Isojen muutosten kynnyksellä

Täällä on meneillään isoja asioita.
Viikko sitten nousi sisältäni sellainen uho ja sisu, että nyt noille öille on tehtävä jotain. Olimme miehen kanssa jutelleet, että "jossain vaiheessa" ennen töihin paluutani hän pitäisi vauvalle unikoulun. Mutta muutaman kerran asiaa kyseltyäni ei asiaan tuntunut löytyvän järkevää ajankohtaa, enkä toki tietenkään vaatisi häntä valvomaan kesken työputken. Ja olihan tässä näitä sairasteluja riittänyt. Sitten viime kirjoittelunkin ollaan jo kaikki oltu kipeinä useamman tovin...
Niinpä päätin, että minä pidän unikoulun vaikka päälläni seisten. Ja oikeastaan olen tuskin huomannutkaan koko "unikoulua". Toki ekat illat ja yöt oli mietittävä, että ei vain nappaa poikaa tissille, vaan toimin toisin. Otin ehkä kerralla liian monta uutta juttua, mutta toisaalta en ole huomannut, että se olisi ollut huonokaan. Ehkä aika oli vain kypsä meille molemmille. Aiempi tilanne oli, että vauva havahtui illan aikana kuusikin kertaa ja rauhoittui vasta rinnalla. Yön aikana herätyksiä ja syömisiä (tai "syömisiä") oli 3-6, joten kieltämättä olo alkoi olla jo tässä vaiheessa melko väsynyt. No, jo ekasta illasta ja yöstä tilanne alkoi helpottumaan! En suinkaan jättänyt vauvaa itsekseen itkeskelemään, vaan rauhoittelin eri keinoin ja hän rauhoittui! Nyt tilanne on se, että yösyötöt ovat loppuneet ja ehkä yhdellä heräämisellä hän nukkuu 22/23-6. Ihan kiva. :)

Vauva ei kohta enää ole vauva! Hän täyttää aivan pian 1 vuotta, joka on nyt jo enemmän sellainen luonnollinen siirtymä vauvasta taaperoksi, vaikka toki sisältääkin myös haikeuden säikeitä. Toisaalta huomaan, että toimin ehkä nyt jo hiukan "suorittaen", sillä lähestyvät työt ovat tempaisseet minut jonkinlaiseen stressitilaan. Olen siis vauvaan liittyvät tunteet onnistunut joko työstämään tai laittamaan sivummalle. Veikkaan silti ensimmäistä. Kuten viimeksi kirjoitin, kaikki uuden oppiminen ja vauvan persoonan esiintulo, etenkin kommunikointi, ovat ihania juttuja ja siksi on kivaa kaikki tuleva.:)
Synttärit ja juhlat ovat pian täällä ja olen leiponut pakastimeen jo lähes kaiken valmiiksi. Sisko päätti teemankin ja aikaa sitten.

Työrintamalla sitten onkin jännittävää ja kutkuttavaa! Se vasta tempaisikin minut stressitilaan, ja on ollut vaikea olla miettimättä asiaa. Työpaikalle nimittäin tuli toimi hakuun, ja tiesinkin jo asiasta etukäteen. Niinpä siinä vaiheessa, kun paikka oikeasti tuli hakuun, olin tehnyt muistiinpanoja jo valmiiksi. Hakemusta tuli sitten pyöriteltyä, viilattua, korjattua, lisättyä ja ylipäänsä muokattua useampi päivä, kuten totesin, että nyt riittää, ANTAA MENNÄ. En voisi vatvoa sen kanssa kahta viikkoa, vaan pakko vaan laittaa menemään ja luottaa asioiden menevän parhain päin. Sikäli minulla ei ole mitään hätää, ja olen miettinyt jo erilaisia skenaarioita asioiden kulusta.

Olo on ollut ihan hyvä, lukuun ottamatta jälleen alkanutta flunssaa (en edes liioittele, kun sanon, että olemme koko ajan kipeinä. Ennätys on 2 viikkoa, ettei kenelläkään perheestämme ole mitään sairastelua). Ajatukset pyörivät siis monissa eri asioissa, ja eilenkin olo oli kyllä melkoisen sekava, kun pohdin tosi erilaisia kuvioita tulevien parin-kolmen kuukauden ajalta. Ja sitten muka yritän olla sellainen "hetkeen keskittyjä". Haha. No, oikeasti nautin kyllä hetkestä ja lapsistani. Ai että, he ovat ihania.

Vauva kävelee nykyään tosi hienosti ja varmemmin, monta monta metriä. Vauvan puhetta tulee myös jatkuvalla syötöllä, ja periaatteessa hän taitaa sanoa myös "äiti", joskin eri variaatioilla.

Omaan oloon yritän keskittyä enemmän, antaa aikaa itselleni, ajatuksilleni, voinnilleni. Rauhoittuakin välillä, ilman suorittamista. Katsotaan, miten hyvä alku jatkuu töiden alettua. Eilen pääsin aloittamaan "3 viikon lukkarin", kun saimme myös mieheni työvuorot. Jo nyt on aika jännittynyt olo, mutta toisaalta pelkkiä töitä ajatellen olo on innostunut. Käydessäni viikko sitten töissä moikkaamassa työkavereita ja juttelemassa työasioista, tuli tosi tervetullut olo. Ihana kuulla, että olen odotettu.

Monta juttua siis meneillään. Isoja muutoksia.

Suuria odotuksia tulevalle vuodelle

Syysaika ja loppuvuosi on kulunut rattoisasti sairastellessa - kuten monessa muussakin perheessä. Osa kivoista jutuista, kuten kerhokuvista, jäi täysin taudin jalkoihin, mutta onneksi ne tärkeämmät, kuten kerhon joulutupa, joulujuhlat ja minun synttäreiden vietto perheen kesken, saatiin onnistumaan. Toisaalta Tähti-vauva nykäisi vielä 39-40 asteen kuumeen juuri jouluksi (kuume laski onneksi lääkkeellä), mutta toisaalta vanhempani olivat niin innolla tulossa meille, että sairastelu ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Tuosta puheen ollen: oli muuten tosi tärkeä rohjeta kutsua vanhempani ja veljeni ensimmäistä kertaa meille joulun viettoon. Se todella vaati rohkeutta, mutta miten kivalta tuntuikaan viettää joulua meillä ja meidän ruoilla (toki mukana oli myös juustoja ja lohta sekä vanhempieni tuomaa kinkkua, joten jokaiselle oli jotain). Nautimme kaikki päivästä!

Hämmästelen yhtenään ajan nopeasti kulumista, ja haikeus lisääntyy aina, kun Tähti-vauvan kuukausipäivä on käsillä. Nyt hän on jo 10 kuukautta!! Enää alle 2 kuukautta vauvavuotta jäljellä, en kestä. 
Nyt tuohon haikeusjuttuun tuli vielä lisää kierroksia, kun sain eilen melkoisen puhelun. Näin toki jo soittajan nimen ennen vastaamista, mutta yllätys oli melkoinen, kun asia selvisi. Sieltä nimittäin soitteli osastonhoitaja juuri siltä osastolta, jonne kaipailisin töihin!! Hän kyseli, olisinko ollut kiinnostunut tietystä ajasta puolikkaalla työajalla. Vai että olisinko?! Toisaalta totta kai minun olisi juteltava mieheni ja lastenhoitoon osallistuvien vanhempieni kanssa...

Illalla kävin hiihtämässä hiihtoladuilla, jonne vuosien varrella olen purkanut niin paljon sydäntäni. Lapsettomuus- ja lapsettomuushoitomurheita, raskauspohdintoja, yrittänyt vauhdittaa synnytyksiä, mutta myös työpohdintoja, uskon asioita, ihmissuhdekuvioita... Nyt melkeinpä itketti, sillä yhtäkkiä kaikki tunteet vain tuntuivat vyöryvän ylleni.
Innostus. Ihanaa, vau, mahtavaa, jee!! Kuinka olinkaan hetki sitten ollut tosi ahdistunut muun muassa omasta työnteostani, ja ihan vain väsymyksen vaikutuksesta. Ja nyt minua pyydettiin haikailemalleni osastolle! VAU!!!
Malttamattomuus. Joko saa aloittaa?? Mihin tämä voisi johtaa? Kuinka pitkään työt tulisivat jatkumaan?
Pelko. Mitähän minä mokaan taas?
Jännitys. Miten arki lähtee sujumaan? Miten väsynyt olen?
HAIKEUS. Tässäkö tämä vauvakuplailu sitten olikin? Nytkö se loppuu? Nyt on jo ikävä lapsia. Yhyy!

Mieleen vyöryi myös lapsettomuusjutut, oikein toden teolla. Sitähän ei voi tietää, oliko tämä tässä. Jos nyt "annan pikkusormen" töille, niin pääsenkö koskaan enää tällaiseen pikkulapsiarkikuplaan?

Mutta sitten, kun oikein miettii, niin kyllähän minä olin joka tapauksessa aikonut aloittaa keikkailun tuossa Tähti-vauvan 1v-synttäreiden jälkeen. Symbioosi tulisi muutenkin väljentymään. Ja kunhan unikoulu saadaan pidettyä, niin nukkuminenkin varmasti helpottuu. Ikääkin tulee Tähti-vauvalle koko ajan lisää, ja teoriassa imetyskerrat myös vähenevät. Nyt sairastelujen myötä hän kyllä ottaa maitoa varsin usein päivän aikana, mutta luulisi senkin helpottuvan. Eivätkä ne lapset mihinkään häviä, kun palaan töihin. :)

Ja ne lapsettomuusmurheet. Hirveä vauvakuume, ihan koko ajan. 

Ja minusta on ihan hirmuisen jännittävää ja kutkuttavaa ajatella, mitä tuleva vuosi tulee tuomaan tullessaan. Ainakin nuo työkuviot, mutta omissa haaveissani pääsemme kokeilemaan vielä pakkasalkion siirtoja...

Sekalainen sepostus, koska ympärillä hyöritään ja pyöritään. Lupasin Huldalle kirjoittavani hetken, ennen kuin katsomme taas hänen kuviaan. Tarkoitukseni olisi tehdä jälleen valokuvakirja hänelle, mutta toki nyt myös Tähti-vauvalle.

Unikoulua ja pohdintaa imetyksestä

Yöt ovat olleet hyvin katkonaisia koko Hulina-Huldan elämän ajan. Minä hoidin häntä yöt, sillä hyvin usein hän saattoi vielä syödä maitoa (tai olla rinnalla) 3-15 kertaa. Toisaalta halusin tukea työssä käyvän mieheni jaksamista vuorotyössä. Silti ajatus yösyöttöjen lopettamisesta alkoi jo tulla mieleen syyskuun paikkeilla, tytön ollessa 10 kuinen. No, tuli leiri, reissu, pitkät sairastelut, muutto ja synttäreiden järjestelyt. Ajatus unikoulusta tuntui huonolta tuohon saumaan.

Unikoulu itsessään jo sanana on saanut itsellä karvat pystyyn. En taatusti jättäisi lasta yksinään itkemään pimeään huoneeseen! Lapsen itkulla on aina joku syy, ja siihen on vastattava!
Sain kuitenkin tietää lempeämmistä keinoista, ja koska kuljin jo päivät aivan sumun vallassa (en ole saanut kertaakaan nukuttua päiväunia), aloin olla jo aivan valmis öiden rauhoittamiseen -kunhan se todella tapahtuisi lempein keinoin. Iltanukutukset olimme saaneet jo muutettua niin, että tyttö ei nukahtaisi enää rinnalle. Tieto siitä, että mieheni olisi jäämässä isyysvapaille (hurraa!!!) sai meidät päätymään siihen, että hän hoitaa unikoulun vapaiden aikana.

Nyt takana on kolme yötä. Huomasin, että tehtävä oli miehelle oikein kunniatehtävä, ja minulla ei todellakaan ollut mitään huolen häivää hänen pärjäämisestään. Olihan hän maailman paras iskä tyttärellemme. Huomasin silti itse olevani aika jännittynyt. Miten Hulda pärjäisi? Itkisikö kovasti? Miten voin vaatia tällaista mieheltäni (no hei haloo! Itsehän olen nukkunut tosi huonosti reilun vuoden...)? Miten minä pärjäisin?

Koitti aamu. Raotin silmiäni uuden peittoni (tämäkin tuli valjastettua käyttöön) alta oikaisten raukeita jäseniäni. Kuulin jostain itkua ja kohta mies toi tytön luokseni. Tämä hihkui minut nähdessään ja konttasi sängyllä luokseni tähdäten pienen suunsa suoraan kohti kivikovia rintoja. Vilkaisin kelloa. Hyvänen aika! Olin nukkunut (ensimmäistä kertaa yli vuoteen) yhteen mittaan 7 tuntia! Mies sen sijaan kellahti nukkumaan ja sanoi yön olleen aika rankka.
Toinen yö kului hiukan huonommin, myös itselläni. Hulda oli heräillyt kovasti, takertunut mieheeni tämän yrittäessä laskea hänet omaan sänkyynsä ensin rauhoiteltuaan tyttöä. Lopulta koitti aamu, ja Hulda pääsi syömään.
Mutta kolmas yö! Johan sentään, kuin oppikirjasta (tai siis neuvolan terkan suusta). Sepä menikin jo paremmin, sillä Hulda oli huudellut unissaan muutaman kerran yön aikana, mutta ei ollut havahtunut kovasti itkemään, vaan oli rauhoittunut itsekseen jatkamaan uniaan. Mies ei ollut käynyt kertaakaan tytön huoneessa. (Ja minä nukuin 7,5h kuin prinsessa konsanaan.)
Tämähän on oikein luksusta!

Unikoulu ja yöimetysten lopettaminen on kuitenkin tuonut yllättäen vastaan myös imetyksen lopettamisen kokonaan. Itsellä on ollut toive pitkästä imetyksestä, ainakin lapsentahtisesta. Toki taustalla on voimakkaana myös toisen lapsen yrittäminen, ja hoitoihin ei voi lähteä imettämisen aikana. Hulda ja imetys ovat kuitenkin minulle nyt tärkeämpiä. Eihän sitä koskaan tiedä, jääkö imetystaipale ainutkertaiseksi. Ennen unikoulua rinnalla käyntejä tuli vuorokaudessa 8-12, mutta nyt huomaan yhtäkkiä, että parina päivänä kertoja on ollut radikaalit 4!!

Eilen aloin jopa hieman kriiseilemään (noh, tekemään luopumistyötä) imetyksen loppumisesta, ja älähdin miehelleni, että onko nyt tarkoitus lopettaa imetys kokonaan? Ilman, että olen ollut tietoinen asiasta? Minäkin reagoin siihen!!Ei se tarkoitus toki ollut ollut, mutta huomasin mieleni yhtäkkiä täyttyneen luopumisen surusta, haikeudesta, meidän kahden hetkien jäämisestä, siitä koko imetystaipaleesta, joka on kestänyt jo 1 vuoden ja 2 viikkoa. Aivan en osaa edes jäsennellä ajatuksiani, sillä se herätti minussa jotain alkukantaista surua. Toisaalta halusin heti alkaa järkeilemään ja miettimään mahdollisuuksia, jos imetys todella jäisi pois. Mitä se mahdollistaisi, mitä se tarkoittaisi? Mietin ihan omia harrastuksia, menoja, reissuja, mutta myös omaa hormonitoimintaa, kropan toimimista (myönnän, myös muuttumista) sekä mahdollista uutta raskautta tai lopulta hoitoihin hakeutumista. Kaikki tuo kieltämättä houkutteli.
Mutta en ollut mitenkään valmistautunut henkisesti siihen, että imetys tulisi pian loppumaan. Ja sen pitäisi todella mennä lapsentahtisesti, jos olisi loppuakseen jo nyt.
Jotenkin tuntui lopulta kovin helpottavalta, kun Hulda kömpi luokseni syömään iloisesti hihkuen.Ja hän söi. Ja söi. Ja söi. Jossain kohtaa oli sydämen sulattava hetki tytön hymyillessä ja hyristessä tyytyväisenä, käsi rinnallani. Kuinka tuollaista voisi kieltää?
Tämän aamun perusteella imetyksen loppumisesta ei ole pelkoa, sillä pienin tauoin imetystä tuli lopulta kestämään pari tuntia, kunnes tyttö suorastaan sammui päiväunille.
Jos nyt ihan yksi muutos kerrallaan, niin pysyy äidinkin pää paremmin mukana.

Flashback! Hulda 1 viikon ikäisenä. Oltiin aamukahvilla ja -maidolla.