Vappupäivänä Hulda täytti 6 kuukautta. Aika hurjaa, puolivuotias.
Kuinka paljon hän onkaan jo oppinut! Nyt jo käännytään sekä selältä vatsalle että toisin päin, opetellaan liikkeelle lähtemistä, lähinnä peruuttaen, nauretaan ja kikatetaan. Sormiruokailujen myötä ympäristöön jää enemmän, toisinaan vähemmän murusia ja liiskaantuneita ruoanjämiä. Kenties jotain päätyy joskus masuunkin asti. Aivan viime päivien riemuja ovat tavujen opettelut, kuten "mammammam", "nännännännän" ja (suosikkini etenkin ruokapöydässä) "namnamnam". Hauskaa kuulla tytön "omaa ääntä".
Juhlahumussa eleltiin koko viikko, joskin osittain suunnitelmien muutoksissa minun ja päivänsankarin potiessa flunssaa. Jäi kummireissu aivan tykkänään väliin, mutta joskus näin.Viikonloppuna vietettiin synttärikemut tytön kunniaksi. Joskin se typistyi lopulta vain omien vanhempieni päästyä paikalle. Mutta olipa meillä sentään kukkapanta päässä ja rimpsut päällä, ilmapalloja ja synttärikakku!
Tuntuu, kuin Huldasta olisi kuoriutunut iso tyttö ihan yhdessä yössä! Muutoksen huomasi esimerkiksi ottaessani hänestä juhlakuvia. Jos ristiäisten ja joulun tienoilla oli toimittava ripeästi siksi, ettei hän nukahtaisi, niin nyt vauhtia oli pidettävä yllä siksi, että kanssani oli melko vauhdikas tyttö itsekin! Hauskaa ja koskettavaa tuo taas oli. Voi, meidän iso tyttö, mutta silti niin pieni.
(Ja oikeastaan myös onnea me vanhemmat. Mekin olemme jo puolivuotiaat Äiti ja Iskä. Ajatella.)
Monenlaista puuhaa on edelleen ollut. Erilaisia ruokia on tullut maisteltua, niin kasviksia ja hedelmiä kuin vauvanruokakokkauksiani (kuten porkkana-kuskuspihvit). Kaikki vihreä (kurkku, parsakaali ja avokado) tuntuvat olevan Huldan mieleen, ja niitä pienet kädet vievät määrätietoisesti kohti suuta välillä osuen, välillä tippuen kesken matkan. Vihreät kiinnostivat myös ensimmäisellä retkellämme. Koppasin Huldan kantoliinaan kyytiini selässä asiaan kuuluvat retkieväät ja kipusin erään vuoren laelle. Haha, jopa kuulostaa suurelta saavutukselta, kun kyse kuitenkin on vain siitä, että ajoin autolla parkkipaikalle ja kävelin tuskin kilometriä. Halusin selvittää retkikumppanini kestävyyskyvyn, jotta suru ei tule puseroon keskellä monen tunnin patikkaretkeä. Ajatus oli saada hänet unille, mutta en kai ollut ajatellut tarkkaavaisen tytön kiinnostusta. Ympärillä olevat puut, aurinko, värit, lempeä tuuli, lintujen laulut ja kukat olivat sen verran mielenkiintoisia, että niitä oli seurattava silmä kovana. Lopulta laskin seuralaiseni laavun lattialle mukaan ottamalleni pyyhkeelle, join kevään ensimmäiset retkikahvit kuksasta, syötin Huldan, viritin hänet uudelleen liinan kyytiin ja sain lopulta kuulla unilaulun alkavan ja muuttuvan hiljalleen rauhalliseksi tuhinaksi. Voi pieni! Oli jotenkin kovin suloista silmäillä mäen rinteillä olevia sinivuokkorykelmiä, nähdä auringon säteiden ilakointia vehreillä koivun ja kuusten oksilla, kuulla lintujen elämäniloista sirkutusta ja nähdä puron veden solisevan kauniisti. Yksinkertaisen ja toisaalta taas niin monimuotoisen kaunista.
Putkisaneeraus- ja muuttoasiat jylläävät kovasti mielessä joskus olon helpottuen, joskus vaikeutuen. Vesikatkosten kanssa olin jo ajatustasolla hyväksynyt elämään, mutta toisesta rakennuksesta kuuluvan metelin perusteella täällä ei sitten sen takia voi olla. Joten evakkomatkalle käy minun ja Huldan tie ensi viikolta lähtien. Mutta periksi ei anneta, me selviämme mistä vain. Kotivaihtoehtoja kartoitamme myös parhaillaan.
Kovin suurta selviytyjä-oloa minulla ei kuitenkaan ole ollut pariin viikkoon. Huomaan oman jaksamisen olevan hiukan kortilla, sillä suuritarpeisen tytön kanssa oleminen ympärivuorokautisesti ilman varsinaista "omaa aikaa" sekä kovin pätkittäiset yöt (1-4 tuntia pätkittäistä unta) verottavat kummasti voimia. Tuo putkisaneeraus tuntui lopulta olevan se viimeinen niitti ja sen tiedon jälkeen olenkin ollut melko herkillä. Pari viikkoa saatoin itkeskellä milloin lehdestä lukemalleni synnytyskertomukselle, milloin Huldan naurunkiherrykselle, milloin mielestäni hiukan epäonnistuneelle leipomukselle tai milloin vain sitä, että tyttö itki ja tarvitsi jotain. Taas. Sen olen tosin huomannut, että maitotuotteiden kokeilu osoittautui huonoksi ideaksi ja yöt kärsivät siitä melko lailla. Minkä verran on flunssallakin tai ihan vain jollain "vaiheella" olevan osuutensa, vaikea sanoa. Mennyt viikko on kuitenkin ollut melko itkuntäyteinen. Lyhyesti voin sanoa, että olen itkenyt paljon. Todella kiitollinen olen ollut ystävilleni, jotka ovat tukeneet ja kulkeneet rinnalla, ymmärtäneet. Mieheni on ollut hurjan tärkeällä paikalla myös viisaine tuntosarvineen. Kun minulla ei ole ollut edes sanoja, niin hän on kysymättä sen tarkemmin ottanut Huldan ja antanut minulle edes hetkeksi kädet vapaiksi (voidakseni hoitaa jonkin kotihomman; niitä on tuntunut nyt kertyvän). Kiitos myös vanhemmilleni, jotka ovat ottaneet koiramme hoitoon "pitkäksi aikaa" (pituudesta ei ole tietoa). On arjen iloja voida kävellä kotona paljain jaloin ilman, että tarvitsee tuntea jalkapohjissaan koirankarvoja.
Väsymyksestä huolimatta elämässä on paljon iloja. Jos kaiken "Huldailun" jälkeen jää aikaa, niin sellaisia omia "arvoja" on rohkaisevaa päästä työstämään. Olen puuhannut kirppispöytää, haaveillut uudesta kodista, haravoinut pihaa ja seikkaillut uusien vegaaniruoka- ja leivonnaiskokeilujen parissa. Olemme mieheni kanssa tullut käyneeksi arjen kiireiden keskellä hyviä keskusteluja, saaneet vahvistusta "meihin" eräiden ulkopuolelta tulevien tilanteiden vuoksi. On ollut omia menoja (Huldan kanssa) muun muassa ystäviä tavaten, kauppa-asioiden hoitamista ja sen sellaista. Iloitsen pienistä onnistumisista, kuten siitä, että olin lopulta saanut hiukan voittoa kirppispöydästäni päästen myös eroon juuri toivomistani tavaroista. Mukaan tosin lähti myös korillinen löytöjä, vaatteita Huldalle. Iloinen mieli jäi myös siitä, että teetin ja postitin pari kuvaa toiselle mummolle äitienpäivän kunniaksi.
Kovasti pitäisi jo ehkä miettiä tulevia evakkopaikkoja, mutta ajatukset tuntuvat junnaavan niin paikoillaan. Olenkin nauranut jollekin ystävälleni, että niin kauan, kun ei ole pakko, haluan olla kotona. Jollain tavoin jo tuo "uhka" siitä, että kotiimme tullaan jo aikaisin, täällä on kamala meteli, eikä vettä tule moneen tuntiin, on jo kuormittanut niin, että en ole jaksanut miettiä kuin päivän kerrallaan.Tietenkin välillä on ollut vain päiviä, jolloin valinnat koostuvat puhtaasti seuraavista: pyykkien viikkaus vai astioiden lataus koneeseen? Oma syöminen vai suihku? Nukkuminen vai syöminen? Ja välistä tuntuu, että koko valintoja ei pysty tekemään, sillä Hulda on lopulta se, joka määrää tahdin. Aika tomera tyttö, sanoisin. Usein tosin tuntuu, että sekin rauhoittaa kummasti, kun hänet koppaa vaikka kantoliinaan tai juuri nettikirppikseltä ostamaani kauniiseen (ulkonäköhän vaikuttaa kantokokemukseen!) kantoreppuun ja tyttö pääsee näkemään puuhailujani.
Kaiken kaikkiaan varsin vauhdikasta ja ihanaakin arkea. Ja aika rankkaakin välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti