Aika ei työkengissä matele

Käytyämme polilla ja aloitettuani lääkkeen uumoilin ajan matelevan ja että tiedostaisin kuluvan päivän jatkuvasti. Ajattelinpa, että odottelisin malttamattomana ja kyllästyisin ajan kulumisen hitauteen. No voin sanoa, että näin taisi tapahtua parina ensimmäisenä päivänä. Se taisi olla sunnuntai. Ja nyt ollaan jo lauantaissa. Huomaan, että toden totta: enää yksi Terolut, ja sitten odotellaan vain kuukautisten alkamista ja ilmoittamista polille. Mutta jotenkin se ei ole enää edes päällimmäisenä mielessä. 

Nyt olen vain väsyneen onnellinen. Tunnen vartalossani, että takana ei ole mikään tavanomainen viikko. Tunnen, että ajatukseni ovat saaneet uutta virtaa, päässäni on raksuttanut erilaiset pohdinnat melkoisella vauhdilla, olen kulkenut kiireellä paikasta toiseen, kun samaan aikaan pitäisi olla ainakin viidessä eri tilanteessa, olen hikoillut suojavarusteissa, olen ajatuksissani hymyillyt ihan mahdottoman paljon. Toisinaan syömään on ehtinyt vaikka sitten vasta illalla, kun taas eilen lähdin ajelemaan kotiin yöllä, napattuani vauhdissa vain pari suolakeksiä ja muutaman Parrots-namun. Ja mitä ajattelen tästä kaikesta? Ihan mahtavaa!!

Tällä viikolla olen ollut ”takaisin remmissä”, kuten eräs työkaverini ihanasti sanoi. Tämä on ollut vain yksi kommentti, josta sydämeni on läikähtänyt. Olen tehnyt useita keikkavuoroja aivan ihanalla osastolla, ja vaikka vuorot ovat olleet superkiireisiä, niin olen niin onnellinen. Tietenkään tuollaista sairasta kiirettä ei kovin pitkää jaksa, mutta kuten eilenkin totesimme yhdessä työkavereideni kanssa, niin oli meillä sentään mukava ilta! Meillä oli hyvä tunnelma, jokainen auttoi toista, teimme töitä hyvillä mielin, ja jopa lääkärikin antoi palautetta, että meistä ei välity mikään stressaava kiire ja älytön hoppu.

Olen paljon kipuillut oman ammatillisen itsetuntoni kanssa viime aikoina. Toki olen tehnyt ajatuksissani aina erilaisia välitilinpäätöksiä, pohtinut, missä mennään ja mitä minun tulisi tehdä. Koen olevani paljon huonompi, kuin monet muut, monet opiskelijatkin. Koen olleeni osaston heikoin lenkki. Muistan vain ne kokemukset, joissa olen mokannut. Muistan ne, joissa en ole osannut. Koen, että vaikka olen ollut niin monta vuotta jo tietyillä osastoilla, minun ”kuuluisi” osata jo vaikka mitä. Fakta kuitenkin on, että vuoteni ovat olleet melko rikkonaisia, kun työkuvioni muuttuivat ja laajenivat, eikä tarkempi syventäminen yhden osaston laajaan potilasmateriaaliin ollut mahdollista. Sitten sijoitukseni on vaihtunut, olen ollut sairaslomilla raskauden aikana ja jäänyt lopulta äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Vaikka työvuosia kuitenkin on jo melkoisesti, on outoa, jos minusta puhutaan ”konkarina”.

En oikein tiedä, kuinka tätä tulisi käsitellä. Olen ajatellut käydä juttelemassa osastonhoitajan kanssa mietteistäni, sillä samaan aikaan koen oloni niin vasta-alkajaksi, ja samaan aikaan yritän ymmärtää sitä faktaa, että esimerkiksi eilenkin minuun luotettiin niin paljon, että sain hoitaakseni osaston sairaimman potilaan. Ja hänen vointinsa myös helpottui illan aikana. Mikä siinä onkin, että omaa osaamiseensa ei pysty luottamaan? Totta kai hoidan ja teen, tiedän ja osaan paljon. Silti en pidä itseäni hyvänä hoitajana.

Pari päivää sitten mietin, että kuinka hienoa olisi opiskella uudelleen sairaanhoitajaksi. Nyt aikuisempana uskoisin siitä jäävän paremmin asioita mieleen. Voin sanoa, että kaksi ensimmäistä opiskeluvuotta, jolloin käytännössä opiskelimme paljon ja tärkeitä asioita, menivät minulla ruoan ja liikunnan kanssa kikkailuun. Muistan paljon enemmän ne palelemiset, hereillä pysymisen yrittämiset, ruoka-ahdistukset, turva-ruoat, liikunnat ja kaikki muut kamalat tunteet kuin ne opit, joita minun olisi pitänyt imeä koulun penkillä, kirjoista ja arvokkaista harjoitteluista. Vuosien varrella tapaamani opiskelijat ovat lähes poikkeuksetta tehneet minuun vaikutuksen. Niin osaavia, taitavia, fiksuja, tekeviä ja hoksaavia! Sydämeeni iskee silti joka kerta pieni piikki: en usko koskaan olleeni samanlainen. Minä olin huolissani vain omasta navastani. Nyt nuo luettelemani asiat ovat onneksi jo kaukaista historiaa, mutta silti tuntuu, että jonkinlaisia haamuja ja tapoja toimia on säilynyt pitkään. Ajattelen jo tässäkin ajassa, mitä olen ollut nykyisellä työnantajallani, on toimintatapoihini tullut muutoksia. Suurin vaikutus itselleni on ollut lapsen saaminen, ehdottomasti. Olen toki hoitanut työni parhaani mukaan, mutta huomaan silti saaneeni tekemisiini järjestystä, tehokkuutta ja reippautta, sellaista, mitä ei ennen Huldaa ollut.

Monisyinenhän tämä koko paletti on. Mieleeni nousee sana lempeys.
Lempeys on saanut nostaa enemmän päätään elämässäni. Se tuo päiviin rentoutta, iloa, letkeyttä ja spontaaniutta, jotka taas tavallaan ovat vaikuttamassa myös tehokkaampaan ja järjestelmällisempään tekemiseen (silloin, kun sellaisen aika on). Päivien ei todellakaan tarvitse olla tiettyihin (omiin) rutiineihin sidottua, vaan mennään tilanteen mukaan. Kun mielikään ei pane vastaan ja suhtaudun tilanteisiin lempeästi, myös energiaa jää hyvin niille asioille, joita on hoidettava.

Voisinpa siis soveltaa tuota samaa tapaa, lempeyttä, myös omaan ammatillisuuteeni.
Samalla haluaisin niin päästä ajassa eteenpäin, päästä järjestelemään työkuvioitani, tai ainakin tietämään, miten ne tulevat myöhemmin menemään. Oma toimeni on siellä, missä on, mutta sydän haikailee toisaalle…

Menneitä ei voi muuttaa. En voi elää opiskeluvuosiani eri tavoin, en voi uusia alkuvuosiani töissä, en voi tehdä mitään uudelleen. En myöskään voi hypätä tulevaisuuteen, kiirehtiä asioissa. On vain pyrittävä hyväksymään se, kaikki selviää ajallaan. On myös luotettava siihen, että osaan ja pärjään. Ja toisaalta: koskaan ei voi sanoa, että osaa kaiken. Työ on jatkuvaa uuden oppimista.

Tällä hetkellä en tiedä uusista keikkavuoroista, ja tunne vauhdikkaan viikon jälkeen on omituinen. On kuin jäisi vapaille tietäen palaavansa kohta taas töihin. Minäkin palaan, mutta en tiedä, milloin.
Mutta jos yksi sana kuvaisi oloani töistä, niin se olisi: olen aivan liekeissä.