Reissutytöt vauhdissa

Sarjassamme "ensimmäisiä" sai jatko-osaa pidemmän ajomatkan sekä yökyläilyn merkeissä käydessämme tytön kanssa kaksin kummireissulla neljän tunnin ajomatkan päässä. Olin tosin pari päivää aiemmin hoksannut laittaa viestiä kummeille, saadessani vihdoin tilaisuuden nukahtaa risaisen yön jälkeen kello 5 (uni ei enää tullut): "tosiaan: arkemme on muuten aika itkuista, huolitteko meitä vielä?". Vastaus tuli pian: todellakin! Täällä sylittelijöitä piisaa!

Lepo on tärkeintä, kun masu on ollut kipeä.

Ajatukseni matkanteosta oli selvä: tyttö saisi ensin jumppailla ja leikkiä aamupäivän, sillä huolimatta toiveestani päästä hieman liikkumaan, en kokenut järkevänä nukuttaa häntä ensin vaunulenkillä ja sitten automatkalla. Leikkien aikana saisin pakattua meille kaiken maailman kamaa mukaan, jonka jälkeen pukisin unisen, juuri syöneen tytön vaatteisiin ja sulloisin meidät kaikki, hoitoon menevän koirankin, autoon. Sen jälkeen matka taittuisi rattoisasti toisen vedellessä sikeitä ja toisen ajaessa äänikirjan siivittäessä matkantekoa. Todellisuus ei vastannut tätä, ainakaan lähdön ajalta. Tyttö itki aamupäivän niin sydäntä raastavasti, ettei häntä hennonnut jättää lähes hetkeksikään itsekseen, joten pakkaaminen tapahtui pienissä osissa, osin yhdessä toimien, ja kesti kolmisen tuntia. Syömistä (kummankaan) ei voinut ajatellakaan. Kun tyttö sitten vihdoin nukahti, olisi silloin ollut ihanteellisin aika syödä. Mutta en millään hennonnut herättää häntä, raukka kun sai vasta levon. Onneksi kummitkin olivat oikein ymmärtäväisiä, ja koska kyse ei ollut minuuttiaikataulusta, niin sovimme, että vauvan mukaan mennään. Kun sitten sopivan hetken tullen koitti tankkaus, tyttö hymyili mitä valloittavinta hymyä, kujersi ja kihersi ja sai syötyä masunsa täyteen. Matka pääsi alkamaan. Ja kaikki menikin sitten oikein hyvin. Uni maittoi matkaseuralaisella, äänikirja viihdytti minua ja pidimme molemmat taukoa Oriveden Nesteellä (kivempikin paikka olisi kelvannut, mutta oli vaikea tietää, milloin seuraava mahdollinen taukopaikka koittaisi). Aikanaan saavuimme kummeille kylään. Matka oli sujunut hienosti.

Tavaraa minulle, vauvalle ja koiralle. Vain vaunut puuttuivat kuvasta.

Varsinainen kyläily meni hujauksessa. Minulle oli jotenkin kovin luontevaa olla vauvan luona kummeilla kylässä, sillä olin ystäväni kanssa ollut opiskeluaikoina kämppiksiä vuoden verran. Huolimatta siis väliin mahtuneista vuosista, jonkinlainen kodikkuus hänen seurassaan oli aina. Tytölle riitti sylittelijöitä ja hoitajia, niin ystäväni taholta että hänen 4-vuotiaan tyttärensäkin puolesta. Tämä olisi kovasti halunnut, että vauvalle luettaisi satuja; jospa se auttaisi itkuun. Ensimmäisenä iltana vauva itki parisen tuntia, mutta ihme kyllä muina päivinä moista ei juuri masuvaivojen vuoksi ollut! Nukuimme molemmat suorastaan kuin tukit! Ihmettelinkin ensimmäisen yön jälkeen oloani; voko unesta tosiaan tulla näin hyvä olo!
Meitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, ja elelimme perheen kanssa ihan normaalia arkea ulkoilun ja kotipuuhien merkeissä. Tai no, minun käskettiin vain olla ja rentoutua, syödä rauhassa ja kädet vapaina. Aikanaan koitti kotimatka, joka niinikään sujui oikein hienosti.

Jo joulukuussa oli hieman poltellut päästä mukaan seurakuntamme keittiöpuuhiin, joka on siis vastuualueeni tiimissä. Olinkin sopinut toisen keittiötiimiläisen kanssa voivani hoitaa tammikuun kahvitukset, jota hän kyllä kovasti huolehti ja tarjosi apuaan. Onneksi sainkin hyvin porukkaa kanssani puuhailemaan, ja olikin oikein mukava, joskin hieman jännittävää, valmistautua iltaan. Leivoin kahveille suolaista piirakkaa, ja tuntui kivalta, että tällä kertaa leipomisvuoroa jakaa myös toinenkin henkilö.
Tytön kanssa olimme "sopineet", että hän söisi ennnen lähtöämme, nukkuisi keittiövalmistelujen ajan, voisi syödä messussa ja mieluusti nukkuisi sitten kahvien tai ainakin loppusiivousten ajan. Ja lähes niin tapahtuikin. Hän oli niin virkeänä messussa, seurasi kovasti lauluja ja mitä tapahtui. Loppusiivouksissa hoitelimme juttuja yhdessä, kanniskellessani tyttöä kylkeäni vasten. Sen verran oli lämmin, etten malttanut pukea kantoliinaa ylleni. Pian vauva nukahtikin ja kävin kysymässä ystävältäni syliä lainaan. Kun kaikki tiskit oli korjattu ja tavarat pakattu, tyttö vielä otti pienen välipalan ennen kotimatkaa ja sitten ajaa huristelimme kotiin hyvillä mielin. Varsin positiivinen kokemus, joskaan en toki voi luottaa siihen, että näin tulee aina käymään. Koen kuitenkin tärkeäksi, että tyttömme pääsee jo alusta pitäen seurakuntaamme mukaan ja toisaalta en halua vielä jäädä pois vastuutehtävistä, jos vaan suinkin pystyn osallistumaan. Jossain vaiheessa toki tarvitsen varmasti lastenvahtia hänelle, mutta sen aika on sitten, kun se on.

Messussa

Koen myös tärkeäksi, että vauvan kanssa oppii myös alusta pitäen kulkemaan ja kyläilemään. Toki maalaisjärjellä ajatellen, vauvan rytmiä ja jaksamista kuunnellen, jos vain ei ole ulkopuolisia aikatauluja määrittelemässä menojamme. Ja ei hän ole tuntunut pahaksi pistävän. Eilen kävimme myös äitiysfysioterapeutin käynnin jälkeen kylässä, ja vaikka itkua masuvaivojen vuoksi riitti, niin ei meistä kukaan silti oikein hätkähtänyt. Ehkä tuttavani 4-vuotias poika arasteli vauvaa alkuun. Mutta sitten pääsimme kaikki lautapelin makuun ja ujous oli voitettu. Iloitseni myös omasta luontevuudestani olla vauvan kanssa ihmisten ilmoilla, rauhoitella, hoitaa ja imettää häntä. En ole kokenut tarvetta piiloutua muualle esimerkiksi imettämisen ajaksi.

Hui, kun aika kuluu! 10,5 viikkoinen tyttömme on alkanut jo kääntyilemään kyljelleen jo noin viikon verran, ja kovasti tällä tavoin onkin jumppaillut! Aina ei leikkimaton riemut riitä, vaan silloin täytyy lähteä kuljeskelemaan hänen kanssaan tai sitten seurustellaan. Ja mikäs sen hauskempaa kuin saada vastaukseksi kujertelua ja kiherrystä, lähes naurua, sekä tuota koko kasvoille leviävää hampaatonta hymyä!

Leikit sujuvat myös kylässä!

Äitiysfysioterapeutin käynti eilen oli jo parempi. Oli mukava kuulla edellisen kerran jälkeen tekemieni lantionpohjalihasharjoitusteni todella auttaneen, ja vatsalihaserkauma oli pienentynyt kaikista kolmesta mitatusta kohdasta! Sain lisää harjoituksia sen pohjalta, miten fysioterapeutti tunnusteli ja tutki minun "heikkoja kohtiani". Seuraavan kolmen viikon aikana tulisin keskittymään navan vierellä oleviin poikittaisiin vatsalihaksiin lantionpohjalihasharjoitusten avulla. Huh, aika spesifiä!

Mieli ja olo on olleet hyviä. Eilen tosin tunsin itseni jokseenkin apeaksi istuessani kotona yksin vauvan ja koiran kanssa, kun kaikenlainen kyläily ja sosiaalisuus olivat ohi. Oliko se yksinäisyyttä? Väsymystä? Epävarmuutta? Hämmennystä? Pohdin myös jaksamistani, itsestäni huolehtimista, elämäntilanteeni muuttumista sekä odotuksiani ja toiveitani. Oliko niissä jotain apeuttavaa? Ystäväni, jolle olin laittanut lyhyen viestin, totesi, että vauvavuoteen liittyy niin monenlaisia tunteita ja kokemuksia ja moni asia varmasti selittyy väsymyksen, muutoksen, äitiysmatkan, hormonien (!!!!!) sekä parisuhdekonfliktien aiheuttamien tunteiden iloisella sekamelskalla. Tämä on ihan normaalia. Ja sinänsä kiva kuulla. Hivenen helpottavaa.
Nyt on jo uusi päivä, ilman aikatauluja. Olemme koko perhe vapaalla, ja ehkä me vanhemmatkin, siis minä ja mieheni (ei siis vain "me vanhemmat"), ehdimme olla hetken aikaa kahdestaankin.
Ja tosiaan. Täytyy muistaa, että tämä on vain vaihe.