Tyyneys, järkytys, toiveikkuus, uteliaisuus...
Nämä ja monta muuta tunnetta risteilevät nyt mielessäni.
Kävin tänään polilla ultrassa. Tai no, sitä ennen huomasin, että uusi kierto oli pyörähtänyt käyntiin. Outoa.
Halusivat silti ultrata, kiva niin. Minulle jäi vaikutelma, että ovulaatio olisi kuin olisikin tapahtunut, mutta kohdun limakalvo oli (arvatenkin) liian ohut.
Lääkäri totesi, että nyt siirrytään pistoksille, ja samassa hoitaja oli hakenut paikalle kuivaharjoittelutavarat.
"Tämähän onkin sinulle ihan tuttua, osaat pistää toisia," todettiin hymyillen. Niin no, jotain hyvää ainakin, vaikka en olekaan itseäni koskaan pistänyt. Oli melko omituinen olo olla potilaana, kun minulle ohjeistetaan ampullien ja ruiskujen käytöstä. Niin tutun näköisiä kapistuksia, mutta silti aika utopistinen olo. Nytkö minun pitäisi käyttää tuollaisia lääkkeitä jo itseeni?!
Lääkäri oli jo suunnittelemassa pistosten aloittamista tähän kiertoon, mutta hoitaja pudisteli päätään. Ei ole aikoja ultrata.
Olisihan se toisaalta ollut ihan kiva päästä jo aloittamaan, mutta vaikka kuinka haluaisimme lapsia, niin emme sentään ihan neljää kerralla, jos munasolut innostuisivat todella kasvamaan.
Sitten pitäisi ilmoittaa, kun kuukautiset alkavat seuraavan kerran.
Hieman alkoi jännittää. Alkaisivatko? Ehkä vasta kolmen kuukauden, vuodenkin päästä? Mistä niistä tietää?
Kysyin, voisinko tässä odotellessa käyttää Letrozolia.
"No sehän olisikin hyvä idea, eihän siitä haittaakaan ole," lääkäri totesi. "Saatiin ainakin kuukautiset alkamaan."
Tiedän, ei se välttämättä riitä. Mutta tulee tämäkin kuukausi ainakin jotenkin käytettyä hyödyksi.
Tai mistä sitä tietää. Ehkä pistoksia ei edes tarvita...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti