Olin alkuviikosta Huldan kanssa kummireissulla. Siinä tytön pitäessä omaa juttuaan keskustelimme ystäväni kanssa niin ekologisista pohdinnoista, elämästä, ruoanlaitosta, liikunnasta kuin reissaamisesta (vain muutaman mainitakseni, heh). Siinä sitten kovasti komppasin ystävääni hänen tokaistuaan, että nyt on rauha siitä, millaista elämää hän saa elää. Nyökyttelin mukana. Jep, sama tunne itsellä. Totesimme molemmat, että vaikka monenlaisia polkuja, kokeiluja, haaveita, seikkailuja, epävarmuuksia, onnistumisia, saavutuksia, rohkaistumisia ja pohdintoja on kumpikin elämänsä varrella tullut tehneeksi ja kokeneeksi, niin nyt on hyvä näin. On tullut rauha ja levollisuus monesta asiasta. Ja toisaalta myös vapaus. Hellittäminen ja vapaus siitä, että joku asia ei ole oma juttu tai tietyllä tavalla ei tarvitse tehdä. Ja sitten toisaalta: näin saan tehdä, tätä mieltä minä olen.
Tietenkään elämä ei muutu kerta laakista pelkäksi onnellisuuden ja tyyneyden tyyssijaksi heti, kun ikävuosissa siirtyy 30 puolelle. Mutta jotain perää on siinä, mitä aikanaan kuulin tuttavaltani, että uudelle vuosikymmelle siirtyessä jonkinlainen epävarmuus vähenee. Ehkä kyse on osittain elämän tasaantumisesta opintojen oltua ohi, monen vakiinnuttua parisuhteeseen, lasten kanssa, tulee talo, koira, auto ja vakityö. Mutta vaikka ihan samaa rataa nuo konkreettiset asiat eivät ole omalla kohdallani tulleetkaan, niin levollisuutta ja hyväksyntää olen saanut elettyä elämää kohtaan. Olen viime aikoina muistellut vuotta 2017, jolloin olin vielä 29-vuotias. Silloin kävin monia isoja juttuja läpi, reissasin Kanadaan (ja kävin aikamatkaa vaihtarivuoteen ja sen jälkeiseen 11 vuoteen liittyen) ja kävin itkemässä Lapin tuntureille kompastuskiviäni. Vuosi huipentui 30-vuotisretrojuhliini, jolloin vielä kerran elin teinivuosina ihailemaani 60- ja 70-lukujen kulttuuria kera rakkaiden ystävieni. Sen jälkeen tuli olo: "Kiitos tähänastinen elämäni, olet ollut hyvä. Nyt kääntyy uusi sivu." Ja niinhän siinä kävikin.
Raskaus ja vauvan tulo totta kai ovat aivan totaalimuutos, se nyt on selvä. Mutta olen huomannut muutakin. Tietynlaiset suuntaviivat, arvopohja, elämäntyyli ja tavat ovat alkaneet vakiintua ja hahmottua. Huomaan, ettei minulla ole tarve sinkoutua tyylisuunnista tai elämäntavoista toiseen, vaan ennemmin kaikenlaisen pohdintaviidakon keskeltä huomaan tarttuvani niihin juttuihin, jotka ovat olleet itselleni jo pitkään, osa jo nuoruusvuosista lähtien tärkeitä. Nyt ne vain ovat saaneet syvempää ja laajempaa merkitystä ja varmuutta. On kiva huomata tuollaista ja rohkaistua myös tekemään asioita sen mukaan. Minä saan olla tätä mieltä ja toimia näin.
Melko ympäripyöreitä pohdintoja, osaan sisältyy paljonkin konkreettisia juttuja. Se rauha kuitenkin on oleellisin. Minusta on esimerkiksi tärkeää kierrättää, suosia ekologisia pesuaineita ja kosmetiikkaa, valita mahdollisimman paljon kasvis- tai vegaaniruokavaihtoehtoja, suhtautua ja kohdata ihmisiä tasa-arvoisesti ja pohtia perheemme ratkaisuja näiden asioiden pohjalta. Toki ilmastoasiat ovat päivän juttu, ja minulle ne ovat olleet tärkeitä jo vuosia. Minusta on hienoa, että niistä puhutaan entistä enemmän, ja olisikin hyvä muistaa, että yksikin teko on enemmän, kuin ei tekoja yhtään. Meille nämä arvot ovat tulleet tärkeämmiksi, ja ne ovat oman pohdintamme ja elämänkokemuksemme myötä muodostuneet. Nautin luonnossa olemisesta ja retkeilemisestä, mutta on minulla myös se toinen, sosiaalinen sekä "materialistinen" puoli. Samaan aikaan haluaisin jo suunnitella seuraavaa Lapin vaellusta, mutta myös päästä maistamaan pinnalla olevaa smoothie bowlia tai hipelöimään astioita miettien uuden astiaston keräämistä. Toisaalta näiden ei myöskään tarvitse olla toisiaan pois sulkevia asioita.
Olen kokenut, että minua ei ole lapsuudenkodissani ihan kauheasti kannustettu omaan pohdintaan. Veikkaan sen juontavan juurensa maaseudun voimakkaan työkeskeisestä ja patriarkaalisesta kulttuurista. Ei siellä ole ollut aikaa ennenkään pohtia tunteita ja mietteitä, tyttöjen varsinkaan. Mies on perheen pää ja määrää kaapin paikan. Olkoonkin, että minä esikoisena olen päässyt melkoisen hienoihin seikkailuihin isäni kanssa ja hänen kanssaan olen myös saanut käydä monenlaisia keskusteluja. Siis minun, ei veljeni kanssa. Tavallaan olen saanut paljon esimerkkiä siitä, että jokainen saa ja voi tehdä omat ratkaisunsa. Silti koen, että isäni on ennemminkin kaivannut kuuntelijaa tasa-arvoisen keskustelukumppanin sijasta. Se tietynlainen sukupolvesta toiseen toistunut "työ on ihmisen mitta" -mentaliteetti on vain toistunut, ja harrastuksiin kannustamisesta huolimatta olen kokenut itseni liian herkäksi, luovaksi ja jotenkin oudoksi.
Joku saattaa nyt miettiä, että miksi oikein alleviivaan joitakin asioita, miksi pyörittelen näitä aina. Ikään kuin yrittäisin vakuutella koko ajan jotain. Ehkä yritänkin. Huomaan itsessäni olevan kovin itsepäisesti se pieni kiltti tyttö, joka yrittää miellyttää kaikkia, etenkin omia vanhempiaan. Ehkä sinussakin asuu samanlainen pieni kiltti tyttö tai poika? Olen pitkään potenut huonommuutta siitä, että muka vieläkin kipuilen ja olen epävarma, kun taas kaikki muut seisovat jo vankasti omilla jaloillaan ja ovat tasapainossa sen kanssa, mitä ratkaisuja ovat itse tehneet ja tekevät verrattuna omiin vanhempiinsa. Mutta en aivan jaksa uskoa tuohon. Siksi kirjoitan näistä asioista. Selventäen itselleni ja ehkä kirjoittaen epävarmuuksista, joista joku muukin koettaa sinnikkäästi päästä eteenpäin. Todeten lempeästi itselleni: "Hei Sinä. Sä oot just hyvä noin, anna mennä vain. Toimi vapaasti arvojesi mukaan."
Rönsyilyt sikseen. Luultavasti Hulda tulee käymään elämässään omat kipuilunsa, mutta sen toivoisin, että hänellä olisi vapautta ajatella itse.Tuohon kannustamisen oppii varmasti elämällä ja esimerkkiä antamalla. Ei meidän vanhempina tarvitse kaikkea ottaa mukisematta vastaan, mutta voisimme sen sijaan keskustella asioista. Haluaisin kuulla Huldan mielipiteitä asioista, joita hän on pohdiskellut tai miten hän on joihinkin ratkaisuihin päätynyt. Voi hyvinkin olla, että osa ratkaisuista ei ole meille aina mieleisimpiä, mutta kun vain osaisimme antaa hänelle tuonlaista vapautta. Aina ei todellakaan tarvitse toimia niin kuin aina ennenkin. Vanhemmat eivät ole aina oikeassa. Koko elämä on meilläkin oppimista.
Vapaus ajatella ja pohtia. Vapaus olla oma itsensä, ei vanhempiensa jatke. Sitä toivon tyttärellemme ja meille itsellemme.
 |
| Kuvat perhepäiviltämme, joiden miettiminen saa minut vieläkin kovin onnelliseksi |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti