Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä mihinkään

Totesin tässä eräänä päivänä, että nyt elämä hipoo aika lailla täydellisyyttä.
On komposti, mattoteline, puutarha ja itse laitettu tapetti seinässä. Ja minun perhe, mies ja lapsi.
Edeltävä viikko on ollut aivan mahtava, vaikka olenkin kuittaillut, että kohta mies todella toivoo pääsevänsä lomalta takaisin töihin. Työleirihän täällä kotona on!
Mutta onneksi hän on monen monta kertaa todennut ja kertonut, että ei haluaisi mennä takaisin. Kotona on ollut niin ihanaa.
Olemme tehneet "aivan tavallisia" asioita perheenä, kuten laittaneet vuorotellen ruokaa, käyneet leikkipuistossa, lenkeillä ja ennen kaikkea laittaneet kotiamme.
Tuntuu niin upealta saada tehtyä asioita omin käsin, nähdä sitten aikaansaannoksiaan ja huomata, että hei: me osaamme ja saamme aikaan!

Pihamme on ollut melkolailla koristepuita ja -kasveja täynnä, mutta nyt sille sai tulla muutos. Olin tosin vakuuttanut miehelleni, että eheeiii, en tee tänä vuonna vielä mitään. Tyydyn harjoittelemaan kasvihuoneella... ehkä pari marjapensasta... Mutta en laita vielä muuta. Ja kuinka ollakaan... No, yksi asia johti toiseen ja sitten... Nyt minulla on kunnon puutarha, josta toivoakseni pääsen korjaamaan satoa jonkin vuoden päästä. Kasvulavoista ja kasvihuoneesta toki aiemmin. Miten mainio tunne olikaan käydä kastelemassa kasvihuoneeseen siirtämiäni taimia Huldan kanssa. Hän tosin tuli pihalelujensa kanssa myös möyhentämään multaa.

Ja entä se yö, kun intouduimme tapetoimaan! Vierashuoneessamme on ollut mustanpuhuva maisemakuva Empire State Buildingista, joka ei nyt suoranaisesti ole käynyt sydämeeni. Ei siis ihme, että huone on vähän jämähtänyt romuvarastoksi. Jo taloa katsomassa käydessämme olin mutissut tapetin saavan lähteä. Pohdimme jo jonkin aikaa sitten, että se ei ehkä ole prioriteettilistan kärjessä, mutta niinhän siinä aina käy... "Mä vaan vähän kokeilen, miten tää irtoaa," huikkasi mies ja hilpaisi huoneeseen. Illan päätteeksi maisema oli entinen.

"Eihän me edes tiedetä vielä, mitä tähän laitetaan," hän vielä epäili. Oi kylläpä tiedetään! Samassa näytin hänelle kännykkäni sivulehdiltä tapettikandidaattini vierashuoneeseen, eteiseen, Huldan huoneeseen sekä makuuhuoneeseen.
Lopulta tilasin tapetin vierashuoneeseen ja kävin hankkimassa tarvikkeet tapetointiin.
Eräänä iltana, kun olin ilmoittanut suojaavani lattian, koska "se olisi yksi asia eteenpäin", me sitten päätimme tempaista. Muutama tunti myöhemmin huokaisimme onnesta (minä) ja helpotuksesta (mies). Vau! Me ensikertalaiset saimme näin hienoa jälkeä aikaan!

On minulla käynnissä myös useampi käsityöprojekti. Hulda rakastaa erilaisia majoja, ja tuumin, että jospa tekaisisi hänelle tiipiin. Noh, "minä" ja "tekaista" ei välttämättä ole kaikista yhteensopivin sanapari, mitä tulee ompelemiseen. Kyllä, osaan käyttää ompelukonetta ja olen vuosien varrella saanut aikaan ihan käyttökelpoista pikkutavaraa. Mutta on se myös työn takana. En vain "tekaise", mutta haluan silti yrittää. Onneksi olen onnistunut kasaamaan itselleni samanaikaisesti useamman projektin, joten ihan fiiliksen, ajan, mahdollisuuksien ja kaikenlaisten muiden vaikuttavien tekijöiden puitteissa voin valita, mihin tartun seuraavaksi. Mies tosin välillä jo tuumi, että eikö sitä yhtä projektia (esim tiipii) voisi saattaa ensin loppuun ja aloittaa vasta sitten toista. No, ei. Ei tässä elämäntilanteessa. Ja ei oikeastaan muulloinkaan. Yksi oppi, minkä olen omalta äidiltäni saanut, on se, että kaikki sujuu paremmin, kun on flow. Ja tätä samaa sovellan aina, kun on mahdollista. Ainahan ei tietenkään voi valita, mutta jos voi, niin antaa mennä. Mutta projektit etenevät, ja saadessani tänään lainata saumuria, aion surauttaa eteenpäin tiipiitä, tyynynpäällisiä ja pipoja.

Tässäpä oli lueteltuna monen moista asiaa ja askaretta. Pelkkä tehtyjen asioiden lista se ei ole, sillä päivien keskellä on ollut myös hetkiä, jolloin mieli on ollut musta, olo huono, kelpaamaton, riittämätön, kömpelö, turha, ylimääräinen, ja kaikkea muuta mieltä ylentävää. Noihin tunteisiin johtaneeseen tilanteeseen en palaa tässä, mutta sitä suuremmalla syyllä on ihana huomata, että kyllä minä saan oikeasti aikaan ja paljon.

Mutta taustalla on myös suurempi syy.
Se, että vitsailen elämän hipovan täydellisyyttä, koska meillä on nyt komposti ja mattoteline ja saamme käyskennellä omalla pihalla ja hoitaa itse istutettuja kasveja vahvistaa sitä tilannetta, jossa saamme nyt elää. Tämä on nyt sitä elämää, josta olen haaveillut. Lähes yhtä kauan, kuin haaveilimme lapsesta, etsimme itsellemme omakotitaloa. Mutta niin kauan, kun lasta ei kuulunut, koko talohankekin tuntui vähän turhalta. Ja nyt meillä on kaikki tämä.
Sydämessäni läikähtää oikeastaan aina, kun puuhastellessani joitain kotihommia kuulen taustalta omastakin lapsuudestani tuttuja Ti-ti-nallea ja Frööbelin palikoita ja näen lapseni katsovan innoissaan näitä ohjelmia (tästä on tullut viime aikoina hitti). Olkoonkin, että jonkin ajan päästä "Ti-ti-ti-ti-Nalle, missä tallustaa!" ja "Päinvastoin! Päinvastoin päinvastoin..." tulevat olemaan pinttyneitä korvamatoja, mutta miten onnellinen olen siitäkin. Se toisaalta kuvastaa juuri sitä, mistä Simpukan teemaviikon aihe #näkymätönsuru tulee. Myös tästä olen haaveillut. Ihan arkisista asioista. Olen surrut niitä pitämättömiä juhlia, aamupuuroja, ulkoleikkejä, sylittelyjä ja ihan kaikkea, mitä lapsiarkeen liittyy. Minulla on ollut suru, jota en ole pystynyt edes selittämään. Se on ollut surua kaikesta siitä, mistä olen jäänyt paitsi.

Jostain syystä koen hiukan vääränä, että lapsettomuus koskettaa minua edelleen. Tietyllä tavalla osaan kuitenkin selittää sen.
Eiväthän ne kokemukset mihinkään häviä, ja etenkin näin äitienpäivän alla olo on todella ristiriitainen. Tänään, lapsettomien lauantaina, vuosien aikana käydyt kokemukset ja tunteet nousevat pintaan.
Itkettää mennyt. Ja samalla tiedostan, että tilanne ei ole vielä ohi. Minulla on edelleen niin suuri toive lapsesta, pelko kaiken uusiutumisesta. Vaikka ei se onneksi enää olisi samanlaista.

Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä koskaan. Joka päivä olen kiitollinen tyttärestämme, jonka olemme saaneet. Joka päivä kerron hänelle, että rakastan häntä tosi paljon.
Lapsettomuuden suru on muuttanut muotoaan. Lapsettomuus ei jäänyt meille lopulliseksi, mutta ne tunteet jättivät jälkensä.
Olemme kuluneella viikolla käväisseet keskusteluissamme menneitä vuosiamme. Jotenkin molemmista on tuntunut, että vasta nyt elämme täysillä ja sitä elämää, josta olemme haaveilleet. En tarkoita väheksyä aiempia vuosia ja niille mahtuneita ihania hetkiä, koska paljon hyvää on myös ollut. Mutta yhdessä ja erikseen koetut vaikeat vuodet saivat aikaan sen, että emme saaneet otetta oikein mistään. On aika hämmentävää miettiä, että mitä ihmettä oikein teimme ennen Huldan mukaan tarttumista!? Siis niin monta vuotta!
Sanotaan, ettei lapsi voi pelastaa parisuhdetta, mutta meillä se todellakin oli niin. Lapsettomuuden suru oli musertaa minut, hänet ja meidät. Lapsettomuus vaikutti ihan kaikkeen. Uneen, olemiseen, tapaan elää, tapaan ajatella itsestä, omasta naiseudesta, suorittaa, huolehtia omasta hyvinvoinnista, työntekemiseen, oman elämän rakentamiseen ja... ihan kaikkeen.
Ei positiivinen raskaustesti muuttanut kaikkea sillä samalla hetkellä. Ei edes sitten, kun Hulda oli sylissämme. Mutta matka kohti tätä elämää ja sitä, että voin sydän onnesta ja rakkaudesta pakahtuen sanoa olevani onnellinen, oli alkanut. Ei kyse ehkä ole siitä, että lapsi olisi ollut "väline" korjata elämäämme. Kyse on mielestäni ennemminkin siitä, että tuo #näkymätönsuru oli vain niin pakahduttavan ja tukahduttavan suuri, että se uhkasi niellä ihan kaiken.

Haluaisin jotenkin yrittää osoittaa tukeni Sinulle, jota lapsettomuus koskettaa tavalla tai toisella.
Haluaisin niin vakuuttaa, että et ole yksin. Olen käynyt ja käyn edelleen läpi samaa tunnemaailmaa. Ymmärrän.
Haluaisin myös toivottaa voimia tähän viikonloppuun.
Minä en ihan vieläkään osaa viettää huomista äitienpäivää itse äitinä ollen.

Pieniä suuria hetkiä

Olin eilen spontaanilla kyläreissulla. Se tosin venyi liki kuuteen tuntiin, mutta ilmeisesti kyläpaikka ei ollut lainkaan harmistunut kyläluutailustani. Itseasiassa olo oli kokemani mukaan kovin luonteva joka taholla, ja me naiset, minä ja ystäväni, saimme taas jutella vaikka ja mitä. Sain purkaa työkipujani ja kuulla ystäväni viime aikojen mietteitä. Leikittiin välillä tyttöjen 4v ja lähes 2v kanssa, juttu soljui parisuhteista uskoon, maailman asioista omiin taustoihin. Tuumasimme naureskellen, kuinka välillä tekee niin hyvää kuulla toisen harmeista ja kivuista. Voi todeta, että en ole ainoa! Ei se olekaan niin, että vain minulla tai meillä on taas joitain ongelmia.

Kiharapäiset tytöt olivat aivan hurmaavaa seuraa hekin. Äitinsä muistutti heitä, että masussani kasvaa vauva. Siinä sitä sitten käytiin aina välillä silittelemässä mahaani. Saatoin kertoa vauvan juuri sillä hetkellä heiluttelevan tytöille kättään. Kerättiin pienemmän tytön tutteja vauvalle (käynnissä oli ilmeisesti tutista vieroittamiskausi), ja pian minulla oli jo vieressäni pieni tuttikasa.
Kerroin tytöille, että ensi viikolla menen lääkäriin ja hän katsoo kameralla vauvaa. Mekin näemme hänet silloin! Silloin ehkä tiedämme, onko se tyttö vai poika.
Leikit jatkuivat. Kärrättiin nuken rattaita, tehtiin palapeliä, leikittiin hetki barbeilla. Jutut jatkuivat meillä aikuisilla taustalla. Pienet kävivät välillä silittämässä mahaani, kuin moikkaamassa vauvaa.

"Voi, kun se teidän vauva syntyisi jo!", ystäväni intoili.
Oi. Kunpa niin. Ja sitten ei kuitenkaan vielä. Tämä tällainenkin pohdiskelu ja tyttöjen silittelyt olivat ihania.

Odotan jo tilaamiani kankaita. Olen tehnyt toimintasuunnitelman vauvan vaatteiden ompelemisen suhteen. Sen olen päättänyt, että tulen kyllä oppimaan, mutta toteutuksessa aion käydä lainaamassa äitini saumuria. Ja oppeja.

Kyllä minäkin voin oppia

Olen päättänyt olla kompastumatta sellaiseen lauseeseen, että en kuitenkaan osaa tai opi.
Nuorena on varmaan jokainen ollut paljon ennakkoluulottomampi, ja niin minäkin. Silloin toki oli enemmän aikaakin unohtua koko illaksi koulupäivän jälkeen puuhailemaan ja näpertelemään mitä mieleen juolahti. Ei ollut ruoanlaitto-, siivous-, työ- ja muita vastuuasioita mielessä samoin, kuin nyt aikuisena. Toki nykyisin järkikin kolkuttaa ehkä enemmän päässä; ei kannata valvoa hyvänkään kirjan kanssa aamuyöhön ennen aikaista herätystä.

Myönnän, että helposti tulee tehtyä tuttuja ja kivoja juttuja, eikä ehkä jaksa arjen kiireiden ja kuormitusten lisäksi paneutua vaativampiin tai enemmän ajatustyötä vaativiin asioihin. Sen olen kuitenkin huomannut, että tietoa, ohjeistusta, neuvoja ja vinkkejä löytyy sekä ympäriltä olevilta ihmisiltä että netistä pilvin pimein, joten ainakaan niiden puutteeseen ei kannata vedota. Viime vuosien aikana olen pyrkinyt siis ryhdistäytymään uuden opettelussa ja haaveiden toteuttamisessa. Kerrottakoon, että omat jumini ovat varmaan liittyneet suurimmalta osin rutiineissa pysymiseen ja siihen, ettei esimerkiksi päivän lenkin jälkeen ehkä jää riittävästi aikaa paneutua johonkin uuteen. Olen tieten tahtoen halunnutkin ravistella itseäni irti rutiineista, tehdä jotain uudella tavalla, mennä epämukavuusalueelle.

Mitä sitten haluaisin opetella?
Ainakin vauvan tuloon liittyen haluaisin perehtyä toki tarvittaviin tarvikkeisiin, mutta myös kantamiseen esimerkiksi kantoliinalla. Haluaisin oppia toimimaan vauvan kanssa niin luontevasti, että hänet voi hyvin ottaa luontoretkille ja muihin puuhiin sen sijaan, että jäisi vain kodin turvakuplaan.
Haluaisin kehittyä ruoanlaittajana ja leipojana. Tässä olen onneksi huomannut edistystä, kun olen vain rohkeasti ryhtynyt kokeilemaan.
Haluaisin kasvimaani kukoistavan, ja että voisin hakea meille sieltä salaattia ja yrttejä, kenties kukkiakin maljakkoon. Ehkä jonain päivänä osaan laittaa pihaa hieman paremmin; tällä hetkellä keskityn hyötykasveihin.
Retkeilystä ja patikoinnista innostuneena haluaisin siitä luontevampaa. Kuinka pakata järkevästi? Mitä kaikkea tarvitsee päivän, parin päivän ja viikon vaellukselle? Millainen on hyvää ruokaa? Miten sitä voisi tehdä itse? Pyrin saamaan trangian käyttöä sujuvammaksi, jotta se ei jäisi nurkkaan pölyttymään.
Nurkista haluaisin myös kaivaa ompelukoneen esille useammin kuin kerran vuodessa. Nuorena tulin ommelleeksi yhtä sun toista, usein itseni suunnittelemaa. Sellaista haluaisin tehdä nykyäänkin. Toki saumurin puuttuminen rajoittaa tai ainakin hidastaa jonkin verran, mutta nämä ovat vain järjestelykysymyksiä. Haluaisin ommella vauvallemme ainakin perusvaatteita, ja jotta kaiken ei tarvitsisi olla aina kieli keskellä suuta ja kantapään kautta (mikä yhtälö!) opettelua, niin ompelemisesta pitäisi tulla luontevampaa ja sitä pitäisi tehdä useammin.

Tiedän, että pystyn oppimaan, koska muutkin ovat voineet oppia. Ei se ainakaan helpota asiaa, jos tyrmäisin kaikki ajatukset sillä, että "en kuitenkaan osaa", ilman että edes kokeilisin! Kantapäätä riittää vielä, ja olen sinnikäs vaikka kymmenen kertaa purkamaan ja tekemään. Saattaa olla, että eilen ompelemani puolipotkuhousut eivät olleet aivan mallisuoritus, mutta toisaalta... jostain on lähdettävä liikkeelle. (Puolustukseksi kerrottakoon, että löysin 70-80cm kaavat ilman ohjeita, kangasta aivan liian vähän ja näppäränä yritin pienentää summassa osia. Ei hyvä.) Pidän lipun korkealla ja mielessäni itselleni tekemäni vaatteet. Kyllä joku aina onnistuu!
Lisäksi kävin eilen retkellä työkavereideni kanssa, ja niin tuli taas verestettyä muistoja trangian käytön suhteen. Kaikkea ei tarvitse itse opetella tekemään väärin, vaan onneksi saa ohjeistusta oikein toimimiseen. Lisäksi lounas oli kiva päättää raparperitoscaan jäätelöllä. Nam. Kaikkea sitä oppiikin! Ei aina tarvitse evästellä pelkillä lämmin kuppi -kiisseleillä.

Niinpä viime aikojen nettiselailuni ovat sisältäneet trangiaruokien reseptejä, kankaita, vauvan vaatteiden kaavoja ja ohjeita. Katsotaan, miten tässä vielä kehittyy. 💜💜

Rauhasta käsin

Hitaasti hyvä tulee.
Vähemmän on enemmän.
Rauhasta käsin.

Viime vuosien aikana olen oppinut todella paljon itsestäni. Joskus tuntuu, että koko vuosikymmen kahden- ja kolmenkymmenen vuoden välillä on ollut pelkkää oppimista. Kantapään kautta, innostuen, kompastuen, sisuuntuen, hätiköiden, rauhoittuen, harmistuen, ilostuen, oivaltaen ja ymmärtäen. Se lohdullisuus elämässä on, että valmiiksi tässä ei tulla koskaan (ai miten niin lohdullista, heh), vaan oppiminen jatkuu aina ja eri elämäntilanteissa ja ikäisenä.

Monenlaisia vaiheita on tullut käytyä läpi elämässä, ja ihan kaikkia niitä ei ehkä olisi halunnutkaan kokea. Kaikesta huolimatta on ihana huomata, että hei, nyt tuli tällaista. Tällainen minä olen, kaikkine kokemuksineni. En ole ylpeä joistakin tekemistäni asioista, mutta niistä on tultu eteenpäin ja opittu. Sitten on taas otettu spurtteja elämännälkäisenä, juostu joka paikassa, nautittu joka hetkestä, iloittu, kun pystyy, saa, osaa ja on mahdollista. On ollut myös "pienempiä" oppimisia, kuten niitä, mistä pidän ja mistä en. Onneksi olen aika nopeasti ymmärtänyt palata omien juttujeni pariin. Kokeilut ovat kuitenkin tehneet hyvää.

Välillä elämä heittää eteen asioita, joiden kanssa ei oikein tiedä, miten toimia. Ne saattavat vaikuttaa aivan liian suurilta ja vaikeilta. Aloitin työnantajallani työni kauhun ja innon sekoittamin tuntein lähes viisi vuotta sitten. Pelkäsin, että työ on aivan liian vaikeaa ja haastavaa. Todennäköisesti en tulisi pärjäämään. Liian vaikeaa ja henkisesti raskasta. Mutta sisuunnuin ja totesin, että tekemällä oppii. Ja suurimman osan näistä vuosista olen pitänyt työtäni ihan parhaana.

Elämäni varrelle on osunut useita tilanteita, jolloin on todella kysytty kanttia tehdä niin kuin sydän sanoo. Minulle tämä tarkoittaa myös viisauden ja ohjauksen pyytämistä Jumalalta. On ollut tilanteita, jolloin haluaisi vain niin kovasti tehdä tai saada jotain, mutta olosuhteet eivät anna myöten. On pakottauduttu keksimään jotain muuta, ja silloin olo on ollut rauhaton. Useimmiten ne muut asiat ovat myös olleet hyviä, mutta kun mieli askaroi osittain muissa aiheissa, niin ristiriitaahan siitä tulee.

Joku sanoi joskus viisaasti, että ehkä minua testataan. Ehkä Jumala katsoo, että miten pitkään yritän räpiköidä ja järjestellä omin voimin ilman, että antaisin Hänen osoittaa minulle tietä parempia suunnitelmia kohti. Olen kuvitellut antaneeni ohjakset Hänelle, mutta olen silti jatkanut itsepintaisesti omien suunitelmieni eteenpäin viemistä.

Mutkat suoraksi oikaisten voin todeta nyt, monien kompastelujen, itkettyjen itkujen, murheellisten olojen ja katkerien hetkien jälkeen saavani tehdä asioita rauhasta käsin. Ei se ole ollut todellista rauhaa, että olen halunnut saada lapset heti, vaan ensin on pitänyt antaa muiden asioiden tapahtua ja eheytyä. Olemme vielä matkan alussa. Vauhti on esimerkiksi vuoden takaiseen paljon hitaampi, koen silti, että vähemmän on enemmän. Hitaasti hyvä tulee. Teen tätä kaikkea rauhasta käsin. Rauha sydämessä.

Harjoitus 1: Tee kasvimaa.
Kuoki maata. Kippaa kasa multaa. Tasoita, hivele sitä käsillä. Tee siemenille urat. Istuta. Hoivaa. Nauti uudesta kasvusta.

Harjoitus 2: Ompele.
Piirrä kaavat. Leikkaa kangas. Kaiva ompelukone esille. Tutki ohjeita (koneen tai ompelutyön). Keskity tekemääsi. Laita Spotify taustalle soimaan, esimerkiksi Classic Acoustic -soittolista (luvassa mm. Beatlesia, Simon&Garfunkelia, Bruce Springsteenia, ja Eric Claptonia). Älä yritä ehtiä mahdollisimman paljon.Ota oppia, luota itseesi.

Harjoitus 3: Lue kirjaa, älä lehtiä
Käy kirjastossa, vaella hyllyjen välissä pää vinossa kirjan nimiä lukien. Ole ennakkoluuloton. Lainaa useita vaihtoehtoja. Lue, keskity henkilöihin, kerrontaan, ympäristön kuvauksiin, sanavalintoihin, kirjan aikakauteen. Eläydy. Heittäydy kirjan vietäväksi.

Harjoitus 4: Laula tai soita
Ihan sama, miten hyvin koet osaavasi soittaa tai laulaa, anna palaa! Musiikilla on ihmeitä tekevä vaikutus, ja mikäs sen parempaa kuin musisoida itse! Pysähdy vaikka saman laulun tai kappaleen kohdaksi pidemmäksi aikaa, harjoittele ja anna musiikin viedä. Nuotit, viivastot, nyanssit ja melodiat, ah.

Harjoitus 5: Tapaa ystäviä
Ei sentään erakoiduta liikaa, vaan sovi lenkki-, kahvi-, käsityö-, marjastus- tai muuten vain höpöttelytreffit ystävän tai useamman kanssa. Älkää unohtako nauraa.

Jotain arjen ihanaa.

Ihanaa.
Olisi paljonkin kerrottavaa ja intoiltavaa, mutta ehkä kuvat puhuvat puolestaan.

Okei okei okei!! En kuitenkaan pysty pitämään suutani kiinni!
Kerron ihanista ja innostavista asioista.
Laitoin eilen kukkia ja nyt en malta pysyä pois niiden läheltä. Kesän tulon tietää myös siitä, että syön kaikki ateriat (jopa aamupalan kello 5) ulkona parvekkeella. <3
Ja sitten! Innostuin eilen ompelemaan! Nyt voin trendikkäästi sanoa, että DIY tyynynpäälliset! On muuten sen verran retroa ja kierrätystä, että kangas on aitoa ja ehtaa retroa, pitsi on mummoni virkkaamaa.
Olen myös innostunut aivan valtavasti vegeruoista ja luomujutuista. Tämä ei ole mitään uutta minulle, mutta olen inpiroitunut kaikesta uudesta oppimastani sekä tiedon syventämisestä. Ooh, sanon minä. Hiljaa hyvä tulee. :)
Tänään kävimme töiden jälkeen ravintolapäivässä ja jopa oli mukavaa istuskella viltillä ja herkutella hyväntuulisessa joukossa.

Koukussa

Tuntuu, että melkoisia mullistuksia on tullut käytyä viime aikoina läpi. On ollut niin hyviä aaltoja kuin "huonoja". Haluan kuitenkin uskoa, että myös nuo "huonot" johtavat johonkin hyvään.

Olen ollut melkoisen väsynyt. Huomaan, että olen täyttänyt elämäni vähän liian monella jutulla. Osa suoraan sanottuna myös sen vuoksi, ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään lapsettomuuta. Suurin osa niistä on ihan täyttä iloa ja onnea, ihania asioita. Mutta eräänlainen hulina on kieltämättä jatkunut jo melko pitkään, eikä ilo kaikista ihanista asioista välttämättä ole enää niin suurta. Osakin on vain "ihan kivoja". Alan väsyä. Olen onnistunut sitouttamaan itseäni moneen juttuun mukaan, mikä on ollut lähinnä omasta aloitteestani kiinni, ja nyt käyn läpi seurauksia. Kiltin tytön luonteisesti haluaisin olla kaikessa tunnollinen ja tehdä hyvin ja loppuun asti. (Ja silloin (siis yleensä), kun se ei onnistu, niin poden tunnontuskia tai huonommuutta) Olen joutunut viime päivinä käsittelemään sellaisia tunteita ja ajatuksia, että jos vain lähtisin osasta jutuista. Ajatus on tuntunut inhottavalta. En haluaisi olla epäluotettava ja petturi. En haluaisi vain räpeltää vähän jossain ja liueta sitten paikalle jättäen jäljelle jääville ison sotkun. Haluan pystyä onnistumaan ja auttamaan.

Mutta jos vaakakupissa painaa oma rakas mieheni sekä koti- ja luontoasiat, niin kumman oikein valitsen? Sen, jossa osallistun ja itseni väsyttäen yritän olla hyödyksi saamatta itse varsinaisesti mitään vai sen, jossa voin rauhoittua, nauttia, levätä ja antaa aikaa kaikkein tärkeimmälle?
Näin aseteltuna kysymys on aivan hullunkurinen. Silti olen joutunut käymään asiaa perinpohjin läpi. Miten voin lähteä, lopettaa? Petänkö muut? Poltanko siltoja takanani? Voinko enää ikinä mennä näiden ihmisten luo?

Metsäretkellä <3

Vastauksen olen tiennyt jo alusta lähtien. Tiedän, mitä pitää tehdä. Silti olen kaivannut rohkaisua. Olen onneksi saanut jutella ystävilleni, jotka ovat ihanasti kannustaneet ja rohkaisseet kuuntelemaan omaa sydäntään. Heille iso kiitos. 💓

Kummallisesti tuollaisten asioiden käsitteleminen ja oman väsymyksen myöntäminen on väsyttänyt entisestään. Silloin onkin ollut ihanaa, kun yövuoroa edeltävä päivä mahdollisti rennosti ottamisen. Elän tällä hetkellä suuressa inspiraation aallossa. Olen saanut kokea jälleen sitä samaa suurta inspiraatiota, joka vie mennessään niin, että ajankulu unohtuu täysin. Käsitöiden tekemisen ilo on palannut. Joskus nuorena saatoin koko päivän suunnitella koulussa kaavoja tai ideoita jollekin, ja päästyäni kotiin ryhdyin kiireen vilkkaa hommiin pakertaen sen parissa yömyöhälle. Mitä luomisen iloa! En sano olleeni mikään huippu, mutta tuosta ilosta mielelläni kerron. Ja nyt, oltuani muutaman kerran mukanani nuorten naisten kässäilloissa olen saanut kokea jälleen tuota samaa iloa ja intoa, jota joskus aiemmin koin. Sitten se iski oikein kunnolla! Työn takana olikin päättää, mihin työhön ryhtyä, mutta lopulta sain haalittua sekä ohjeen että kauniita lankoja.

Tiisaina, ennen yövuoroon menoa, päätin mennä aamulla "hetkeksi" omaan kuplaani. Luin tärkeintä kirjaa Raamattua saaden sieltä oikein puhuttelevia paikkoja ja rohkaisevia jakeita. Taustalla soi ylistysmusiikki pianolla soitettuna. Ja niin aloitin silmukoiden luomisen. Mielenrauhaa parhaimmillaan.
("Hetkeksi" tarkoittikin tässä kohtaa sitä, että 14:30 oli jo pakko riistää puikot käsistäni, sillä oli aika mennä lenkille ja muutenkin jaloittelemaan.)

No, tällä hetkellä odotan siis tapaavani erään henkilön, jolle voin kertoa ajatuksistani ja väsymyksestäni. Olen myös purkanut kirjoneuletyöni nyt kahdesti, sillä olen tullut huomanneet noin 15 cm alempana olevan virheen. Okei, ekalla kerralla napakka käsialani olikin liian tiukkaa. Olen ajatellut, että jos haluan tehdä kirjoneulesukat, niin minähän teen ne kunnolla ja samalla opettelen.
Mummo oli kuulemma samanlainen. Jos oli tullut tehtyä virhe, uusiksi vaan. Hyvä me, minä ja mummo!💓

Ai niin! Elämässä on ja pitääkin olla väriä! Vanhat taulut on taas ripustettu keittiöön, ja on taas ihanaa, kun valkoinen saa väistyä. Juuri niin, kuin se on minulla ennenkin ollut. Elämässä pitää olla väriä!💓 T. Nimensä Sateenkaareksi vaihtaneensa 5-vuotiaana ilmoittanut