Liikunnan vaikutuksiako?

Eilinen oli henkisesti aika rankka päivä, vaikka eihän tässä ole vielä edes mitään tapahtunut - puoleen eikä toiseen. En ole joutunut vielä kärsimään Letrozol -lääkkeen sivuvaikutuksista, mitä nyt kuukautiskipujen kaltaiset tuntemukset ja ankara väsymys ovat vaivanneet. Lähtiessämme lääkäriltä olimme kumpainenkin melkoisen järkyttyneitä. Vähäsanaisia, puulla päähän lyötyjä, minulla tippa herkästi linssissä. Tuntui omituiselta, että olisimme kyenneet jatkamaan kaupunkipäivää sisustustyynyjä ja muuta kodin tavaroita etsiessä. Painelimme sentään kahville ja tilasimme oikein vohvelit jäätelöllä. Sillä hetkellä päätin lakkauttaa jo kuukauden ylläpitämäni sokerilakkoni. Mitä väliä! Siitä oli ollut minulle vain haittaa.

Olo oli lohduton. Jouduin oikeastaan kohtaamaan ajatuksen, josta olin parin vuoden työllä päässyt eroon. Tämä on minun syytäni. Niinhän se lääkäri tavallaan sanoi, eikö vain? Kertoessaan kohdun limakalvon olevan olemattoman 2mm. Kysyessäni syytä, sanoi, että se on syömishäiriön jälkiä; aivolisäke ei ole tuottanut riittävästi prolaktiinia. Syömishäiriön jälkiä. Siis siitä alkuperäisestä vai vuoden takaisesta uusinnasta?

Saimme vohvelit syötyä, viimeiset palaset kyynelsilmin nieltyä. Haimme maton vaitonaisina pesulasta, palautin aiemmin ostamani peiton myymälään. "Mitäs sitten?", mies kysyi. "Mennäänkö kotiin, ei kai täällä enää mitään tekemistä ole.." Kävimme kuitenkin vielä ajelemassa päämäärätömästi, tutustumassa eri kaupunginosiin. Niihin, joista olimme katselleet omakotitaloa. "Tuossa on neuvola!", tokaisin. Niin, mitäpä me sillä.

Palasimme kotiin. Oli syötävä ruokaa, vaikka ei ollut nälkä. Koirakin oli ollut kiltisti. Mies linnottautui sohvalle pelaamaan, minä maleksin paikasta toiseen. Pianon soitto ei sujunut, sormet eivät osuneet koskettimille. Yritin etsiä netistä tietoa lääkkeestä, kokemuksia muilta. Mutta eniten löysin vain viittauksia rintasyöpään. Laskeskelin mielessäni päiviä ensi viikon ultraääneen. Niin pitkä aika vielä. Onneksi olen pitkän työputken töissä. Selasin hyödyttömiä vauva.fi- ja kaksplus-keskusteluja. Sitten muistin lääkärin mukaan antamat lehtiset.

Toisessa kerrottiin hedelmällisyydestä ja toisessa hedelmöityshoidoista. Jälkimmäisessä kirjoitettiin ovulaation induktiosta eli munarakkulan kypsytyshoidosta ja syistä, jolloin pelkkä tablettihoito ei riitä. Syitä tähän voivat olla vaikea alipainoisuus tai liiallinen liikunta. Ensimmäisestä minulla ei ole huolta, mutta toinen sai pysähtymään. Siis hetkinen? Liiallinen liikunta?! En mielestäni liiku paljon. Ainakaan liikaa. Ehkä liian vähän. Siksi en ole koskaan mitenkään noteerannut tuota liikaliikunnan vaikutuksia sen koommin. Mutta nyt se jotenkin pomppasi lehtisestä esiin saaden minut havahtumaan. Liikunko kuitenkin liian paljon? Olenko ylirasittunut? Huomasin miettiväni joitakin edellisiä viikkoja, jolloin ainoa riemu viikon monissa juoksulenkeissä oli se ajatus, että nyt se on suoritettu. Huomasin miettiväni aikoja, jolloin lenkille oli mentävä, vaikka olo oli kuin rekan alle jäänyt. Päiviä, jolloin kiskoin hiihtoladuilla monta kierrosta (vanhoilla, voiteettomilla suksilla) ennen iltavuoroon menoa. Aikoina, jolloin tupaten täynnä olevilla osastoilla saa liikuntaa ihan vain töissä olemisella. Olenkohan kuitenkin liikkunut liikaa?

Lähdin selvittämään asiaa. Kyllä, itseasiassa aika moni tutkimus kertoi sitä, kuinka liikarasitus heikentää huomattavasti hedelmällisyyttä. Kuinka kuormittava liikunta vaikuttaa kehoon. Kävin välillä (kävely)lenkillä koiran kanssa ja palasin tutkimaan asiaa lisää. Yleensä puhutaan liikunnan hyvistä vaikutuksista, mutta ehkä olenkin kääntänyt sen itseäni vastaan?

Päätin, että yritän vähentää kuormittavaa liikuntaa, siis korkeintaan 2(-3) kertaa viikossa. Lisään yhden vapaapäivän (siis kaksi viikossa), loppupäivinä voin kävellä. Näitä yritän. Eilen olin täynnä tarmoa ja taisteluintoa. Tänään hirvittää, vaikka tiedän tavoitteen. Voisinko yhtäkkiä vähentää liikkumista? Eikö se sitten tee minusta laiskaa ja saamatonta? Ei, vaan toivottavasti äidin.