Jälleen kirjoitan kuulumisia parin viikon päästä tapahtumista.
Aika on mennyt ulkona puuhatessa ja kesän fiilistelyistä, töissä, Huldan kanssa touhutessa ja hyvien kohtaamisten parissa.
Simpukka-viikon aluksi (siihen siis mitenkään liittymättä) lähdimme käymään pienellä päiväreissulla. Testitulos tuntui jo aika selvältä ja meitä molempia ahdisti ihan kamalasti. Hulda siis takapenkille, auto liikkeelle ja siinä sitä sitten oltiin. Voitaisi ehkä jutella, kun arjen puuhat eivät keskeyttäisi. Sitä käytiinkin sitten melko syvissä vesissä, ja siinä itkun tiimellyksessä sain itselleni migreenin. Olo oli lohduton, sillä puheet liippasivat myös lopullisempiakin teemoja. Pääsimme aikanaan perille määränpäähämme ja keskustelun sävy oli saanut valoisampia ja toiveikkaampia suuntia. Me selviäisimme tästä yhdessä.
Tuli keskiviikko, pp 12, jolloin olin päättänyt tehdä testin, ilmoittaa tuloksen polille ja lopettaa luvan saatuani lääkkeet. En jaksaisi niitä enempää, vaan haluaisin päästä jo eteenpäin. Testi oli selvä negatiivinen. Ei haamun haamua, ei mitään. Viesti polille, Hulda kerhoon, ja minä lenkille. Aamupäivän aikana sain puhelun polilta.
"Itse toki tunnet oman kroppasi, mutta suosittelisin, että odottelisit vielä perjantaihin," hoitaja pohti.
Enkä edes tunne, mietin. PCO ja lääkkeet ja kaikki sekoittavat ihan kaiken. En jaksanut enää uskoa, mutta lupasin jatkaa lääkkeitä vielä perjantaihin ja tehdä vielä uuden testin.
Viikon aikana koin tärkeäksi nostaa taas somessa esiin lapsettomuuden teemaa, ja sen myötä sain aivan valtavan määrän reaktioita, kommentteja ja kohtaamisia. Olen silloin tällöin tuonut esille näitä asioita, ja siitä olenkin saanut paljon kiitosta. Minua on rohkaissut ja liikuttanut se, kuinka omat postaukseni ovat avanneet silmiä, rohkaisseet kertomaan omaa tarinaansa (minulle tai muille) tai tuoneet lohtua, rohkaisua ja vertaistukea heille, joita lapsettomuus on koskettanut tavalla tai toisella. Jo se, että kokemuksistamme puhuminen on tuonut yhdellekin tukea ja apua, on helpottanut omaa harmiani pieleen menneestä siirrosta. Olen käynyt useita keskusteluita töissä, olen jutellut ystävieni kanssa, ja vaikka emme olekaan kaiken aikaa puineet lapsettomuutta, niin keskustelutasomme on syventynyt.
Ehkä tämä oli se "tarkoitus" tälle kierrolle.
Perjantai. Pp 14.
Tämä määrittäisi sen, painottuisivatko ajatuksemme enemmän Lapsettomien lauantaihin vai Äitienpäivään. Jälkimmäistä en tosin edes saisi, sillä olin epähuomiossa suunnitellut itselleni pitkän työpäivän. Sekin vielä.
"Ei raskaana" luki testissä. Tiesin sen.
Polilta tuli iltapäivällä soitto, sovimme uudesta poliajasta kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.
Omaa äitienpäivää vietimme lauantaina. Se olikin aivan ihana päivä. Töiden jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme retkelle kakkukahveille oman ihanan perheemme kanssa. Niin parasta.
Uusi poliaika on tulossa ensi viikon perjantaina. Sen perusteella yliopistosairaalasta soitettaisi aikaa viimeiseen pakastealkion siirtoon ennen kesätaukoa. Jos tämä ei tuota toivottua tulosta, on meillä toki pakkasessa vielä kolme alkiota syksylle. Jotenkin ajatukset ovat jo osin siellä. Suurimmalta osin kuitenkin ihan arjessa. Onni on oma piha, alkava kesä ja kaikenlaiset puuhat ulkona niin kodin parissa kuin Huldan kanssa. Nyt nautin. Menneet murheet ovat menneitä. Nyt on tämä hetki, ihana työ, ihanat kukat kuistilla, ihana perhe ja niin moni asia hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti