On näin sivumennen aika hauskaa huomata, kuinka erilaiset keinot helpottavat henkistä oloa. Milloin se on jonkin tekemättömän työn tekeminen (esim viikkosiivous, ikkunoiden pesu, kukkien laitto tms), milloin luonnossa liikkuminen tai retkeily, milloin kirjoittaminen, soittaminen, tanssiminen, liikunta tai ystävän kanssa keskusteleminen.
Mutta elämä on monen asian summaa, ja luulen olevani vain jonkinlaisessa itsetutkiskelun prosessissa monin eri tavoin, joten kirjoittaminen ja tämän lapsettomuusteeman purkaminen on ollut yksi keino keventää oloa (tai saada jotain liikkeelle olossani).
Oli myös aika mielenkiintoista havaita vauvanpäivän iltapäivällä, että totta tosiaan; myös minulla oli perhekerhossa vauva mukana. Mieli on kyllä jännä. Vaikka en sitä aktiivisesti mietikään, niin jotenkin se "lapsettoman identiteetti" puskee ihan hassusti pintaan. Ja samalla olen kyllä niiiiiin lasteni kanssa puuhailemassa ja tekemässä. Ja toisaalta: elämä on vain niin kivan intensiivistä, että ihan hirveän syvällisesti ei kaikkea ehdi ja jaksakaan miettiä.
Se, mikä nyt ajoi minut kirjoittamaan, liittyi siihen ohikiitävyyden ajatukseen. Kuinka nopeasti tämäkin vauvavuosi on mennyt; paljon esikoisen vauvavuotta nopeammin! Miten nopeasti aika ylipäänsä nyt kulkee! Perhekerhossa moni kuului pohtivan sitä, kuinka ihanaa ja onnekasta on saada olla kotona lasten kanssa. Se jotenkin pysäytti, koska se on myös oma ajatukseni. Se oli myös muistutus, lempeä kuiskaus, että nyt ollaan niin tärkeän äärellä. Tämä on vain pieni hetki elämästä vain. Tosi paljon koen kyllä nauttivani ja "herkisteleväni" lasten kanssa vietettyjä hetkiä, mutta havahduin siihen ajatuskehään, joka on huomaamatta hääräillyt taustalla: milloin lähden keikkailemaan, miten pitkään olen hoitovapaalla? Kuinka kauan imetän Tähti-vauvaa (ainakin vuoden), milloin voisi ilmoittautua taas alkionsiirtoon?
Mikä ihmeen kiire ihan oikeasti on? (Siis poislukien taloudellisen tilanteen, jos se aikaistuttaa töihin paluutani.)
Tavallaan tuo ajatus oli jälleen niin tärkeä, maadoittava havahduttaminen. Nyt minulla on nämä maailman tärkeimmät ja rakkaimmat aarteet. Nyt ei muulla ole merkitystä. En saa tätä aikaa enää takaisin, kävi tulevaisuudessa miten vain. Ei minun ihan oikeasti tarvitse vielä hätäillä töihin paluuta, edes keikkailun merkeissä, koska se puhkaisee eräänlaisen kuplan. Ja mitä kolmanteen lapseen tulee... Ei meillä ole kiire. Nyt aikani on Huldan ja Tähden.
On ihan totta hassua sanoittaa päivänselviä (??) ajatuksia, huomata tällaisia, vaikka samaan aikaan koen tehneeni ja saaneeni kokea ihania juttuja. (Tämä tarkoittaa myös sadekelillä ikkunoiden pesua, väsymyspäiviä ja sen sellaisia. Mutta on toki päiviä, joista en tykkää yhtään, joskin yleisesti ottaen niitä on aika vähän.) Ehkä tämä oli hyvä muistutus hetkeen keskittymisestä. Aika ja energia saisi olla pääosin siinä, ei menneissä jutuissa, tulevien suunnittelussa ja sellaisissa.
Ja sanoista tekoihin: Hulda kovasti kaipailee minua nukuttamaan häntä, kuten niin monena muunakin iltana. Sinne siis.💓
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti