Koitti vihdoin päivä, jota
olin odottanut ja jännittänyt 2,5 viikkoa. Lopulta minulle iski tällä viikolla jo ihan turnausväsymys, enkä enää jaksanut jännittää. Olihan tässä muutakin tapahtumaa, ja aika ajoin myös huonosti nukuttuja öitä, migreeniä ja muuta sälää, joten ei sitä enää oikein jaksanut jännittää. Tulee, mitä tulee.
Äitini tuli meille, ja Hulda oli aivan innoissaan, naurava suu ja sädehtivät silmät. Hän heilutti meille iloisesti, kun lähdimme miehen kanssa kotoa.
Jotain niin tuttua, mutta samalla niin erilaista tunnetta oli siinä, kun istuimme taas sillä kurjalla käytävällä, tuijotimme saamen kielisiä uutisia ja jotain päiväsarjaa (itseasiassa voisin hyvin kuvitella koukuttuvani siihen. Tuo tosin kertoo siitä, että voisin katsoa lähes mitä vain, jos saisin edes seurata jotain sarjaa.). Aika kului. Mies huokaili ja murahteli töihin ehtimisestä. Minä rauhoittelin, ja sanoin, että näin käy aina. Ne on aina myöhässä. Juteltiin siinä hetki oloista ja ajatuksista. "Ärsyttää," mies puuskahti. Itse kävin mielessäni jonkin sortin aikamatkaa. Tänne oli tultu niin monta kertaa, omissa vaatteissa, työvaatteissa, tuijotettu Avaraa luontoa, vertaistukiryhmien ilmoituksia ilmoitustaululta, selattu epämääräisesti kännykkää tai potilaslistaa ja seuraavia hommia. Täällä oli itketty, naurettukin, saatu lohtua, tsempattu ja tutkittu katossa olevaa hämmentävän kaunista maalausta. Tänään unohduin hetkeksi miettimään sitä, kuinka paljon vastaanottohuoneen kappaverho muistutti niin paljon minun munasarjojani kaikkine helminauhoineen ja rakkuloineen. Täällä me siis taas olimme. Odottamassa vastaanottoaikaa lapsettomuuspolille.
Lopulta tuttu hoitaja kutsui meidät iloisen juhlavasti sisään kutsumalla yhteisesti sukunimemme. Ja niin sitä taaa astuttiin sisään huoneeseen, jossa viime kerralla tarkistettiin, että Itu oli kiinnittynyt oikeaan paikkaan. Raskausviikolla 4+jotain. Siitä tuntui olevan ikuisuus.
Lääkäri meni saman tien asiaan, kyseli hiukan kuukautisistani (, joita ei ole ollut), halusi ultrata ja ryhtyi kertomaan suunnitelmia. Hoitaja pyöritti meillä papereita allekirjoitettavana ja oli kohta lukemassa meille kirjallisia ohjeita. Että siitä sitten vaan, kun siltä tuntuu. Teimme sopimukset pakkasalkion siirtoa varten, mutta varmuuden vuoksi myös mahdollista toista ivf-hoitoa ajatellen. Sain ohjeistuksen, milloin käyttää mitäkin lääkettä, milloin ottaa poliin yhteyttä, miten jatkaa ja milloin pakkasalkion siirto voisi mahdollisesti olla. Astelimme takaisin autolle, heitin miehen töihin ja ajoin Yliopistollisen apteekin luo. Olo oli yhtäkkiä aivan väsynyt. Huomasin, että aamulla klo 4:30 herääminen ja kaikki henkiset jutut saivat minut aivan horrokseen. Tuntui lähes liian ylivoimaiselta nousta autosta, jonottaa reseptilääketiskille etsiä vielä käsiini raudan ja foolihapon yhdistelmäpilleri. Sulloin kaikki 5 lääkepakettia käsilaukkuuni, kipaisin takaisin autolle ja nakkasin kurkkuuni jo ensimmäisen lääkkeen. Jostain syystä olen vain ihan turta. Tavallaan lasken päiviä ja olen koko ajan tietoinen siitä, mitä milloinkin tapahtuu ja voi tapahtua. Toiveet ovat korkealla, mutta niin myös epäusko. Sitten arki Huldan kanssa nappaa mukaansa, ja iloitsen ihan jo siitä. Hämmentää. Olemme ryhtyneet taas suuriin asioihin, mutta silti Hulda jollain tavoin pehmentää ja keventää asiaa. Olen helpottunut ja äärettömän onnellinen. Miten suuri turva on siinä, että meillä on rakas tyttömme! Ilman häntä lapsettomuushoitojen jatkaminen tuntuisi äärettömän raskaalta ja toivottomalta. Mutta nyt on eri näkökulma. Ei se toki varmasti helppoa olisi, jos raskaus ei alakaan. Mutta jos vain malttaisin vielä mieleni.
Silti olen vain hurja liikuttunut ystäväni ajatuksesta. Pakkasukon siirto osuu juuri tulevan kummilapsemme ristiäisten alla olevalle viikolle. Ystäväni oli henkäissyt, että samalla, kun ristiäisvieraat siunaavat kastevauvaa sekä perheen kotia, niin samalla voimme ajatuksissamme siunata myös tätä juuri siirrettyä alkiota.❤
Vielä loppuun kupletin juoni: nyt käytän 10 päivää Terolut-hormonia kuukautisten aikaansaamiseksi. Kun ne alkavat (ou jea 😬), ilmoitan polille ja käyn ultrattavana 10.-12. kierronpäivän kohdalla ja sen mukaan ilmeisesti katsotaan alkionsiirto. Kuukautisten alettua käytän toista lääkettä ja ennen siirtoa vaihdan tukilääkkeeseen, joka saattaa jäädä kuvioihin useammaksi kuukaudeksi, jos alkio vain tarraa kiinni. Kaksi jälkimmäistä on kolme kertaa päivässä otettavia tai laitettavia. No, piankos se jo onkin syyskuun puoliväli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti