Arjen enkelit

Saimme eilisaamulla kolme suloista virpojaa ovellemme. Entisiä seinänaapureitamme.
"Saako virpoa?", kysyttiin reippaasti. Totta kai totta kai totta kai!! En ole varmaan kolmeen vuoteen ollutkaan paikalla, joten olisin voinut seistä siinä ulko-ovella pyjaman housuissa ja tukka sotkussa vaikka kuinka pitkään. Kovin olivat hienoja vitsoja askarrelleet, asetin ne keittiön pöydälle maljakkoon. Ihanaa.

Lähdin myöhemmin käyskentelemään. Jotenkin tuo lenkkeily tuntuu nykyään.. oudolta. Mielelläni menen, mutta torstainen juoksulenkkikin kahden viikon tauon jälkeen oli melko ristiriitainen kokemus. Olisinko saanut?
No, tapasin virpojat uudelleen äitinsä kanssa. Jo kaukaa tämä puhelias naapuri pudisteli päätänsä ja harmitteli, ettei millään jaksaisi tätä touhua. Ei olisi jaksanut koristella, ei jaksaisi enää yhtään virpomispaikkaa. Kun töihinkin oli kohta riennettävä. Sain pidettyä sanani ja kyyneleet kurissa; hymyssä suin kehuin tyttöjä ja vitsoja. Kerroin, kuinka niin mielelläni lähtisin itsekin omien lasteni kanssa joskus virpomaan. Kehotin nauttimaan tästä lyhyestä hetkestä. Moikattiin hyvän tuulisesti, naapuri jatkoi kiireessä viipottamistaan, kuten aina. Onhan tässä kyläilyäkin järkätty jo kolme vuotta. Mutta kun on kiire.
Kyllä, tiedän. Arki kolmen lapsen yksinhuoltajana on erilaista. Mutta silti. Onko se lasten kanssa puuhastelu muka niin kamalaa aina?

Eilen itketti niin, että migreeni vaivaa vieläkin. Oli silti hyvä saada puhuttua miehen kanssa jonkinlaisista suuntaviivoista ja aikatauluista. Olemme samaa mieltä siitä, että kyse ei ole operaatiosta "Kaikki keinot käyttöön" aikataululla 10 vuotta - ääretön. Ei. Sekin rauhoitti.

Työmatkalla rukoilin Jumalaa. Kuten aina. Rukoilin, että haluan saada jotain lohtua Häneltä, en puristaa sitä itsestäni. En halua kuvitella itsessäni mitään, vaan haluan saada tietää, että Jumala on kaiken takana ja huolehtii meistä. Pyysin jaksaa iltavuoron ja että kaikki menisi hyvin.

Lähdin töihin, mutta itku pyrki vielä osastolla silmiin. Vedin henkeä, astuin kansliaan.
Kollega, jonka kanssa olin keskustellut parisen viikkoa sitten, tuli kysymään kuulumisia. Herkistyi hieman itsekin. Lohdutti, rohkaisi. Tuli lämmin olo. Iltavuoro oli kiireinen, mutta silti täynnä ihmeitä: moni kysyi surusilmistä, kuulumisista, olosta. Vaikka en enää töiden alkamisen jälkeen itkenyt, niin kai sen näki. Kerroin, sillä eihän tämä salaisuus ole. Näin, kuinka uutiseni kosketti monia. Katseet, kosketukset ja sanat olivat täynnä myötätuntoa ja tukea. Kuin he olisivat hetkeksi tulleet kulkemaan kanssani tätä matkaa.  Lyhyitä hetkiä,  tuokioita töiden lomassa. Eiväthän ne asiat mihinkään ole hävinneet, mutta tuntui, kuin osan tuskan paineesta olisi saanut purettua pois. Tuli tunne, että Jumala oli tarkoittanut näin tällä hetkellä; työkaverini olivat oikeita arjen enkeleitä.
Ja työtkin onneksi sujuivat hyvin.

----

Tätä kirjoittaessani (ja Pinterestin inspiroivia kuvia selaillessani) sain soiton polilta. Oltiin iloisia tummimmasta ovulaatiotestin tuloksesta, jonka olin saanut perjantaina. Ihanaa, kun aloittavat positiivisesti. Huomenna voitaisiin ultrata. Katsotaan, riittääkö nykyinen lääkitys, mennäänkö vielä jokunen kierto. Aika jännä, että eri asioita puhutaan eri kerroilla... No, parempi oikeastaan, että pelkät Letrozolit saisivat vielä toivoa.