Asioita, joita ei tarvitsisi vielä miettiä

Työasiat ovat pyörineet paljon ajatuksissani viime viikkoina. Toki ne olivat olleet "taustalla" koko ajan kärkkyessäni erästä työpaikkaa, ja etenkin sen jälkeen, kun toimi tuli lopulta hakuun. Nyt olo oli paljon levollisempi, kuin esimerkiksi syksyllä. Nyt olin jotenkin paremmin sinut ajatuksen kanssa, jos en saisi paikkaa; olisinhan silti edelleen maailman parhaan "työnantajan" leivissä täällä kotona, eikä mikään vielä muuttuisi. Mutta kyllähän se työ oli koko ajan mielessä, kun tavallaan kyttäsin puhelinta. Tai en kytännyt, mutta... Mielessä se silti oli. Onneksi meillä oli perheenä niin ihania päiviä, että vaikka kutsua työhaastatteluun ei tullut, ja se kirpaisi, niin oma perhe oli kaikista suurin ilo ja onni. Jätin asian sikseen.

Sitten tapahtui pari kohtaamista entisten työkavereideni kanssa, saivat ajatukset taas pyörimään työasioissa, haikein, katkerin, surullisin, hämmentynein, turhaantunein ja toisaalta lopulta myös avoimin mielin. Sisu ei anna periksi vain lähteä vakipaikastani, sillä aion yrittää siellä sitten, kun jossain vaiheessa palaan. Kaipuu olisi entiseen työpaikkaani, jonne voisin keikkailla jossain vaiheessa. Toisaalta mielen taistossa yrittää jyrätä myös ikävä ajatus ammatti-osaamisesta. "Ne ovat vain tyytyväisiä, kun pääsivät susta! Siellä on niin paljon parempia!"

Haluan kuitenkin luottaa siihen, että asiat järjestyvät hyvällä tavalla. Jonkin aikaa asioissa tulee varmasti pyörittyä. Toisaalta tänä aamuna herätessäni oli ajatuksissani uudenlainen, vapautuneemman kaltainen pohdinta: mitä, jos paikka ei oikeasti olisikaan enää se, mihin haluaisin palata?
Nyt kysymyksellä oli uusi sävy, ei pakon alla, nurkkaan ahdettu, "itsepä pilasin kaiken" -ajatuksella ryyditettynä. Nyt kysymys oli täysin avoin, vapaa muista tunteista.
Se vain kysyi: "Entä, jos minä en haluakaan palata sinne enää? Entä, jos haluan todella tehdä jotain muuta?"
Iso muutos täytyy käydä myös ammatti-identiteetissäni. Enhän ole tehnyt muuta, kuin tietyn potilasryhmän kanssa töitä. Mikä sitten olisin? Mikä on ammatti-identiteettini?

Näitä asioita ei todella olisi tarve miettiä. Mutta joskus joku asia vain jää painamaan mieltä, vaikka kuinka olisi onnellinen tästä elämäntilanteesta ja hetkestä. Olen kyllä. Mutta en ole myöskään "äitirobotti", joka kykenee vain yhteen "moodiin". Viime aikoina olen ajatuksissani seikkaillut niin entisessä elämässäni, työelämässä että äitiyden hetkissä. Viime päivinä olemme joutuneet pohtimaan myös ihan käytännön ratkaisuja asuntoomme tulevan putkisaneerauksen vuoksi. Huh, kolme kuukautta niin, että useiden työpäivien aikana ei tule vettä. Minä, vauva ja koira. Ou jea.

Mutta onneksi elämä on käytännössä kuitenkin ihanaa. Pinnan alla välillä velloo erilaisia ajatuksia, mutta miten hauskaa on sitten vain puuhata ja tehdä muuta. Käydä uudelleen vauvauinnissa, nyt Mumma (äitini) mukana. Opetella lisää syömisistä, tehdä lisää soseita. Tai sitten ihan vain leipoa koko päivä! Mten nautinkaan saadessani pitää eilen Nosh-vaatekutsuja. Nautin siitä, että sain selailla toinen toistaan ihanampia reseptejä ja sitten toteuttaa niitä joko Hulda kantorepussa tai sitten äitini kanssa vaunulenkillä. Sanoinko jo, että niiiiin nautin?
Olin lisäksi ottanut oikein mieluisan teeman, ja leiponut kaiken vegaanisena. Miten ihana juttu olikaan, kuinka hyviä ohjeita nuo olivatkaan! Suuret kiitokset siis Viimeistä murua myöten -, Urbaanivegenda- ja Ruokakonttuuri-blogeille! Myös Chocochili on minulla runsaassa käytössä, mutta nyt en leiponut sieltä mitään.

Ilta oli ihana, tupa täynnä upeita naisia, neljä söpöä vauvaa ja kivoja vaatteita. Toki oma huomioni meni vauvan kanssa olemiseen, mutta hauska mieli jäi illasta. Tällä kertaa olikin kiva saada tilattua jotain Huldalle; viimeksi en tainnut löytää mitään. Vuosi sitten rohkenin tehdä ensimmäiset hankinnat emännöimilläni kutsuilla. Pohdiskelin vaatteiden esittelijälle (työkaveri-ystävälleni) haluavani tilata pari bodya "ystäväni tulevalle vauvalle". En uskaltanut vielä kertoa, että kyse oli omasta pienestä vauvanidustani. Tilanne oli tuolloin, naistenpäivänä, suunnilleen rv 6. Mutta sen oli kuulemma nähnyt kasvoistani. Ja nyt Itu sai olla mukana kutsuilla!

Aika näyttää, mihin elämä kuljettaa.
Luotan asioiden kuitenkin järjestyvän.