Juttelin tänään työkaverini, kymmenlapsisen perheen äidin kanssa. Hän muisteli omien lastensa nimien tarinoita. Pohti kaksiosaisten nimien alkuperiä, lasten kutsumanimiä, lempinimiä ja sitä, kuinka viimeisimmille oli jopa vaikea keksiä nimiä. "Ootko miettinyt jo nimiä valmiiksi?", hän kysyi. Sanoin, etten oikeastaan ole viitsinyt enää pitkään aikaan miettiä mitään nimiasioita. Mainitsin kuitenkin Mikaelin, mutta ettemme voisi antaa sitä, kun sen niminen on jo miehen suvussa. Juttu soljui taas perinteisissä nimissä, perheessä kulkeneissa. "Ootko luopunut jo toivosta?", työkaveri kysyi. Kerroin, että en. Kerroin, että olen jo kolmatta päivää pistellyt poskeeni tabletteja, joiden pitäisi mahdollistaa se, että jonain päivänä voin oikeasti alkaa miettimään yhteen sopivia nimiyhdistelmiä. Hän sanoi, että se on rankkaa. Hän kuulemma ymmärtää. On jutellut paljon ystävänsä kanssa, joka lopulta adoptoi kaksi lasta. Hän sanoi vielä, että onhan aina muitakin vaihtoehtoja, kuin biologinen lapsi. Sanoin, että kaikki on vasta alussa. Jopa tämä kierto. Mitä vain voi tapahtua.
Mutta on se silti hienoa, että töidenkin lomassa voi vaihtaa sanan pari työkavereiden kanssa. Nuo lyhyetkin hetket ovat tärkeitä. Ja niiden myötä voi vaikka vitsailla, että hormonit ne kai laittaa minut niin palelemaan. Tai väsyttämään.
Ja on se silti hienoa, että minulla on ystäviä, joille voi sanoa vaikka vain puolikkaan lauseen. En aina tarvitse vuolaita sepostuksia kaiken järjestymisestä, asioiden omista aikatauluista, ajallaan tapahtumisesta tai etenkään kehotuksia
olla stressaamatta. Riittää, kun vain on. Ja vaikka ynähtää. Tässä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti