Hulda ja minä olemme olleet kyllä melkoisia reissutyttöjä männäviikoilla. Oli ihania perhepäiviä, jolloin mieheni vei meidät yllätyksenä ihanaan Porvooseen huomioiden kaiken mahdollisen, kartoittaen suloisen lounaskahvilan ja järjestäen aivan ihanan yhdessäolon päivän. Kerrottakoon, että se oli muutenkin todella suuri piristysruiske parisuhteeseemme. Vaikka takapenkillä tuhisikin pikku-Hulda, niin olo oli silti niin lomalainen (kävimmehän viime kesänä muun muassa juurikin Porvoossa) sekä sellainen "kuin meillä ennen". Tulimme tehneeksi koko perheenä pari muutakin hauskaa reissua, ja sekös vasta onkin inspiroinut miettimään jo kesälomaa.
Perhepäivien lisäksi me tytöt olemme kyläluutailleet sitten enemmänkin. Viikonloppuna olimme kaksistaan anopin luona yökylässä tavaten muita miehen puolen sukulaisia, kuten kaksi Huldan serkkutyttöä. Kuulemma ihana vauva, mutta "älä itke niin paljon!". Kyläilimme myös kummin luona sekä toisen ystäväni kotona, jolla on samaa ikäluokkaa oleva vauva. Hyvin monenlaisia kyläjuttuja, ihania jokainen.
Ei se kenties ole menemisestä ollut kiinni, mutta jokin minussa on herättänyt kaipuun entiseen elämääni. Huomasin yhtäkkiä olevani melkoisen haikealla ja surullisella mielellä. Kaipasin liikuntaharrastuksiani (kuten juoksu, tanssitunnit, kunnon rehkiminen salilla, patikointi...), vapautta mennä ja tehdä, ehjempiä öitä, ystävien tapaamista, iltamenoja, mahdollisuutta tehdä vieläkin spontaanempia juttuja, ottaa silloin tällöin viinilasillisen (kyllä! Tätäkin huomasin kaipaavani!) ja jopa työntekoa. Oi, kuinka kaipasin olevani jotain muutakin kuin vain äiti. Sillä olenhan minä. Olen vaimo, ystävä, tytär, sairaanhoitaja, työkaveri, puuhailija ja vastuuhenkilö seurakunnassa, naapuri, ja ennen kaikkea Minä. Yhtäkkiä huomasin, että olin korviani myöten täynnä kamalia imetyspaitoja, joista jokainen tuntuu olevan joko liian avoin, lyhyt, pieni, outo, tylsä, inhottava, epäkäytännöllinen, sisältävän reikiä oudoissa paikoissa tai sitten kaikkia näitä yhteensä. Huomasin, että minulla oli edelleenkin vaatekaapin hyllyt täynnä omia tuttuja, värikkäitä paitojani, joita en ole voinut tai tule voimaan käyttämään pitkään aikaan.
Kävin eilisaamuna salilla ja ensimmäistä kertaa huomasin polkevani spinning-pyörällä menevän musiikin tahdissa niin vimmatusti, kuin polkimilla pääsi, hiki virraten. Huomasin rehkiväni painoilla varmaan enemmän, kuin olisi ollut tarpeen ja lopuksi vielä venyttelemällä pidempään, kuin tavallisesti. Minulla ei ollut mikään kiire mihinkään. Ensimmäistä kertaa huomasin ajattelevani, että voisinpa jäädä tuonne. Voisinpa vain huolehtia omasta navastani, olla jälleen pelkkä minä. Ja sitten suretti moinen ajatus.
Ehkä ajatusprosessieni kontrasti, ja se, mitkä kaikki ovat inspiroineet minua viime aikoina, ovat olleet niin erilaisia kuin vauvaperhearjen perusjutut. Onhan minulla tosin ollutkin koko ajan mielessä "omia projekteja" ja "mielen askareita", mutta jokin viime aikojen pohdinnoissa laukaisi valtavan kaipuun entiseen. Tunneprosessi on ollut aika värikäs, sillä samaan aikaan en todellakaan vaihtaisi nykyistä elämäntilannettani yhtään mihinkään. En uuteen astiastoon, en matkustamiseen, en ystävien kanssa vietettyihin hauskoihin iltoihin, en unelmatyöhöni, en yhtään mihinkään. Nyt on hyvä juuri näin. Tai en ihan tiedä. Nyt on hyvä, ja on varmasti asioita, joihin voin nytkin vaikuttaa ja joita voin nytkin tehdä.
"Tuleeko sulle tunne, että noin ei saisi ajatella, kun ajattelee teidän taustaa?", kysyi ystäväni avattuani hiukan ajatuksiani hänelle. Oli muuten melkoisen helpottavaa jutella näistä jonkun kanssa, joka on tismalleen samassa elämäntilanteessa.
Mietin tuotakin hetken aikaa, mutta totesin, että ei tule. Uskoisin, että minulla on ollut jo lapsettomuusvuosien aikana melko realistinen kuva vanhemmuudesta ja lapsiperhearjesta. Oli tausta lasten saamiseen mikä hyvä hyvänsä, niin ikävämpiä tunteita tulee jokaiselle. Luulen myös sättineeni itseäni ihan riittävästi jo raskausaikana, jolloin kävin läpi melkoisia syyllisyydentunteita siitä, että minua niin ahdisti alkanut raskaus (ja jälleen samaan aikaan en olisi perunut sitä mistään hinnasta). Silloin avasin keskustelun noista tunteista erääseen foorumiin ja sain lukea monista samanlaisista tuntemuksista. En siis nytkään usko olevani ainoa. Ja en nytkään ajattele, että minulla ei ole lapsettomuustaustallani "oikeutta" kaivata jotain entistä. Pyh.
Muuttoajatukset ovat olleet meillä puheenaiheena melko usein; onhan se joka tapauksessa tulossa. Olemme pallotelleet omakotitalohaaveiden, vuokralla jatkamisen, eri kuntien ja kaupunkien sekä nykyisen vuokra-asunnon välillä. Välillä tuntuu, että kierrämme aina ympyrää ja tulemme joka kerta ajatusprosessin jälkeen samoihin aatoksiin: miksi lähteä muualle, kun täällä on niin monella tavalla hyvä? Mutta kyllähän nuo Huldan kanssa tekemäni reissut pääkaupunkiseudulle laukaisivat melkoisia haikailuja. Se oli luultavasti se ilmapiiri, avoimuus, keskustelevuus, lupa olla oma itsensä (vrt. yleistäen hitaampi muutos asenne-ilmapiirissä maaseudulla). Ajatusleikkien myötä on vain todettava, että ei meidän sentään tarvitse mihinkään Helsinkiin muuttaa, vaan voimme muuttaa tai pitää yllä niitä asioita ja tapoja, jotka ovat meille tärkeitä ja joita haluamme edistää. Hiukan haikaillen pohdimme kyllä sitäkin, että jos olisimme vain kaksin, olisi oikeastaan aika hauskaa aloittaa ihan alusta. Mutta nyt on mietittävä Huldaa.
Eilisiltana hiukan itkettikin. Olo oli aika harmaa, ja tuntui siltä, että en minä sitten varmaan muuta olekaan, kuin äiti. Hulda oli eilisen ollut aika itkuinen, enkä saanut oikein mitään tehtyä. Syytän sitä kokeeksi syömääni pullaa (sisälsi voita). Hirveä syyllisyydentuntokin iski, kun tuntui, että en pystynyt olemaan niin levollinen kyynelsilmäiselle tyttärelleni, joka halusi läheisyyttä ja turvaa. Mutta miten hyvää tekikään meille molemmille, kun kylvetin tyttöä illalla auringonkeltaisessa kylpyammeessa. Kuinka hän niin nauttikaan vedessä olemisesta! Ja kuinka minä nautin katsellessamme toisiamme. Ja sekös vasta itkettikin. Äidin rakas. Äidin niiiiin rakas.
Niin. Tätähän tämä on. Tunteiden laajaa skaalaa, ja näinhän se menee. Tänään on uusi päivä, aurinko paistaa ja me menemme kohta neuvolaan toteamaan, että kyllähän se paino on hyvin kehittynyt (näin toivon ja uskon). Sitten jatkamme yhdessä kaupunkiin vyöhyketerapeutille, sillä kuulemma sillä voidaan ehkä ehkäistä rotarokotteen sivuvaikutuksia. Sen jälkeen menemme smoothie bowlille ja kahville uuteen kahvilaan Kauppahalliin. Olen vain haikaillut sinne menoa, ja nyt menen kokeilemaan. Toivon myös löytäväni itselleni kivan kevättakin, vaikkapa keltaisen. Sellaisen iloisen ja pirteän. Teen Huldan kanssa asioita, mitä olisin ennenkin tehnyt. Olenhan muutakin kuin äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti