Olen ollut hyvilläni siitä, että minulla on meneillään työputki ennen perjantain ultraäänitutkimusta. Olen ollut herkästi tarjoamassa vuoronvaihtoja, tuplavuorojen tekemistä, monenlaiseen osallistumista.
Ihan vain, että ajatukset saisi jonnekin muualle.
Sunnuntain 11 tunnin työvuoron päätteeksi mies heitti puolitosissaan, että mieli tekisi taas Dallas-pullia. Ja minähän leivoin.
Ihan vain, että ajatukset saisi jonnekin muualle.
Kävin maanantai-iltana kahdessa jumpassa, vaikka väsytti ihan kamalasti.
Mutta ihan vain, että ajatukset saisi jonnekin muualle.
No, nyt on ilmennyt hieman toisenlaista jännitystä ja ehkäpä jotain murhettakin. Työt itsessään eivät ole rassanneet, mutta jos koko alkuvuosi ei olisi ollut minulle yhtä muutosta, niin eipähän tarvitse pelätä muutosten loppuvan. Ja tähän minulta ei varsinaisesti kysytä mitään. Tämähän on suorastaan jatkumoa sille, miten olen nykyiseen työhöni päätynyt. Nurkkaan ahdistettuna. Tämä asia on itkettänyt kotimatkan eilisiltana, myöhään yöhön, vielä tänäänkin. Eihän niille sitten mitään voi, tapahtukoon mitä tapahtuu. Mutta kyllä minua ahdistaa. Ja olen pahoillani, etten ole kuin toiset hoitajat, joista on annettu hyvää palautetta. Olen niin pahoillani. Minä yritän parhaani. Olisin toivonut voivani syventää osaamistani osastolla, jolla olen ollut jo kolme vuotta. Toki osaamisen laajentaminen on aina hyvä... Mutta en tällä hetkellä voi mitään tunteelle, että tulen tipahtamaan kokonaan ulkopuolelle... kaikesta. Tai että en pysty ylläpitämään osaamistani ihan vain siitä syystä, että minun täytyy kiertää niin monessa paikassa.
Hyvä puoli tässäkin on se, että olen saanut ajatukset tosi tehokkaasti pois perjantaista. Olen saanut käyttää aikani pikkupotilaiden hoitamiseen, työkavereiden auttamiseen ja toisaalta nyt tuohon muutosuutisesta selviytymiseen. Tiedän toki, missä mennään. Tiedän, että eilen tuli täyteen viisi päivää, jonka verran minun oli tarkoitus syödä Letrozolia. Jos en varsinaisesti mieti sitä, niin ainakin uskomaton väsymys on pitänyt huolen siitä, että tiedän jotain erilaista olevan nyt meneillään.
Väsymys, tosi outoa.
No, onni tässä on se, että olen nukkunut kuin tukki (uskomatonta! Siis minulle.), enkä ole juurikaan jaksanut käydä liikkumassa. Jälkimmäinen taitaa olla hyvä asia, jos tästä liikunnan vähentämisestä nyt on kohdun limakalvolle mitään iloa. Onneksi tällä hetkellä mieli on sinänsä pysynyt melko mukana, niin, etten ole soimannut itseäni laiskuudesta ja liikkumattomuudesta.
Mutta perjantai... Kohtahan se jo on. Meninpä ottamaan eilisen vapaaksi; töissä olisi aika kulunut paljon nopeammin. Toisaalta odotukset eivät ole kovin korkealla, sillä jotenkin aistin lääkäristä, että "voihan sitä kokeilla...", eli ettei välttämättä tepsi minulle. Ja vaikka tepsisikin, niin olen jo melkein ollut valmiiksi stressaamassa sitä, voimmeko mieheni kanssa "hyödyntää" asiaa... Hänen veljensä on tulossa kylään useammaksi päiväksi, jonka jälkeen he matkaavat yhdessä äitinsä luo. Millähän sen veljen oikein tainnuttaisi vaikka päiväunille...
Täytyy jättää kaikki asiat suurempiin käsiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti