Jos olin siinä luulossa, että pääsisin kirjoittamaan jotain sellaista, joka liittyisi asioiden eteenpäin menoon, niin huhheijaa, ei todellakaan ole niin!
Viime kerralla kirjoitin siitä, että ultrassa olikin nähty ovulaation jo olleen ja silloinen hoitokierto keskeytettiin. Ja minkälainen toivon ja epätoivon ruljanssi siitä sitten lähtikään!
Pieni toivo liittyi siihen, että jos ovulaatio olisikin tullut hyödynnettyä. Olisiko raskaus luonnollisesti kuitenkin mahdollista? Ja mikä tuo olo oli? Kiinnittymistä? Entä tuo vuoto?
Kunnes epäilyksille ei enää jäänyt tilaa: kierronpäivä 16 muuttui ensimmäiseksi ja uusi kierto oli alkanut.
Tällä kertaa ajatuksena oli yrittää siirtoa luonnolliseen kiertoon, joka jo valmiiksi stressasi. Tuleeko ovulaatiota enää uudelleen ja mitä, jos se tuleekin viikonloppuna?
Kierron alku sattui vielä melko stressaavaan vaiheeseen, joten jo pelkästään ovulaatiotestien tekeminen tuntui todella turhalta. Mitä jos alitajuisesti vain stressaan ovulaatio tiehensä!
Päätimme kuitenkin yrittää jo kotona, jotta ei kävisi niin, että ovulaatio olisikin mennyt jo ohi siirtoa ajatellen. En tosin tiedä, saako niin tehdä...
Testeihin ei kuitenkaan piirtynyt kuin korkeintaan hiukan haaleaa tummempi testiviiva, jonka tulkitsin kuitenkin negatiiviseksi. Ja sekin haalistui seuraavana päivänä. Ovulaatio-oireista ei ollut tietoakaan. Edellisen yön ennen polikäyntiä kp 11 valvoin taas tuttuun tapaan.
Ja vaikka olo ei ollut kovin positiivinen, oli pettymys silti aika kova. Olinhan kuitenkin laskenut mielessäni, milloin mitäkin suunnilleen tapahtuisi. Totta kai sitä aina toivoo, vaikka ihan epämääräisestikin. Lääkäri oli hämmentynyt kierrostani ja mitä ultrassa näkyi. Samalla puolella kuin viimeksikin oli jotain. Oliko se munarakkula vai kysta, se oli epäselvää. Käskettiin tulemaan viikonlopun jälkeen uudelleen.
Ja niin: kystahan se.
Seuraavaksi kokeiltaisi jälleen lääkkeellistä kiertoa.
Olo alkaa olemaan melko väsynyt. Melkein tekisi mieli pyyhkiä tuo lause pois, sillä en silti osaa sanoa suoraan olevani väsynyt. Tekisi mieli sanoa, että pikkulapsiarkihan se on vain tällaista. Mutta miksi? Miksi yrittäisin sanoa väsymykseni johtuvan sellaisesta, joka on muka paljon ilmiselvempää, vaikka tosiasiassa väsymyksen syynä on jotain sellaista, jota ei konkreettisesti ole? Terä kaikesta tekemisestä on poissa. Nukun huonosti (etenkin ennen polikäyntejä), olen "kierroksilla" ja aika ajoin ärtynyt. Omaa oloa tulee syynättyä ärsyttävän tarkasti. Googlesta tulee haettua milloin mitäkin tietoa ja "tietoa". Viimeiseksi keksin, että minulla on varmaankin ennenaikaiset vaihdevuodet.
Kyllä tämä taas tuntuu meidän perheessä.
Odottaminen. Epävarmuus.
Mitä voi millekin ajalle suunnitella (jos koronan tuomia rajoituksia ja mahdollisia uusia rajoituksia) ei lasketa vielä? Entä jos uusi kierto alkaakin ja tulee poliaika? Olemme molemmat väsyneitä ja kuormittuneita. Silti hoitojen keskeyttäminen tuntuisi turhalta. Vastahan me taas jatkoimme niitä. Mutta tämän tavallaan piti olla ihan helppo, lyhyt juttu. Vaikka samalla tiesin, että eihän se niin mene. Ikinä. Jo pelkästään yhteen hoitokertaan pääseminen voi viedä monta kuukautta. Pitkä aika ilman mitään tavoitepäivämäärää. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen odottamista, toiveikkuutta, epävarmuutta, tsemppaamista, itsensä kokoamista ja seuraaviin juttuihin keskittymistä.
Jostain syystä olo on kuormittuneempi ulkopuolelta tuleviin asioihin liittyen, joskin moni asia on myös sellainen, joka antaa päiville muuta mietittävää. On iloisia ja onnellisia, surullisia ja harmillisia uutisia. On omituisia tölväisyjä lähipiiristä, joista ei oikein saa kunnolla otetta eikä voi ottaa puheeksi. On ihania puolukkamättäitä, joiden keskelle pääsin monen vuoden tauon jälkeen. On kikatusta ja käkätystä, pienten käsien tiukkaa halausotetta. On Syke-sarjaan keskittymistä (jee, katson pitkästä aikaa jotain), on musiikin kuuntelemista ja pianon soittamiseen uppoutumista. On pitkiä keskusteluja. On auttamaan menemisiä. On epäselvyyttä, selvittelyä. On isyysloman odottamista ja koko perheen kanssa yhdessä olemista. On se tunne, että me selviämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti