Tänään on poliaika (reilun 1,5 tunnin päästä), mutta tuntuu vain niin typerältä mennä taas sinne kuulemaan, että mitään ei voida taaskaan tehdä. Näin minusta tuntuu. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Ja silti toivon niin paljon, että tapahtuisi.
Vatsanpohjassa on kutissut jo monta päivää. Uni on ollut huonoa (osin tosin Huldan vuoksi). Olen yrittänyt ajatella jännityksen johtuvan eilisestä työvuorosta tai muusta, mitä näinä päivinä on tapahtumassa, yrittänyt suunnata ajatukset niihin. Mutta eihän siitä vain pääse mihinkään: sydän hakkaa tuhatta ja sataa, vatsaa kipristää, olo on levoton, koska tänään on taas poliaika. Se, joka määrittää taas hetken tulevaisuutta. Vaihtoehtoja on vain kaksi: joko siirto voidaan tehdä, tai sitten ei. Yritän miettiä jo valmiiksi jälkimmäisestä tuloksesta selviämistä, sillä joka tapauksessa tulen taas pettymään. Parempi ehkä kuitenkin miettiä heti polin jälkeen olevaa keskustelua osastonhoitajan kanssa. Huh. Näinköhän minulle jää lainkaan voimia jatkaa kiertämään kirppiksiä Huldan talvivaatteiden ja synttärilahjan toivossa. 😅
Olen joskus miettinyt myös sitä, mitä se tarkoittaisi, jos tulisin raskaaksi ja saisimme toisen lapsen. Mitä se tarkoittaisi meille ihmisinä, vanhempina, lapsettomuuden kokeneina? Olen ollut aika varma siitä, että yhden lapsen saaminen ei ole riittänyt korjaamaan sitä rikkonaisuutta, pettymystä, surua, itsesyyttelyä ja ahdistusta, joka on tullut lapsettomuuden myötä, ainakaan lopullisesti. Toki olen onneksi saanut vahvistusta naiseudesta ja saanut sillä tavoin eheytyä. Olen vihdoin myös tuntenut kuuluvani johonkin, siis vanhempien porukkaan. Olen saanut paljonkin korjaavia kokemuksia, saanut tuntea, että myös minun vartaloni pystyy kantamaan ja kasvattamaan sisällään ihmistaimen, synnyttämään ja ruokkimaan hänet. Elämän ihmeellisyyksiä.
Toisaalta tietty kaipuu useammasta lapsesta on ollut aina. Luultavasti lapsettomuusvuosien jälkeen jo hetkellinenkin epäonnistumisen kokemus, epävarmuus ja epämääräinen odottelu, oman vartalon toimimattomuus (eli kuukautisten puuttuminen) ja ympäriltä kuuluvien vauvauutisten (haluan korostaa, että ihania uutisia ovat olleet!) yhtälö on kuitenkin saanut vanhat kivut palaamaan. "Kaikki muut!!" -ajatus liittyy tavallaan myös sellaiseen "onnistumisen" ja "epäonnistumisen" kategoriaan. Olenkin lähtenyt hiukan haastamaan itseäni kysymällä, että kokisinko olevani huono ja epäonnistunut ihminen, jos meille ei tulisikaan toista lasta. No, kokisin. Koen jo nyt.
Tiedän selviäväni, kun asiat ovat lopullisia. Tiedän löytäväni keinoja jo nyt, keinoja, joihin suunnata huomionsa ja energiansa. Kuten vaikka tämän päivän uutisiin. Yritän tsempata itseäni jo valmiiksi: jos lasta ei vielä tule, niin voin tehdä enemmän töitä ja uida koko kesän (=jos tästä alkaa raskaus, olisi laskettu aika heinäkuussa, eikä uiminen olisi enää järkevää juuri ennen synnytystä tai sen jälkeenkään 😉).
Joten. Vaihdan vaatteet ja hyppään autoon. Onpahan nyt alla talvirenkaat. Eilen lähdin lumiukon rakennuspuuhien jälkeen iltavuoroon ja illalla ajelin sateessa kotiin. Näistä kun ei koskaan tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti