta sen pääosia näyttelevät nyt yksi kuumeinen (mies), yksi alilämpöinen (minä) ja tuo edellä mainittu Hulina-Hulda. Tällä hetkellä olen joutunut vain pyyhkimään mielen kalenteristani kaikenlaisia haaveita ja suunnitelmia, joita olin itsekseni toivonut tälle viikolle. Ehkä me vielä joskus pääsemme vauvauintiin, laavuretkelle, kyläilemään, saamme toisen mummon kylään ja sitä rataa. Ehkä mekin vielä pääsemme joskus viettämään kahden keskistä aikaa. Eilinenkin oli aika ihana, kun Hulda malttoi ensin syödä ensimmäistä osaa iltapalastaan olohuoneessa, sitten leikimme melko pitkän tovin. Sekin oli minulle jotain: viettää iltaa perheenä, höpötellä niitä näitä, kuunnella tytön kiherryksiä ja nähdä naurun riemastuttaneita kasvoja, silmäillä hiukan tv:täkin (sivuseikka. En ole vain aikoihin nähnyt oikeastaan mitään, vaikka eipä tuo kovin suuri menetys ole ollut.). Sitten vetäydyimme makuuhuoneeseen nukutuspuuhiin. Joskin klo 23:30 tuumin, että mitenköhän tässä sitten kävi... kumpi taisi nukahtaa.

Muista juoda paljon

Perusfiilis: aika kiva ja positiivinen. Vauva on kyllä niin rakas ja ihana. Tykkään elämästäni, ja vastapainoksi vauvan hoitoon on niin kiva pohdiskella ja jakaa aatoksia ystävien kanssa vaikka sitten viestien välityksellä. Tai selvitellä itse monen eri teemaisia asioita. Hiukan välillä väsyttää, kun vauva on nyt tosi kiinni minussa, mutta onneksi senkin saa sanoa ääneen. Sitten taas jaksaa. Ilo irti omista kauppareissuista, tai että sain järjesteltyä pari hyllyä. Pienet ilot on pop. Ja opin paikka jälleen kerran: kaikkea ei tarvitse eikä täydy.

Oloa uhmaten kävin metsässä lenkillä!
Se olikin sitten enemmän mielen kuin kropan
hyvinvointiin.

Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 1

Olisinko ikinä voinut kuvitella lapsettomien vuosien aikana, millaiselle matkalle äitiys minut laittaakaan?
En halua sanoa, että ilman lapsia ei muka voisi kokea kaikkea tätä, sillä uskon, että vaikka minusta ei koskaan olisi tullut äiti, olisin mitä luultavammin jollain tavoin pyrkinyt tutkimaan ja syventämään omia ajatuksiani ja toimintatapojani. Olin oikeastaan lähtenyt tälle tielle jo vuosia sitten. Ja jos tarkkoja ollaan, niin ainahan minä olen vähän sellainen ollut. Herkkä, tunneihminen, pohdiskelija. Muutamat isommat pysähdykset elämän varrella ovat laittaneet kysymään itseltä omia motiiveja, omien tunteiden tärkeyttä ja kysymään itseltä tärkeitä asioita. Kuka minä olen? Olen yhtä tärkeä ja arvokas kuin muutkin. Kuinka aion huomioida itseäni ja muita? Uskon, että joku polku olisi minut varmasti vienyt syvempää tutkimusmatkaa, sillä vaikka nyt huomaankin usein, että "enpä olisi ilman lasta huomannut/tiennyt/osannut/tuntenut...", niin en silti missään tapauksessa halua laittaa elämää lapsen tai lasten kanssa suurempaan arvoon kuin ilman lapsia. (Sinänsä myönnän olevani jäävi sanomaan puolueettomasti yhtään mitään, sillä jo lähtökohtainen suuri toiveeni oli saada elämääni lapsia, mutta kenties ymmärrät pointin: tietenkin elämälleen on halunnut löytää merkitystä ja päästä toteuttamaan itseä ja elää yhdessä muiden kanssa sopusoinnussa myös ennen lapsia. Sillä lastensaantiinhan nyt ei tunnetusti voi kovin paljon vaikuttaa, joten parempi vain pyrkiä hyvään elämään niillä eväillä, mitä saa.)



Mutta nyt tekstini rönsyää taas pahemman kerran, mutta en ota siitä itseeni. Sellaista se välillä on. Halua ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.
Viimeisten muutaman viikon aikana olen pohtinut paljon lempeyttä ja armollisuutta. Nuo teemat ovat putkahtaneet minulle eri asioiden tiimoilta, oikeastaan hauskasti joka ihmiselämän osa-alueelta: fyysisenä, henkisenä, hengellisenä ja sosiaalisena "tarpeena". Tietyllä tavalla lempeys on toki yksi elämääni kuljettanut punainen lanka, ja sen ilmentymä on elämäntilanteesta riippuen yhdistynyt vähän milloin minkäkin kontekstin  kautta. Raskausaikana tulin tutustuneeksi ystäväni kautta kiintymysvanhemmuuteen ja se kolahti. Tai oikeastaan se otti pehmeästi ja lempeästi vastaan. Tuo aika oli tosin sellaista, että mistään ei vielä oikein saanut kunnolla kiinni, sillä jo vallitsevan tilanteen ymmärtämisessä sekä äitiysvaatteiden ja vauvantarvikkeiden hankkimisessa oli oma pähkäilynsä. Oli jokseenkin ymmärrettävää, että kovin korkealentoisiin pohdintoihin ei vielä tuolloin kyennyt.



Mutta elämä on alkanut tasaantumaan. Eräänlainen väsymyspöhnä on väistynyt, tietynlaiset rutiinit ja arki on muodostunut, ja on ollut aika miettiä asioita. On ollut kiehtovaa, että kaiken vauvaan liittyvän pohdinnan jälkeen on ollut aikaa ja mielenkiintoa askaroida erilaisten eettisten ja ekologisten kysymysten parissa, kuunnella äänikirjoja ja lukea joitakin mielenkiintoisia artikkeleita. Mutta pääpaino oli jossain vaiheessa - latautumismielessä - kuunnella ja lukea ihan vain chicklit-kirjoja. Jojo Moyes, jep. Kunnes raja tuli vastaan. No jo nyt on! Toki kirjat olivat hauskoja ja niillä sai hetkessä ajatuksensa köykäisiin höttöihin (, joskin osittain raskaiden teemojen kautta), mutta eipä ne mitään sen suurempaa sitten antaneetkaan itselle. Tuntui aika hölmöltä täyttää oma ajatusten vapaa-aika (, kuten vaunulenkit) hötöllä.

Mistä lie tullut, mutta eräänä päivänä päädyin etsimään kiintymysvanhemmuuteen liittyvää kirjallisuutta. Netti on toki pullollaan kaikenlaista enemmän ja vähemmän tärkeää, mutta olen sen verran vanhanaikainen, että kaipaan tavallisia kirjoja. Niinpä klikkailin tilauksia kirjastolle varaten joitakin teemaan liittyviä kirjoja. Ja nyt olen käynyt hakemassa niitä vaunulenkin varrella paikalliskirjastostamme ja kirjat ovat lempeästi halanneet minut mukaan matkalle.



Jos aiemmin luulin, että kyse olisi kiintymysvanhemmuudesta ja siitä, kuinka minä kohtaan lapsiani, niin varsin pian huomasin sen koskevan yleisesti tapaa, jolla kohdata kaikkia ihmisiä. Ja sitten mullistavana oivalluksena kaiken alku ja juuri, kaiken lähtökohta: kuinka kohtaan minua itseäni. Se siitä korkealentoisuudesta siis.



Sinänsä siis ei mitään uutta, mitä emme olisi jo monen monta kertaa kuulleet useasta eri tahosta. Puhutaanhan jo Vuorisaarnassakin "kultaisesta säännöstä": "Kaikki, minkä tahdot ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." Matt. 7:12, kuten kehotetaan läpi Raamatun (etenkin Uuden Testamentin) rakastamaan lähimmäistä.
Käytännön tasolla asia ei ehkä olekaan niin yksinkertainen. Hyvin usein tulemme tehneeksi asioita, jotka ovat yleisesti ajateltu olevan hyväksyttäviä. Pitäähän nyt lasten totella vanhempia, olla reippaita, istua hiljaa, tehdä niin kuin käsketään, syödä lautanen tyhjäksi, kiittää tai pyytää anteeksi ja koettaa oppia pärjäämään itse. Nyt karrikoin, mutta moni asia voi vaikuttaa ensisilmäykseltä siltä, että no niinhän sen täytyykin mennä. Mutta lapsen tasolle asetuttuaan asiat saavat aivan eri näkökulman. Miksi pitäisi syödä lautanen tyhjäksi, jos on ihan täysi olo? Tai miksi pitää pystyä olemaan reipas, jos pelottaa ja jännittää? Tai tehdä asioita yksin, jos ujostuttaa? Ja entäpä muiden aikuisten kohtaaminen? "Mitä sitä nyt tunteista ja tilanteista jahkaamaan; kai se nyt tajusi, että en minä nyt tarkoittanut mitään, vaikka vähän tiuskaisin..." (Minusta pitäisi. Olen lopen kyllästynyt olettamaan ja pitämään asioita itsestään selvinä. Ja miksi pitäisi puhua vain mieltä kaihertavista asioista. Miksi kannustavan ja positiivisen asian tuominen on myös vaikeaa? Miten vaikea on vaikka sanoa toiselle, että miten ihana naurun helähdys.)



Olen itse ollut ujo lapsi, ja tuo ujouden ja arkuuden kautta asioiden tarkastelu on kolahtanut. Enhän olisi itsekään suurin surminkaan halunnut yrittää tehdä jotain isompaa asiaa yksin, sillä minua pelotti ja arastutti. Onneksi tänä päivänä jo tunnetummatkin suomalaiset kasvatuspsykologit puhuvat jo reipastamisen kulttuurin haittavaikutuksista.

Olkoon tämä pintaraapaisu tekstisarjalle, sillä lempeyden aiheesta riittäisi niin paljon pohdittavaa ja kirjoitettavaa. Toisaalta on tärkeää saada prosessoitua ajatuksia jonnekin, sillä vaikka tämä onkin julkinen blogi, niin tällaisia pohdintoja pystyy kuitenkin kirjoittamaan. Tämä on lisäksi nopeampi tapa tuottaa tekstiä, sillä eilen ehdin raapustamaan päiväkirjaani merkinnän: "21.2.2019 Nopea kirjoitus", kunnes kuulin tyttäreni heräävän. Joten samoin: tämä oli nopea kirjoitus. Ja olen inspiroitunut. Tästä on hyvä jatkaa.

Oletko mukana? Mitä ajatuksia pohdinnat herättivät? 😊

Nuhanenä ja jäätelöpuikot

Pikkutoipilas

Täällä on vietetty pienimuotoista sairastupaa. Vauva on neljättä päivää ollut flunssainen, mutta mitään kovin suurta tuo ei ole onneksi ollut. Itse olin vain kovin uteliaalla päällä kokemaan, että mitä se sairaan lapsen kotihoito onkaan. Jotenkin mielessä oli myös seuraavat siirrot: terveyskeskukseen, päivystykseen ja osastolle meno. Työkavereiden tapaaminen näissä merkeissä. Taas huvitti. Kuin raskausaikana! En todellakaan panikoinut täällä; näkökulmastani vain johtuen mielessäni oli "tavallista", että osastolle jouduttiin.
Mutta se ei toki ollut tarkoitus; niinpä olen työntänyt keittosuolaliuosta pienen nenään, olemme antaneet kipeään oloon Panadolia ja hankimme myös nenäimurinkin varmuuden vuoksi. Sitä kokeilin kerran, mutta varsinaista saalista ei vielä tuossa vaiheessa tullut. Pääpaino hoidossa on kuitenkin ollut syli, läheisyys, vauvan kanssa oleminen ja tiheät syömiset. Tavallaan tämä on ollut itsellekin eräänlaista lepoa; pari menoa olen joutunut perumaan, ja vaikka yöt ovat olleet rikkonaisempia, niin yhteiset rauhoittumiset (sylittelyt tai imetysmaratonit jopa 7,5 tuntia) ovat rentouttaneet itseäkin (vaikka selkä alkaa toisaalta vähän jumittaa paikallaan olosta). Tyttö on ajoittaisia kurjan olon itkuja lukuunottamatta ollut kuitenkin hymyileväinen ja leikkisä, saanut syötyä, kun nenä on ollut auki ja voinut aika hyvin. Nyt ollaan jo pikkutaudista voiton puolella.

Hoivaa ja läheisyyttä

Huomasimme eilisiltana, että nyt olisi mahdollisuus viettää hetken aikaa kahdestaan. Vauva oli vihdoin nukahtanut, ja minäkin saanut sylini "vapaaksi" 8 tunnin imetys-, sylittely-, läheisyys- ja huomiointimaratonin päätteeksi. Olin pieniä taukoja lukuunottamatta kököttänyt samassa sohvan nurkassa lähes tuon ajan, joten olo oli itselläkin hieman väsähtänyt. Aikeeni lähteä parin viikon tahattoman tauon jälkeen käymään salilla vetreyttämään oloani oli kaatunut jo pari tuntia aiemmin, joten olin jo varautunut pysyttelemään koko päivän sisällä. Huomasin itsellekin vähän yllätyksenä, että vähän tekisi mieli jäätelöä. Mies lähti nopeasti juttuun mukaan, ja kysäisi haluaisinko käydä hakemassa jäätelöä kaupasta.

