maanantai 1. heinäkuuta 2019

Minä äitiyden takana

Hengähdän ja iloitsen suunnattomasti hetkistä, jolloin joko saan puuhattua asioita "ikuisuus to do -listaltani" tai sitten tehtyä omia juttujani jonkun katsoessa Huldaa. Ja menee vain tovi, kun tunteet ja ajatukset ovat toisissa mietteissä. Olen ennenkin ihmetellyt, että asensiko joku minuun vauvan synnyttyä jonkinlaisen äitikapselin (tunteet ja niiden sfäärit!) lisäksi myös osion, joka laittaa ajatukset menemään aivan vuoristorataa. Ulkoisesti minusta ei sitä ehkä huomaa; viime päivinä olen innoissani mennä touhottanut ikkunoiden pesun ja raparperilahjoitusten parissa. Mutta ajatuksissa raksuttaa.

Kohti minua
No kyllä, maailmani laajenee viikko viikolta. Kun Hulda mennä tohottaa ympäri asuntoa hihkuen koiraa ja seikkailuitaan (hän viittä vaille konttaa jo!) on minun jo alettava nostelemaan tavaroita Huldan korkeudelta turvaan. Mutta samaan aikaan huomaan tytön viihtyvän jo pidempiäkin aikoja seuraten koiraa tai tutustuessaan tähän suureen maailmaan. Sen sijaan, että joutuisin turvautumaan päiväuni-aikoihin (uh, aika turha toivo) tai sitten jonkun lastenhoito-apuun, niin olen viettänyt pitkät tovit ihan Huldan kanssa kaksin puuhaten! Voi, miten kiva tunne on tullut siitä, että olen saanut jotain aikaiseksi ja - heh, mikä parasta - olen saanut ruksia yli kohtia listastani, jossa nuo asiat ovat vain roikkuneet mukana. Aikaansaavuus on kiva tunne, erittäin kiva!
Oikeastaan kirjoitan noistakin vain siksi, että en tunnu millään pääsevän eroon siitä ajatuksesta, että olisin laiska. Lapsuuden peruja. Mutta se onkin sitten toinen tarina se.




Törmään tilanteisiin, jotka nostavat mieleen niitä kipeitä ja raastavia lapsettomuuden tunteita. Miten pohjattoman kipeitä ne olivatkaan, ja ovat!
Oli sitten kyse lehtijutusta, kirjasta, elokuvasta, tuntemistani ihmisistä; tunteet silti välittyvät ja nostavat taas omia tunteitani pintaan. On lopullisesti lapsettomaksi jäänyttä pariskuntaa, tulevia isovanhempia, jotka olivat jo luulleet, ettei sitä tulisi tapahtumaan. On monen keskenmenon jälkeen viime metrien raskausviikkoja, on taas niitä, jotka joutuvat luopumaan raskausajatuksesta. On sairauksien rasittamia vartaloita, raskauksia, joista ei voi vain nauttia. On kehoja, joihin on pistetty kilokaupalla hormoneja, ilman tuloksia. On plussatestejä, on myös lukemattomia pettymyksiä. On pelkoja, epäuskoa, epätoivoa, varovaista onnellisuutta, väsymystä ja itkuisuutta.
Samaan aikaan, kun itse saan lisää "vapauksia" huomaan myös pienen pelon varjostavan taustalla. Pelkään, että joudumme jossain vaiheessa itsekin siihen tilanteeseen, jossa joudumme hyväksymään, että perheemme on tässä, me vanhemmat ja Hulda.

Oma maailmani laajenee ja minun on ollut mahdollista tehdä monenlaisia asioita sekä Huldan kanssa sekä yksin. Olenkin hieman huvittuneena todennutkin aika ajoin, että onko tässä sittenkään mikään kiire toiselle lapselle. Kun taas saa tehdä omia juttuja ja kokea olevansa enemmän oma itsensä.
Mainitsin äsken ajatusten vuoristoradan. Jos pari päivää sitten olen pohtinut noita uusia lapsettomuustunteita tai raskaushaikeuksia, niin jo eilen olen taas ollut aika täynnä äitiyttä. Tai miten sen sanoisi. Surrut sitä, että eiväthän ystäväni luule, että olen enää vain "äiti" ja "vauvakuplassa", eikä päässäni liiku enää muuta, kuin sormiruokailu, kantoliinat, "Hulda melkein konttaa!" -juttuja ja kasvatuspohdintoja. Sain onnekseni ymmärrystä ja käydä keskusteluja ystäväni kanssa tähän teemaan liittyen,  ja me molemmat tuumasimme, että kaipaamme myös sitä minua ilman Huldaa. Minä kaipaan itseäni, omia juttujani, sekä sitä, että Hulda ei myöskään tule minun ja ystävieni väliin. Totta kai vauva muuttaa asioita ja totta kai vauvan kuuluukin täyttää naisen elämä ja ajatukset, mutta kaikki tuo on väliaikaista. (Itse koen kuitenkin, että olen miettinyt ja tehnyt myös muutakin, mitä suuritarpeiselta Huldalta on voinut)
On oikeastaan aika hullua, että toisaalta tekisi mieli kailottaa kaikelle kansalle olevani pahoillani kaikesta vauvahöpötyksestä, ja että kyllä minäkin olen vielä täällä. Siis MINÄ, se, joka olin aiemminkin!
Mutta sitten en kuitenkaan, sillä mitä väärää on siinäkään, että on keskittynyt vauvaan, kun hänet on vihdoin, monen vuoden jälkeen, saanut elämäänsä. Saan elää unelmaani todeksi, ja näin on nyt hyvä.

Mutta toki Huldan maailman laajetessa myös minun ja mieheni ajatusmaailmat laajenevat. Haaveet omasta ja yhteisestä ajasta lisääntyvät. Osa jo tänä kesänä mahdollisesti toteutettavia, osa hamassa tulevaisuudessa tehtäviä. Itse toivoisin pääseväni ainakin patikoimaan. Ai että, sitä retkeilyä, kuksakahveja, luonnon rauhaa ja polulla samoilua. Voin melkein jo haistaa metsän tuoksun ja kuulla tuulen humisevan puiden katveessa. Tai entäs pyöräretki! Tai ystävän tapaaminen ilman Huldaa!
Kenties minun kuuluisi tässä vaiheessa taas painottaa, että toki Huldan tahtiin jne, mutta uskon kaikkien ymmärtävän, että se nyt vain kuuluu tähän äitiysvuoristorataan, että elämää on vauvan ulkopuolellakin, eikä varsinainen henkilö äitiyden takaa ole hävinnyt mihinkään.

Siis henkilön, jonka päässä risteilevät sikinsokin niin kasvisruoka- ja leivontareseptit, vauvajutut, omat harrastukset, lantionpohjatreenit ja toiveet erkauman parantumisesta (tai pelosta, että se tulisi), parisuhdepohdinnat, seurakuntakuviot, uskon asiat, pelot mahdollisista uusista lapsettomuuskriiseistä, itsenäistymis- ja omiin vanhempiien liittyvät pohdinnat, ja - usko tai älä - ihan höttöjututkin.
No niin. Minähän varoitin. Mainitsin vuoristoradan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti