Aika hengähtää hoitotauolla

Palaset on kerätty taas kasaan ja elämä jatkuu. Kunnes sitten itkin jälleen tätä tilannetta Huldan 2-vuotisneuvolassa. Okei, herkistyin ja kyyneleet tulivat silmiin; en ihan itkenyt valtoimenaan. Mutta silti se kertoo kuitenkin asian herkkyydestä. Pääosin elämä rullaa aika lailla tasaisesti, olo on suht rauhallinen ja oikeastaan aika väsynytkin. Tällä hetkellä arki on ollut intensiivistä menojen, keikkatyövuorojen ja ihan vain arjen juttujen vuoksi. Hetken istuinkin äsken aamupalan jälkeen ihmettelemässä, että mitäs nyt... Hulda on tällä viikolla hämmentänyt heräämällä kanssani 5-7 välillä, joten päivät ovat olleet täynnä yhteistä tekemistä heräämisestä lähtien. Ei rauhallista omaa aikaa aamuisin, ei lukemista tai viesteihin vastaamista, vaan toisenlaista mukavaa. Ja vastaavasti hän on sitten nukkunut päiväunet, joita hän ei usein nuku. Mutta siellä hän edelleen vetelee sikeitä, kello 8:45. Kai tässä jo vähän ehtisi jotain kirjoittelemaan.

No olihan alustus. 

Pahin "suoritusaika" on onneksi jo takana. 1,5 ensimmäistä viikkoa pakastealkion siirron pieleen menemisestä vain suoritin asioita pysyäkseni tolpillani, jotta ei tarvitsisi miettiä. Samaan aikaan kuitenkin luin paljon kirjoja lapsettomuudesta, varasin ajan vyöheketerapialle, pohdin keinoja selvittää omaa kehoa tarkkailemalla kierron kulkua, mietin vitamiineja ja kerta kaikkiaan vaan kyllästyin siihen ainaiseen päivien laskemiseen, odottamiseen ja jännittämiseen. Tein muutamat ovulaatiotestit, mutta sekin puuha loppui testien myötä. Varmaan ihan liian aikaisinkin loppui, koska omien tuntemusten perusteella ovulaatio tuli vasta myöhemmin. Sovittiin, että nyt yritetään tuolloin ja tuolloin. Ja olihan se hauskaa.

Tavallaan kyllästyttää niin paljon. Miten haluaisinkaan, että oma kroppani toimisi luonnollisesti! Että minäkin voisin lukea sitä, että ahaa, nyt alkaa ovulaatio lähestyä ja nyt taas on meneillään luteaalivaihe. Miten minäkin voisin luottaa, että näin se menee. Mutta nyt en edes tiedä, tuleeko seuraavaa kiertoa.

Samaan aikaan tämä aika on mielenkiintoista. Kierto ilman lääkkeitä. Mitä se tarkoittaa kropassani? Kuinka se toimii? Millaisia viestejä se lähettää (siis olot ja sellaiset). Mitä voin tehdä edesauttaakseni sen toimimista normaalisti? Tilanne on kuin lähtötilanteessa vuonna 2013, joskin paljon pehmeämpi ja rennompi. Tästä kirjoituksesta huolimatta koen olevani aika suurpiirteinen näissä jutuissa. En todella hyppää joka mutkassa googlettamaan milloin mistäkin asiasta (, koska en vain ehdi), vaan enemmänkin odotan uteliaana mitä tuleman pitää. Muutama päivä sitten, kp 15, huomasin, että uusi kierto taitaa tehdä tuloaan. En järkyttynyt, harmistunut, surrut, ahdistunut tai pettynyt. En ajatellut oikeastaan mitään. Tai ehkä hiukan vain ärsytti käydä läpi kuukautiset parin viikon välein. Uutta toivoa kohti sitten hiljalleen, alkaa raskaus tai ei. Ja lopulta en siltikään usko tuon parin päiväisen olleen vielä varsinaisia kuukautisia, vaan jotain outoa.

Luulen, että poliajan tulo joulukuussa ja kevään IVF rauhoittavat nyt jollain tavalla mieltä. Nyt on taas aikaa hengähtää ja sitten joku muu ottaa taas kopin meidän tilanteesta.

Ja toisaalta taas olo on monesta muusta asiasta niin väsynyt, että en oikein jaksaisi nyt ahdistua lapsettomuusasioista enempää, kuin on tarve. Nyt energia on suunnattava aivan muihin asioihin. Ei mitään maata mullistavaa, kuin ihan arki, työt ja joulu.
Aika kiva.

Tästä se lähtee - keikkailu!

Minun kuuluisi nyt nukkua. Uni ei vain tule, eikä tullut oikein viime yönäkään. Sain nimittäin eilen puhelinsoiton, jonka myötä pomppasin kattoon, en meinannut pysyä nahoissani. Vihdoin ja viimein sain ekan keikkavuoron! Olin niin innoissani, että olisin aivan mieluusti käyttänyt tuon innon ja valvomisen töihin, sillä viime yönä en oikein nukkunut. Enkä nytkään,vaikka olen muka yrittänyt ennen töihin lähtöä. Sen sijaan ensi yönä ei sitten saisi nukkua. Silloin olen töissä.

Aika jännää aikaa kaiken kaikkiaan. Olen odottanut innolla ja jännityksellä mahdollisia keikkavuoroja, milloin ollen ihan tyytyväinen kotona oloon, milloin taas hieman alakuloisesti pohtien, että näinköhän minusta on enää aikaisempiin töihini. Ovat varmasti huomanneet, kuinka hyvin kaikki luistaa ja rullaa, kun en ole sekottamassa pakkaa ja muka-tekemässä.

Ja sitten tuli se soitto.
"Joo! Sopii! Tai kysyn vielä mieheltä...", oli vilpitön reaktioni.
Tänäinen on sujunut hitaasti. Olen koonnut mukaan otettavat tavarat mukaan eväskassista, johon olin tyhjentänyt lokeroni sisältöä 1,5 vuotta sitten. Löysin käsidesiä, kynsilakanpoistoainetta, muistikirjan, kynäkotelon, henkilötunnistuskortin ja pienen KitKat-patukan. Oli kuin olisi katsonut menneeseen, vaikka silti kaikki tuntui tuoreelta. Iloisesti höpöttelevä taapero sekä KitKatin parasta ennen päiväys 4/19 kertoivat, että aika oli ihan eri.

Minulla on jostain syystä tunne, kuin menisin takaisin vuoteen 2017. Vaikka jäinkin töistä pois syyskuussa 2018, niin silti tuo vuosi 2017 on toiminut hyvin monella saralla käänteentekevänä vuotena. Eilen lisäksi tulin pukeneeksi ylleni lempi-vaatekokonaisuuden ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Sen, jota tulin käyttäneeksi paljon vuonna 2017.

Moni asia on kuitenkin niin toisin. Omassa elämässäni varsinkin, ja voin vain uskoa, miten paljon työelämässäkin on. Huomaan, että se ensituntien into ja tarmo ovat saaneet huolestuneita ja jännittyneitä lisäsävyjä, ja monet ikävät ja kantapääkokemukset uhkaavat tuoda jännitystä päälle. Jännittäähän tämä kyllä, mutta yritän pitää sen hyvänä jännityksenä.
Onhan tämä keikalle kysyminen ollut niin iso juttu ja tärkeään aikaan tullut asia. Minua pyydettiin töihin! Minua!
Uskon, että vaikka nyt moni asia tuntuu unohtuneen jonnekin taaperojuttujen taakse, niin kyllä moni asia varmasti nousee nopeasti taas pintaan selkärangasta.
Oma erikoisuutensa on myös siinä, että nyt mies jää lapsen kanssa kaksin kotiin ensi kertaa. Kyllä hän pärjää. Mutta ongan tämä itsellenikin taas uutta.

Apua.
Nyt soi herätys. Aika nousta ylös, syödä, koota eväät, antaa iltamaito lapselle ja huikata heipat. Äiti lähtee nyt töihin.

Olenhan muutakin kuin äiti

Olen löytänyt itseni kaipauksen keskeltä. Tunteet ja ajatukset ovat poikkoilleet riemunkirjavina ja toisaalta myös surun ja haikeuden sävyttäminä monien eri teemojen läpi. Nyt on taas uusi päivä ja olo seesteisempi, onneksi ensin mainitun kaltainen. Odotan jo innolla päivää ja sen tuomia asioita. (Selvä. En oikeastaan neuvolaa tai siellä annettavia rokotteita.)

Hulda ja minä olemme olleet kyllä melkoisia reissutyttöjä männäviikoilla. Oli ihania perhepäiviä, jolloin mieheni vei meidät yllätyksenä ihanaan Porvooseen huomioiden kaiken mahdollisen, kartoittaen suloisen lounaskahvilan ja järjestäen aivan ihanan yhdessäolon päivän. Kerrottakoon, että se oli muutenkin todella suuri piristysruiske parisuhteeseemme. Vaikka takapenkillä tuhisikin pikku-Hulda, niin olo oli silti niin lomalainen (kävimmehän viime kesänä muun muassa juurikin Porvoossa) sekä sellainen "kuin meillä ennen". Tulimme tehneeksi koko perheenä pari muutakin hauskaa reissua, ja sekös vasta onkin inspiroinut miettimään jo kesälomaa.

Perhepäivien lisäksi me tytöt olemme kyläluutailleet sitten enemmänkin. Viikonloppuna olimme kaksistaan anopin luona yökylässä tavaten muita miehen puolen sukulaisia, kuten kaksi Huldan serkkutyttöä. Kuulemma ihana vauva, mutta "älä itke niin paljon!". Kyläilimme myös kummin luona sekä toisen ystäväni kotona, jolla on samaa ikäluokkaa oleva vauva. Hyvin monenlaisia kyläjuttuja, ihania jokainen.

Ei se kenties ole menemisestä ollut kiinni, mutta jokin minussa on herättänyt kaipuun entiseen elämääni. Huomasin yhtäkkiä olevani melkoisen haikealla ja surullisella mielellä. Kaipasin liikuntaharrastuksiani (kuten juoksu, tanssitunnit, kunnon rehkiminen salilla, patikointi...), vapautta mennä ja tehdä, ehjempiä öitä, ystävien tapaamista, iltamenoja, mahdollisuutta tehdä vieläkin spontaanempia juttuja, ottaa silloin tällöin viinilasillisen (kyllä! Tätäkin huomasin kaipaavani!) ja jopa työntekoa. Oi, kuinka kaipasin olevani jotain muutakin kuin vain äiti. Sillä olenhan minä. Olen vaimo, ystävä, tytär, sairaanhoitaja, työkaveri, puuhailija ja vastuuhenkilö seurakunnassa, naapuri, ja ennen kaikkea Minä. Yhtäkkiä huomasin, että olin korviani myöten täynnä kamalia imetyspaitoja, joista jokainen tuntuu olevan joko liian avoin, lyhyt, pieni, outo, tylsä, inhottava, epäkäytännöllinen, sisältävän reikiä oudoissa paikoissa tai sitten kaikkia näitä yhteensä. Huomasin, että minulla oli edelleenkin vaatekaapin hyllyt täynnä omia tuttuja, värikkäitä paitojani, joita en ole voinut tai tule voimaan käyttämään pitkään aikaan.

Kävin eilisaamuna salilla ja ensimmäistä kertaa huomasin polkevani spinning-pyörällä menevän musiikin tahdissa niin vimmatusti, kuin polkimilla pääsi, hiki virraten. Huomasin rehkiväni painoilla varmaan enemmän, kuin olisi ollut tarpeen ja lopuksi vielä venyttelemällä pidempään, kuin tavallisesti. Minulla ei ollut mikään kiire mihinkään. Ensimmäistä kertaa huomasin ajattelevani, että voisinpa jäädä tuonne. Voisinpa vain huolehtia omasta navastani, olla jälleen pelkkä minä. Ja sitten suretti moinen ajatus.

Ehkä ajatusprosessieni kontrasti, ja se, mitkä kaikki ovat inspiroineet minua viime aikoina, ovat olleet niin erilaisia kuin vauvaperhearjen perusjutut. Onhan minulla tosin ollutkin koko ajan mielessä "omia projekteja" ja "mielen askareita", mutta jokin viime aikojen pohdinnoissa laukaisi valtavan kaipuun entiseen. Tunneprosessi on ollut aika värikäs, sillä samaan aikaan en todellakaan vaihtaisi nykyistä elämäntilannettani yhtään mihinkään. En uuteen astiastoon, en matkustamiseen, en ystävien kanssa vietettyihin hauskoihin iltoihin, en unelmatyöhöni, en yhtään mihinkään. Nyt on hyvä juuri näin. Tai en ihan tiedä. Nyt on hyvä, ja on varmasti asioita, joihin voin nytkin vaikuttaa ja joita voin nytkin tehdä.

"Tuleeko sulle tunne, että noin ei saisi ajatella, kun ajattelee teidän taustaa?", kysyi ystäväni avattuani hiukan ajatuksiani hänelle. Oli muuten melkoisen helpottavaa jutella näistä jonkun kanssa, joka on tismalleen samassa elämäntilanteessa.
Mietin tuotakin hetken aikaa, mutta totesin, että ei tule. Uskoisin, että minulla on ollut jo lapsettomuusvuosien aikana melko realistinen kuva vanhemmuudesta ja lapsiperhearjesta. Oli tausta lasten saamiseen mikä hyvä hyvänsä, niin ikävämpiä tunteita tulee jokaiselle. Luulen myös sättineeni itseäni ihan riittävästi jo raskausaikana, jolloin kävin läpi melkoisia syyllisyydentunteita siitä, että minua niin ahdisti alkanut raskaus (ja jälleen samaan aikaan en olisi perunut sitä mistään hinnasta). Silloin avasin keskustelun noista tunteista erääseen foorumiin ja sain lukea monista samanlaisista tuntemuksista. En siis nytkään usko olevani ainoa. Ja en nytkään ajattele, että minulla ei ole lapsettomuustaustallani "oikeutta" kaivata jotain entistä. Pyh.

Muuttoajatukset ovat olleet meillä puheenaiheena melko usein; onhan se joka tapauksessa tulossa. Olemme pallotelleet omakotitalohaaveiden, vuokralla jatkamisen, eri kuntien ja kaupunkien sekä nykyisen vuokra-asunnon välillä. Välillä tuntuu, että kierrämme aina ympyrää ja tulemme joka kerta ajatusprosessin jälkeen samoihin aatoksiin: miksi lähteä muualle, kun täällä on niin monella tavalla hyvä? Mutta kyllähän nuo Huldan kanssa tekemäni reissut pääkaupunkiseudulle laukaisivat melkoisia haikailuja. Se oli luultavasti se ilmapiiri, avoimuus, keskustelevuus, lupa olla oma itsensä (vrt. yleistäen hitaampi muutos asenne-ilmapiirissä maaseudulla). Ajatusleikkien myötä on vain todettava, että ei meidän sentään tarvitse mihinkään Helsinkiin muuttaa, vaan voimme muuttaa tai pitää yllä niitä asioita ja tapoja, jotka ovat meille tärkeitä ja joita haluamme edistää. Hiukan haikaillen pohdimme kyllä sitäkin, että jos olisimme vain kaksin, olisi oikeastaan aika hauskaa aloittaa ihan alusta. Mutta nyt on mietittävä Huldaa.

Eilisiltana hiukan itkettikin. Olo oli aika harmaa, ja tuntui siltä, että en minä sitten varmaan muuta olekaan, kuin äiti. Hulda oli eilisen ollut aika itkuinen, enkä saanut oikein mitään tehtyä. Syytän sitä kokeeksi syömääni pullaa (sisälsi voita). Hirveä syyllisyydentuntokin iski, kun tuntui, että en pystynyt olemaan niin levollinen kyynelsilmäiselle tyttärelleni, joka halusi läheisyyttä ja turvaa. Mutta miten hyvää tekikään meille molemmille, kun kylvetin tyttöä illalla auringonkeltaisessa kylpyammeessa. Kuinka hän niin nauttikaan vedessä olemisesta! Ja kuinka minä nautin katsellessamme toisiamme. Ja sekös vasta itkettikin. Äidin rakas. Äidin niiiiin rakas.

Niin. Tätähän tämä on. Tunteiden laajaa skaalaa, ja näinhän se menee. Tänään on uusi päivä, aurinko paistaa ja me menemme kohta neuvolaan toteamaan, että kyllähän se paino on hyvin kehittynyt (näin toivon ja uskon). Sitten jatkamme yhdessä kaupunkiin vyöhyketerapeutille, sillä kuulemma sillä voidaan ehkä ehkäistä rotarokotteen sivuvaikutuksia. Sen jälkeen menemme smoothie bowlille ja kahville uuteen kahvilaan Kauppahalliin. Olen vain haikaillut sinne menoa, ja nyt menen kokeilemaan. Toivon myös löytäväni itselleni kivan kevättakin, vaikkapa keltaisen. Sellaisen iloisen ja pirteän. Teen Huldan kanssa asioita, mitä olisin ennenkin tehnyt. Olenhan muutakin kuin äiti.

Vauvani on vaihdettu!

Tapahtui eräänä iltana.
"Mä meen nyt!", huikkasin innoissani.
Olin aivan tohkeissani, olo oli kevyt ja kupliva. Voi että! Voiko tämä olla tottakaan!
Asettauduin aloilleni, kaivauduin syvemmälle, etsin hyvää asentoa. Ah. Hymyilytti. Vaihdoin taas asentoa. No jopas nyt, näinkin voi!
Ihan kuin olisin ollut menossa esimerkiksi tapaamaan ystäviä tai tekemään jotain muuta hauskaa; niin innoissani olin.
Tosiasiassa olin menossa nukkumaan.

Nyt tilanne on toistunut jo kahdesti.
Iltaisin tyttö syö pitkään ja hartaasti. Sitten hoidetaan iltakylpy ja vaihdetaan vaippaja yöpuku. Peitteleminen omaan sänkyyn (kello 22!!!), hyvänyön toivotukset ja suukot. Hetken aikaa kuuluu pientä juttelua, peiton kahinaa. Ja sitten - ei mitään. Unista tuhinaa. Yöllä nyt varmaankin jäädään vierekkäin nukkumaan, epäilen. Mutta ei sittenkään; lähes kellontarkasti puolentunnin ateriat kolmen tunnin välein, sitten siirto takaisin koppasänkyyn ja itse peiton alle ihmettelemään, että onpas tämäkin. Niin koittaa aamu, ja olo on ihmeellinen. Juon aamukahvia kynttilänvalossa itsekseni. Tätäkö se paremmin nukkuminen aiheuttaa? Voiko näin hyvä olo ollakaan?

