Mielen rauhoittelua ja jonnekin kauas katsomista

Eilinen oli aika murheellinen päivä, vaikka varsinaisesti mitään uutta ei ollutkaan tapahtunut. Saimme vain tarkempaa tietoa viikon takaisesta tilanteesta. Lähtiessäni töihin tuntui, kuin kyseessä olisi ollut suurempi isku minulle - mies nimittäin tsemppasi ja pohti, että onko luvuissa kuitenkaan niin iso ero. Onni oli mennä iltavuoroon, sillä niin saisin tehokkaasti ajatukset ihan muualle. Vasta kotona ajatukset palasivat lapsettomuuteen, kun mies kertoi omista ajatuksistaan ja oloistaan.

"Tuntui, että taas vietiin toivo," Mies puhui ja purki suruaan.
"Ei vahingossakaan saa miettiä mitään muuta. Ei vahingossakaan voi olla vapaalla noista asioista. Joko niitä miettii itse, tai sitten sinä puhut niistä."
Niin. Tehtiin mitä vain, oltiin missä vain, niin ainahan se on jossain taustalla mielessä. Yritin rohkaista meitä molempia, että ehkä ja toivottavasti tämä ensimmäinen kierto on jollain lailla vaikein. Olemmehan me tavallaan joutuneet selkä seinää vasten: emme pärjää omin keinoin. Olisiko kaikki pohdinta, päivien laskeminen, googlettaminen, ajatusten risteily alkujärkytystä? Tässä nyt sitten ollaan. Toivottavasti. Vaikka osa minusta hiljaa ajattelee, ettei tämä järkyttyneenä asioiden miettiminen jää vain tähän. Sitähän toivoo koko ajan.
Positiivista ja oikeasti minua ilostuttavaa miehen vuodatuksessa oli se, että häntäkin harmittaa, kuten minua. Meitä molempia harmittaa (ei siis vain minua), että lapsen saaminen on niin vaikeaa. Tämä on meidän juttumme. Olemme tässä yhdessä.

Jonkin verran puhelimme myös aiheesta, jota mies ei ole aiemmin ottanut kuuleviin korviinsa. Tietenkään kyse ei ole edes mistään loppuun asti mietityistä ajatuksista ja päätöksistä, mutta silti se toi jotain lohtua. Miettiä jo tulevaa kauas myöhempään. Toisia vaihtoehtoja. Niitä, joita olin jo yläasteikäisenä tosissani miettinyt, kun ajattelin, etten koskaan tule löytämään niin ihanaa miestä, joka haluaisi mennä kanssani naimisiin. Toihan se lohtua. Siltikin, vaikka matka tiettyyn etappiin olisi vähintäänkin yhtä pitkä, mitä olemme kulkeneet hääpäivästämme tähän pisteeseen.

Selailin aamulla (joo, taas heräsin joskus kukon laulun aikaan, vaikka uni tuli vasta puolilta öin) lapsettomuuspolilta saatua hedelmöityshoidot-vihkosta. Tajusin vasta nyt kunnolla, että meillä ei loppujen lopuksi edes ole kovin paljoa hoitovaihtoehtoja täällä omalla hoitoalueellamme, vaan melko pian pitäisi mahdollisesti siirtyä yliopistolliseen sairaalaan rankempiin hoitoihin (jos IVF tulisi kyseeseen)... Huh. Mihinköhän kaikkeen sitä lopulta on valmis. Ja sitten mietin: mitä jos olisin lopettanut rankemman liikunnan jo aiemmin?

Mutta onneksi huomenna on taas uusi päivä. Ehkäpä jo soitto polilta, uusi ultra ja uudet suunnitelmat koittaisivat. Täytyy vain uskoa ja luottaa.