Huomaan taas, että ultra ja mahdollinen pettymys ja epävarmuuden siirtyminen ovat alkaneet jännittää. Toiveet ovat kaikesta pyrkimyksistä huolimatta pitää jalat maassa korkealla. Mieli on ollut aika apea. Olen pohtinut rankalla kädellä omaa äitiyttäni ja oikeastaan erilaisten onnellisten elämäntilanteiden näkeminen ympärillä on saanut mieltä surulliseksi, vaikka samalla olenkin iloinnut valtavasti muiden puolesta. Yritän ymmärtää ja antaa aikaa tunteilleni.
Olen aika ajoin palannut raskauden aikaisiin blogiteksteihini, ja eipä nekään hirveästi helpota oloa. Se on sellaista katkeransuloista, kai. Mielessä pyörivät hetket ristiäisapuna, kummitytön hoitoreissulla, hetki uuden pariskunnan ja heidän toiveidensa äärellä, Pieni merenneito -musikaalin rakkaustarina ja nyt käsillä oleva hetki, kun vien ilolla tekemäni kakun ystäväni vauvan nimiäisiin. Ja onkohan serkkuni vauva jo syntynyt? Mitenköhän eräs ystäväni voi alkuraskaudessaan? Ja olipa kiva nähdä toista serkkuani ja hänen pientä poikaansa. Että niin! Näitä riittää!
Samallahan tässä peilaa voimakkaasti omaa tilannettaan, toiveitaan ja haaveitaan. Se olisi vain vartin mittainen hetki, kun pieni pakkasalkio siirrettäisi! Mutta sitä hetkeä on joutunut odottelemaan epävarmuuden keskellä jo monta kuukautta.
Toisinaan tuntuu, kuin voisi ottaa elämänsä uusiksi. Menisivätkö asiat toisin? Olisimmeko eri tilanteessa? Olisinko toisenlainen? Osaisinko olla parempi äiti, puoliso ja ystävä? Tehtyjä juttuja ei saa tekemättömäksi, ja elämäni on kulkenut niin, kuin on. Miksi juuri nyt mieleni on apea, miksi melankolia on se, mihin taivun? Ehkä olo tästä jo pian hellittää, kun tahti hiukan hidastuu. Ehkä väsymys alkaa tuntumaan ja mieli käy kierroksilla.
Joten vatkaamaan kermaa ja pakkaamaan autoa viedäkseni nimiäiskakun. Sentään sen tiedän osaavani. Päälle pensasmustikoita, murskattuja Domino-keksejä, mintun lehtiä ja hopeakuulia, niin uskoisin kakun sopivan pieniin ja kuulemma rentoihin juhliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti