Arkeen solahtamisen ihanuus

Herätys kello 4:45. Thyroxin naamaan, yritys odottaa ainakin puoli tuntia. Sen aikana tokkuraisena päivän eväiden kokoamista. Aamupäivän välipala, lounas, iltapäivän välipala, päivällinen... Hampaiden pesua ja oman itsensä "valmistelua". Kahvin ja puuron keittoa. Sitten aika käydä aamupalapöytään. Lueskelen (epäkohteliaasti) pöydässä englanninkielistä kirjaa, joka on imaissut mukaansa. Aika ajoin vilkaisen taka-alalla olevaa kelloa, jonka mukaan siistin pöydän viimeistään klo 5:45, kurkistan vielä peilistä hiukset suht ojennukseen ja käyn hakemassa unesta pökkyräisen koiran käymään ulkona. Sitten käytän koiran tassupesulla ja nappaan käsilaukkuni ja lounaskassini ja istahdan autoon valmiina matkaamaan työpäivään. Matkalla kuuntelen cd:tä, joka on siivittänyt niin 17-vuotiaan kesääni sekä viime viikon Lapin matkaani. Muistot ja hyvä mieli valtaavat olon.

Tervetuloa, arki.

Oikeasti arki on aika kivaa. Nautin tuollaisista pienistä hetkistä, vaikka eilen sain koko osaston hiljenemään hämmennyksestä, kun kerroin heräämisaikani. "Siis kauan sulla oikein menee ajaa töihin? Saatko sä nukuttua ollenkaan? Meetkö sä seitsemältä nukkumaan?"
Nauratti, mutta aikaisista aamuistani on vain tullut rutiinia. Kauan aikaa sitten se oli välttämätön paha (heräsin ihan tahtomattani), nykyään teen sen vapaaehtoisesti, jotta minun ei tarvitsisi hötkyillä. Sitä saa tehdä useimpina päivinä töissä muutenkin. Lisäksi olen vähän höppänä, että teen ties minkälaisia aamupalasötkötyksiä (no. Siis aina saman), jotka haluan nauttia kiireettömästi.
Inhoan niitä muutamia harvoja aamuja, kun olen herännyt sinä hetkenä, kun autossa pitäisi olla jo. Silloin tuntuu, että koko päivä menee ihan sekaisin, eikä hereille pääse edes viidennen kahvikupin jälkeen.

Työarkea on takana nyt kolme päivää. Minua on taas heitelty miten ja minne sattuu, mutta olen huomannut, että eipä se ole mitään haitannut. Eilisaamu ehkä jännitti vähän enemmän, sillä olin menossa käytännössä täysin vieraalle osastolle. Työparini kanssa hommat hoituivat mukavasti (ja hiki hatussa). Olen ylipäänsä ollut muutenkin hyvin kiitollinen kollegoistani, sekä virallisesti omista, että myös sellaisista, keiden kanssa olen ollut tekemisissä joko omaisen roolissa tai sitten "keikkaillessa". Ihan mahtavaa, kuinka pienilläkin eleillä - hymy, katsekontakti, avun tarjoaminen, ystävälliset sanat - voivat vaikuttaa. Kyllä meillä on aika huippu työporukka.

Olen onnekseni saanut huomata pelkojeni ja ahdistusteni olleen pahempia, kuin arki loppujen lopuksi on osoittautunut. Olin pelännyt, että tehtyämme päätöksen lapsettomuustauosta, saisin töihin palattuani jonkinlaisen ahdistuksen, jolloin kaikki surut ja murheet, toteutumattomat haaveet ja lapsettomuuskivut vyöryisivät päälle hallitsemattomana. Luulin, että jo lasten lähellä oleminen tekisi niin kipeää, että olisin pian taas samassa kipsissä, kuin loman alussa. Kuluneen kolmen työpäivän jälkeen saan huomata, että väärin meni. Onneksi. Tie takaisin arkeen on varmasti vielä aluillaan. Tekisi mieli lisätä myös, että tie uudenlaiseen arkeen. Tänä syksynä ei jännätä ultrakäyntejä, lääkkeenottoja, lääkärin mietteitä. Nyt ei juosta apteekissa, toimenpiteissä tai kalenterin kanssa. Tänä syksynä ei lasketa kp:ta, pp:ta, yk:ta, ei  mitään. Ei mietitä missä vaiheessa pitää ottaa yhteyttä, testata, toivoa ja pelätä pahinta. Ei mitään noista.
Ehkä tässä on aimo annos vapauden tunnetta. Uskaltaako siitä puhua?

Tänä syksynä haluaisin ja/tai aion: marjastaa, tehdä kurpitsahilloa, käydä mökillä, järjestää Nosh-vaatekutsut, osallistua juoksukilpailuun, käydä erilaisissa jumpissa, harrastaa liikuntaa ulkona, tavata ystäviä, osallistua seurakuntamme toimintaan, osallistua käsityömessuille, järjestää huippukivat 30-vuotissynttärit (ainakin suunnittelut on jo kovasti käynnissä) ja viettää erityistä aikaa oman puolison kanssa. Aion myös elää ihan tavallista arkea töineen, aamu- ja iltarutiineineen, kiireineen ja iloineen, väsymyksineen ja vapaapäivineen. Eikä mihinkään näistä tarvitse miettiä, että milloin on seuraava polikäynti, minne pitää ottaa lääkkeet mukaan, mihin aikaan tarvitsee käydä itseä piikittämässä (vaikka kesken keskolatyövuoron) tai milloin olisi ivf-hoitoihin liittyvät toimenpiteet.

Ja nyt on hyvä näin.
Tässä piilee tosin surun vivahde, mutta mieluummin odotan syksyä innolla ja toivolla.

P.S. Kuvat ovat Lapin vaellukselta. Voi että, kun pääsisi taas jo!
Kummalliset välit kuvien ja tekstien välissä sen sijaan ovat ihan Bloggerin omaa aikaansaannosta. :/