Kaikki on suhteellista

Oli kerran päivä, jolloin hoidin edellisenä yönä läheisensä menettäneitä potilaita. Shokki. Elämä muuttui sekunneissa. Itsekin vielä loukkaantuneena ja kipeänä. Näin ihmettelevät silmät, joista kuvastui tyhjyys. Kun ei vielä ymmärtänyt. Ja silti tiesi, mitä oli tapahtunut. Kohtasin potilaiden luo tulleet perheenjäsenet, kuinka he musertavan surun ja järkytyksen keskellä hakivat toisistaan tukea ja turvaa halaamalla. Kohtasin poliisin, joka kävi kertomassa perhekunnalle suru-uutisen. Sairalapapin, psykiatrisen sairaanhoitajan, psykiatrin... kollegani, joka silmät kyynelissä kertoi miettivänsä omaa perhettään, jos vastaava tilanne tulisi heille. Kaiken yllä häilyi iso tuskainen kysymys, johon ei vielä kunnolla tohdittu tarttua: miten tästä eteenpäin?

Samana päivänä otin vastaan uuden potilaan, jolla oli juuri todettu pitkäaikainen sairaus. Tilanne oli ehtinyt jo kehittyä huonoksi, joten raskas hoito aloitettiin samantien. Shokki. Elämä muuttui sekunneissa. Hoidin potilasta, lohdutin ja rohkaisin. Keskustelin perheen kanssa, rauhoittelin, valoin toivoa. Mutta silti näin tuskan: miten tästä eteenpäin?

Kaksi eri shokkia, kaksi eri kriisiä. Kumpikin sisälsi jostain luopumisen, muutokseen sopeutumisen alun. Molemmissa oli mittaamattomasti surua, shokkia, järkytystä, pelkoa. Ja ehkä jollain lailla myös toivoa, mutta täysin eri tavoin.

Ja silti samana päivänä tein ovulaatiotestin miettien ja toivoen sen positiivista tulosta. Mitä viestiä laittaisin lapsettomuuspolille, milloin olisi ultra, mitä sitten tapahtuisi, pitäisikö ottaa jotain toista lääkettä, vai onnistuisiko jo tämä kierto. Positiivista mitään-testiä en ole koskaan saanut; en nytkään.

Välillä tulee mietittyä - etenkin töiden kautta - murheiden suhteellisuuksia. Toisinaan kiukuttaa ja harmittaa koiran sotkemat matot, sotkuinen koti, tankkaamatta jäänyt auto, vinoon naulattu taulu, liian vahva kahvi, huonosti istuvat vaatteet, töihin meneminen tai pesukoneesta löytyvät koiran karvat. Mutta huomaan miettiväni joidenkin päivien jälkeen, että saan olla vain onnellinen siitä, että minulla on maailman paras mies, ihana, reipas koira, kaunis ja kunnossa oleva koti, suhteellisen hyvä terveys, ystäviä sekä huippu työ. Periaatteessa kaikki hyvin.

Mutta voinko olla surullinen siitä, mitä minulla ei ole koskaan ollut (ja mistä en tiedä, tuleeko koskaan olemaankaan)?  Voin kyllä, tiedän sen. Mutta ehkä pienet murheet jäävät taas vähäksi ajaksi napisematta.