Sylissä uni maistuu

Perhepeti itsessään on minusta todella tärkeä ja ihana ajatus. Sitä olin halunnut toteuttaa, ja toisaalta olosuhteet ajoivat tilanteen niin, että niin oli vain toimittava. Toisaalta koimme, että voisi olla myös hyvä, että vauva pystyisi nukkumaan myös omassa sängyssään. Yritimme lukuisia kertoja viedä nukahtanut tyttö sänkyynsä, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun itse oli hiippailemassa pois huoneesta, hän ilmoitti kovaäänisesti, että ei käy. Unille on päästy maidottomalle ruokavaliolle siirryttyäni entisen kello 1-2 sijaan kello 23-24 tienoille. Ja silloinkin niin, että tyttö nukahtaa rinnalle. Olen oppinut etsimään itselleni asennon, jossa meidän molempien on hyvä olla. Se ei ole kovin kiva itselleni, mutta tuohon tilanteeseen nähden hyvä. Ajatus siitä, että vauva saa koko ajan läheisyyttä, on tuntunut hyvältä. Hän on vaikuttanut nukkuvan levollisesti kainalossani, ja välillä jopa möngertänyt lähemmäs, jos välillämme on ollut väljää. Olen joskus aamuyön valveillaolotunteita pohtinut liikkuneeta tuota pientä ihmettä. Niin rakasta tyttöä.
Ja eikä siinä mitään; useimmiten nuo klo 2-4 välillä vietetyt valveillaolon hetket, yleensä tunnin mittaisia, ovat olleet ihan hauskoja ja inspiroivia.

Ulkoilusta nauttimassa

Onni on, että yöt ovat kuitenkin sujuneet melkoisen hyvin 2-4 kertaa syöden. Luulisin olevan paljon väsyneempi, jos sekä päivät että yöt menisivät itkujen keskellä. Nyt vain päivisin on itketty (kellonajalla ei ole muuten ollut väliä). Sinänsä en ole kokenut tilannetta liian raskaaksi, etenkin, kun se on alkanut helpottumaan maidottomuuteni jälkeen. Mutta kyllähän jaksaminenkin alkaa jossain vaiheessa muuttua sellaiseksi, että puurtaa kivojakin asioita yrittäen olla liikaa miettimättä ja vain jaksaa. Ja toivoa, ettei mitään kovin suurta unohdusta tapahtuisi. Äh, kun tuntuu, että tälläkin liioittelen omaa väsymystä, mutta kai tuokin ajatus on vähän ominaista itselleni. "Eihän tämä vielä mitään, koska onhan tuolla ja tuolla paljon rankempaa. Tässähän on menty yhden lapsen kanssa vasta näin vähän aikaa... ja niin edelleen." Mutta jonkinlaista väsymystä on liikkeellä, sen voin sanoa, vaikka olenkin kovin onnellinen ja koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Mutta mitä siis tapahtui?
Olen käyttänyt vauvaani monen ystäväni suosituksesta nyt pari kertaa (kolmas tänään) vyöhyketerapeutilla.
Itse emmin tuota pitkään, sillä en tiennyt, mistä oli kyse. Enemmänkin pohdin, että onko se ihan ok, soveliasta, outoa tai jotain muuta. Mutta sitten rohkenin varata ajan. Ei siitä varmasti haittaakaan olisi.
Okei, ensimmäisen kerran illalla itkettiin sitten parin illan edestä. Yritin rauhoitella miestäni, että tämä kuuluu asiaan. Toisen kerran illalla tapahtui tuo aluksi kuvailemani tilanne. Vauva (huom! Jäntevyydeltään ihan eri tuntuinen; niin rento!) söi pitkään ja hartaasti, sitten vein hänet kokeilumielessä omaan sänkyynsä. Hetken aikaa hän katseli minua hämmentyneenä, mutta pian uni oli vienyt taas voiton. Nyt olemme mieheni kanssa saaneet syödä iltapalaa kahdestaan jo kaksi iltaa. Tätä ei ole tapahtunut... hmm... en edes muista, milloin.
Päivisin leikit ovat edelleen rentoutuneempia, pulautukset ja nieleskelyt ovat vähentyneet entisestään ja vauva on todellakin paljon rentoutuneemman oloinen. Kuona-aineet ovat lähteneet liikkeelle yhden suuren limapulautuksen, pahahajuisten ilmavaivojen ja kakkojen myötä. Mutta vauva itsessään on ollut hyvävointinen. Toissailtana melkein itketti. Miten ihanaa, että vauva saa levättyä ilman kipeää oloa!

Ja ei - kyllä se meidän tyttömme edelleen on. Onneksi.💗

Leikit maistuvat, kun on hyvä olo