"Siis ihan vain, että saisit vähän käytyä ulkonakin. Mä katson kyllä vauvaa."
Ja minähän tarjouduin menemään kauempanakin olevaan kauppaan! Pienikin happihyppely kelpaisi!

Magnum Double Caramel ja Magnum Vegan Classic
- parisuhdeaikaa!

Arjen pieniä hetkiä ja tuokioita, joihin on hyvä tarttua.
Huomasin, että tuo taisi olla se "meidän juttu" tuona iltana (vertailukohtana se, että olisin heti tilaisuuden tullen sännännyt salille). Tuli kiva mieli siitä, että itsekin pidin kiinni siitä, että tässä kohtaa ensin perhe, sitten vasta oma napa. Niinpä luistelin sitten pääkallokelillä takaisin kassissa kaksi Magnum-puikkoa ja miehen pyytämä Dominokeksipaketti. Vastassa oli itkuinen vauva. No, eihän siinä auttanut kuin kuoria puikot ja kopata vauva rinnalle. Parisuhde-ajasta tuli jälleen perheaika. Mutta jäätelö oli hyvää.

Kuinkas sitten kävikään 💗

Uumoilimme, että tällä kertaa vauva saattaisi oikeasti nukahtaakin melko aikaisin, kun pitkät päiväunet olivat jääneet nukkumatta. Kömmin tytön viereen vielä nukuttamaan häntä, kun mies jäi odottelemaan olohuoneeseen. Olisi todellakin tehnyt hyvää viettää kerrankin katkeamatonta kahdenkeskistä aikaa, jolloin jompi kumpi ei tekisi hassuja naamoja, päristelyääniä, lauleskelisi, naureskelisi, höpöttelisi tai juttelisi kesken "tavallisen lauseen".
Seuraavan kerran havahdun unesta katsomaan aikaa kello 23:33. Olohuoneesta kuuluu kuorsaus.

----

Arjen puuhailujen keskellä on ollut ihanaa ja inspiroivaa antaa mielen askaroida erilaisten teemojen ympärillä. Toisinaan ne ovat olleet hyvinkin käytännönläheisiä ja tilanteisiin liittyviä, kuten ristiäisiin valmistelua, vauvaan  tai vaikka imetysdieettiin liittyviä asioita, mutta paljon on tullut tutkailtua ja pohdittua myös eettisiä ja ekologisia asioita sekä lempeän kasvatuksen teemoja. Oi että. Nämä ovat olleet vuosien pohdintoja, vaikka toki kasvatukselliset asiat ovat nousseet enemmän mieleen vasta (kappas kappas! 😉) vasta raskauden myötä. On ilo, kun ajatuksia saa pohtia, jakaa ja kuulla myös erään ystävän kanssa,  Facebook-ryhmässä sekä lukea myös kirjoja. Olen tullut huomaamaan, että kyse ei ole oikeastaan vain siitä, kuinka kohtaan ja kasvatan omaa lastani, vaan kuinka kohtaan itseäni ja sitten kaikkea ympärillä olevaa. Hmm. Mielenkiintoista. Tästä lisää myöhemmin; muuten luvassa on liian pitkä ja rönsyilevä tekstikokonaisuus (jos tämä ei muuten jo ollut). 😅

Pientä ulkoilua

P.S. Neuvolakuulumisia eilisestä painokontrollista. Paino on onneksi taas taittunut nousuun, ja oli helpottavaa päästä puhumaan toisen terveydenhoitajan kanssa. Hän oli kanssani samoilla linjoilla; ei vauva ole varmasti masuvaivaisena saanut syötyä ja toisaalta hän alkoi sittemmin liikkuakin enemmän. Painon pieni notkahdus oli aivan normaalia. Hän ihmetteli "vegaanilabroja", joihin toinen terveydenhoitaja oli minut passittanut, ja totesi niiden olevan todella hyvät. Oli kiva saada kerrankin ymmärrystä omille ratkaisuille (imetysdieetti, kasvisruoan suosiminen, sormiruokailun aloittaminen puolivuotiaana vauvan valmiuksien mukaan sekä suihkeena annettava D-vitamiini). Kiva, että voin taas olla ihan hyvillä mielin neuvolasta.

Mustikkapiirakan makuinen voimapuuro, jotta itsekin pysyisin terveenä