Tänään on mieheni kolmannen ja viimeisen lomaviikon aloitus. Meillä ei ole ollut mitään suurempia suunnitelmia, vaikka silti tuntuu, kuin olisimme olleet aika suurissa jutuissa mukana. Olemme tehneet ihania päiväreissuja lähiseuduille, retkeilleet vähintäänkin rannoille ja yleisesti ottaen ulkoilleet ja tehneet kivoja juttuja. Pieni on suurta -sanonta tulee niin tutuksi, kun pysähtyy Huldan kanssa ihmettelemään leppäkerttua tai sitä, kuinka järven aallot liplattavat rantahiekkaa vasten.
Lisää kuvateksti
Loma on ollut antoisaa aikaa, mutta jokin haikeus on kaihertanut myös tänä aamuna. Onnekseni olen ollut ennen imetyksen lopettamista tietoinen siitä, että jonkinlaisia oloja voi tulla itselleni. Silti se, kun juhannusaattona ahdisti aika lailla kaikki ja sitten itketti vielä (mielestäni) pieleen mennyt Brita-kakku tuli aika yllätyksenä. Oikeastaan jopa nauratti, kun jossain vaiheessa tajusin, että pientä perspektiiviä voi tuo hormonien muutos tuoda. Inhoan vedota tunteissa ja reaktioissa hormoneihin, mutta toisaalta miksi myöskään kieltää niiden vaikutukset. (Toisaalta vetoaminen ja oikeuttaminen ovat kaksi eri asiaa.)
Pääasiassa koen kaksi viikkoa sitten tapahtuneen imetyksen lopettamisen sujuneen aika kivuttomasti. Hulda ei tosiaan ole tuntunut juuri muistavan koko asiaa. Pari ensimmäistä iltaa hän yritti kerran vetäistä paidan kaula-aukkoa alas, mutta siinä se. Itselläni melko usein olleet päänsäryt tihentyivät alkuvaiheessa, mutta nyt siitä on ollut jopa puolen viikon tauko. Rintoja on alkanut nyt aika ajoin vihloa, mutta mitään suurempaa en ole niissä huomannut (haha. "Suurempaa." "Suuri" ja "minun rinnat" ovat kuin kaksi eri maailmaa.). Oma mieli on vajaan viikon sisään alkanut kokemaan pienehköä turnausväsymystä, tai ainakin jonkinlaista katsantoa alamaihin.
Varsinaista asiantynkää minulla ei oikeastaan ollut. Istun terassillamme syötyäni aamupalan ja luettuani e-kirjaa. Muut nukkuvat edelleen ja minulla on tässä omaa aikaa. Linnut sirkuttavat uuden päivän kunniaksi, aurinko säteilee pihlajan lehtien lomasta, hentoinen tuulenvire huojuttaa musta-aroniapensaiden oksia ja lehtiä. Huomaan palelevani pitkästä aikaa.
Olo on tänään ollut jotenkin yksinäinen. Heräilin jo joskus viiden pintaan ja ajatuksenjuoksuni säntäili jostain syystä sellaisille vesille, että hiukan alkoi surettaa. Olemme kipuilleet jo onneksi taakse jäänyttä juhannusta. Taas se tunne, että kaikilla muilla on tosi kivaa ja hauskaa tosi kivassa ja hauskassa seurassa. Ihania mökkejä, ihania ruokia, ihania pöhköjä pihapelejä. Paljon ystäviä, sukulaisia ja ystäviä. Lämpöä ja rakkautta. Naurua, iloa, hyviä keskusteluja ja valvomista läpi yöttömän yön.
Meillä? No ei ihan, vaikka sinänsä siinä ei ollut mitään vikaa. Paljon kivoja asioita rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta silti se tunne siitä, että jää taas paitsi jostain jostain.
Suuret ajatukset vyöryvät. Juhannus edustaa sitä, mitä ajatukset ovat viime aikoina taas olleet. (Nyt seuraa valitusta.) Kokemus siitä, että ei ole riittävän tyylikäs, rento, hauska, kaunis, ahkera, sisustustaitoinen, käsityötaitoinen, puutarhataitoinen, ammattitaitoinen, ahkera, kärsivällinen, sivistynyt, sinnikäs, järkevä tai osaava on taas ollut mielen päällä. Tänä aamuna tähän soppaan tipahti vielä sellainen maustepippuri, että kuvittelin yhtäkkiä, että minusta ei pidetä. Että kaikki ne ystävät, joita olen kuvitellut olevan ystäviäni, eivät enää pidä minusta. Koska minusta tullut raskauden ja äitiyden myötä tällainen. Tai että olen vain tällainen. Ehkei raskauden ja äitiyden vuoksi. Ehkä vain siksi, että en sittenkään osannut. En tiedä. Että sittenkin olen vain tällainen. Ehkä minusta ei koskaan olisi voinutkaan tulla muuta.
Onnekseni satuin saamaan heti aamutuimaan pari lyhyttä viestiä ystävältäni, ja hetken päästä tajusin, että en oikeasti usko ajatusteni pitävän paikkansa. Järjellä ajateltuna uskon monen syyn vaikuttavan siihen, miksi esimerkiksi omassa poterossani on ollut välillä aika ahdasta. Pari sinnikästä ajatusta on myös pitäneet pintansa. Päätän käydä lämmittelemässä kasvihuoneessa ja hengittämässä sitä tietoisuutta, että minun kädenjälkiäni ovat persilja, kesäkurpitsa, kurpitsa, salaatti ja lehtikaali, vaikka joillekin niistä on aika ahtaat oltavat. Se toisaalta kuvastaa myös minua. Innostun aika tavalla ja aika monesta asiasta, ryhdyn ja aloitan, sitten tuleekin hiukan ahdasta kaikkien puuhieni kanssa. Jossain kohtaa tajuan ehkä hiukan harventaa jotain, jotta tilaa ja ravinnetta riittäisi kaikista tärkeimmille asioille.
Kyllä se tämäkin päivä vielä iloksi muuttuu, ja ihan varmasti myös ajatukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti