Iskikö väsymys, kun kaikki hulina on ohi?

Päivän paras hetki - aamukahvi hyvässä seurassa

Mietin etukäteen, mahtaisiko minulle iskeä melkoinen väsymys ja uuvahdus, kun "tavallinen" arki koittaisi kaikenlaisen juhlahulinan ja -humun jälkeen. Joulu tuli ja meni, koitti uusi vuosi ja saimme kuin saimme pelattua joulupäivänä aloitetun Monopolin loppuun vielä tämän vuoden puolella. Tarkalleen ottaen kello oli 23:50, kun vein voiton. Koitti uusi vuosi. Uupumuksen sijasta sainkin yllättäen uutta tarmoa alkaessani kalenteroimaan kaikenlaisia menoja ja tapaamisia ystävien kanssa. Kuinka riemastuttavaa! Nyt menojani eivät sanelisi epäsäännölliset työvuoroni, vaan voisin sumplia menoja tyttöni kanssa paljon helpommin!

Kuka vie voiton?

Niinpä hyppäsimme aiemmin tällä viikolla ensimmäistä kertaa junan kyytiin. Edeltävästi reissu oli tosin vaatinut hieman aikatauluttamista; riittävästi aikaa tavaroiden kasaamiseen ja pakkaamiseen, auton kuorimiseen lumi- ja jääkerroksen alta sekä toivomista, että tyttö saa syötyä masunsa sopivan täyteen, jotta jaksaa reissata. Ilo olikin varsin suuri, kun sekä ensin käyty äitiysfysioterapeutin käynti että sen jälkeen tapahtunut junamatka sujuivat unisissa tunnelmissa! Hieman pohditutti vaunujen sijoitus, ja toisenkin äidin kanssa tuumasimme iskevämme ne penkkien väliin. Juna oli sen verran väljä, että näin kehtasi tehdä ja samaa sanoi konduktöörikin, kun tarkistin asiaa. Mutta iso käden ojennus VR:ltä, kun suo meille vaunujen kanssa liikkuville mahdollisuuden mennä tiettyjä matkoja ilmaiseksi! Se minua jaksaa vieläkin hämmentää. Näitä kummireissujahan voisi tehdä enemmänkin! 😉
Toki paikan päällä tyttöä sitten itketti; liekö masu jälleen vaivannut. Siinä sitten häntä vuorotellen heijasimme, tytön voinnin mukaan leikitimme ja välillä otettiin unet meidän jatkaessa juttuamme. Lopulta oli lähdettävä kotimatkalle, joka sujui niinikään unessa. Hieman tyttö parahti loppumatkalla, joskin vaunuja heijaamalla sekin helpotti. Paluumatkan teimme vaunun "eteisessä", joka ei sekään hassumpaa ollut.

Junareissulla uni maittoi

Me kyläluudat olemme ehtineet jo muutamaan muuhunkin paikkaan kylään, joka on ollut niin mukavaa. Samalla on päässyt vähän tuulettumaan kotinurkista (, vaikka eipä niissä ole valittamista), vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia ystävien kanssa ja muutenkin tuomaan vauvan kanssa liikkuminen itselle tutummaksi. En ole onnekseni kokenut tuota sekä vauvan hoitamista ja imettämistä muiden seurassa epämiellyttäväksi. Näin olin sen toivonut menevänkin ennen vauvan saamista. Toki hänen oloaan kuunnellen, mutta silti rennosti tullen ja mennen.

Ensimmäinen yökyläilykin tapahtui viikko sitten käydessäni tytön kanssa vanhemmillani. He halusivat ottaa meidät luokseen, passata ja auttaa. Kuinka vaikeaa vain olla ja istua paikoillaan! Samaan aikaan tosin näin, kuinka onnellisia he olivatkaan saadessaan meidät seurakseen ja voidessaan sylitellä ja hoitaa tyttöä. Oli puusaunaa, sylittelijöitä, pedin petaamista, aamupalaa sekä leppoisa pyhäpäivän vaunulenkki kylänraiteilla. Ja kyllä, olo oli todella rentounut.
"Tulkaa vaan uudelleen!", äiti kehotti silmät sädehtien. Lupasin pitää mielessä, mutta sitten tulisin jo auttamaan!

Lenkkitouhuja

Toisaalta on myös erittäin virkistävää päästä keskustelemaan jostain aivan muustakin kuin vauvan hoidosta. Olo on - sanoisinko - kupliva esimerkiksi eilisistä teemoista, joita käsittelimme ystäväni kanssa. Hänen kanssaan olemme lähetelleet usein ääniviestejä, jolloin olemme molemmat kokeneet olevamme toisiamme paljon lähempänä. Nytkin jutut rönsysivät vieläkin enemmän, ja vaikka osa teemoista olikin vaikeita ja kipeitä, niin koin suurta nöyryyttä, kiitollisuutta, avoimuutta ja oppimishalua saadessani kuulla ja keskustella näistä asioista. Toki jutunjuurta löytyy aina jo omasta takaakin, mutta tällä kertaa maratonkeskustelujen aiheuttaja oli eräs podcast-jakso, jonka ystäväni linkkasi minulle. Kuinka virkistävää keskustella jaksosta, joka oli saanut mieleen ajatuksia niin omasta tämän hetkisestä elämästäni, lapsuudestani, maailman tilanteesta, yhteisöistä, joissa elämme, omista ennakkoluuloista ja -asenteista, kipukohdista, tutkimusmatkasta itseen, identiteetistä ja sen muodostumisesta sekä yleisesti ottaen siitä, kuinka kohtaamme toisen ihmisen. Jos tällainen intoutunut, joskin ei ihan älyttömästi valaiseva, myyntipuhe tehosi, niin suosittelen kuuntelemaan Toivola: Miina Savolainen -jakson. Voi olla, että jakso ei puhuttele kaikkia yhtä monipuolisesti ja syvästi kuin minua, mutta minulle se tuli hyvin lähelle.

Kävin tosiaan äitiysfysioterapeutilla tarkistaakseni tilanteeni asiantuntijalla. Saatoin ehkä kertoa täällä, että olin käynyt juoksulenkillä jälkitarkastuksen jälkeen lääkärin annettua luvan palata pikkuhiljaa kohti omaa liikkumista. Netti on täynnä ristiriitaisia ohjeistuksia, ja sain myös eräältä ystävältäni vinkin äitiysfysioterapeutista, jolla hän oli itse käynyt.
"Jos yhtään mietityttää, kannattaa tarkistuttaa," hän sanoi.
Ja kiinnostuin. Sain ajan jo melko pian, enkä kokenut hyväksi käydä ennen sitä juoksemassa, vaikka olo olisikin sallinut sen. Mitään hallaa en ainakaan saisi aikaan odottamalla asiantuntijan mielipidettä.
Kerrottakoon, että alkuperäinen ajatukseni oli ollut, että vasta 6 kuukauden kuluttua synnytyksestä saisi mennä vasta kokeilemaan juoksemista. Ja näinhän tuo fysioterapeuttikin kertoi. Olin jo uumoillut näin tapahtuvan ja ajatuksissani totutellutkin siihen. Katsottiin sitten ryhti sekä vinkkiä sen korjaamiseen. Eipä tuotakaan ollut itse huomannut. Sitten hän tarkisti vatsalihaserkauman tilannetta tunnustellen sekä mitaten kolmesta eri kohdasta. Lantionpohjalihakset tarkistettiin myös, ulkopuolelta tunnustellen. Oli aika yllättävää, että erkauma oli enemmän kuin kaksi kertaa suurempi, mitä lääkäri oli sanonut. Ja lantionpohjalihaksissa ja niiden harjoittamisessakin olisi myös petrattavaa. Eipä niitä harjoituksiakaan kukaan ollut koskaan kunnolla ohjeistanut. Olin tehnyt niitä väärin, joskin säännöllisesti.
Tekstiä kyllä riitti, ja osa asioista oli kysyttävä ja tarkistettava (ei siis mitenkään selkein henkilö siinä mielessä). Mutta kaiken kaikkiaan käynti oli valaiseva. Pidän tosin itse hieman kannustavammasta tavasta esittää asiat ja rohkaista tekemään. Tämän fysioterapeutin kanssa häiritsi hieman se, etten aina ottanut selvää, oliko kyse normaalista tilanteesta suhteessa siihen, että olen synnyttänyt vasta 9 viikkoa sitten tai onko tilanne toivoton vai voiko asialle tehdä kenties jotain. Toivottomalta ja huonolta nimittäin terapeutin kommentit kuulostivat, vaikka tarkennettuani asiaa niin ei kuitenkaan ollut. Siispä treenaamaan lantionpohjalihaksia ja tarkistuttamaan tilanne uudelleen kolmen viikon päästä.

Nyt minua kutsutaan. Olikin jo aika päästä hetkeksi kirjoittelemaan, joka tuntuu arjen keskellä unohtuvan. Olo on hyvä, joskin hieman väsynyt viime yön pätkittäisyydestä ja vauvan itkuisuudesta johtuen. Perusfiilis on kuitenkin iloinen ja onnellinen. Koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Arjen iloja, vauvan päiväunet ulkona