Liikkumisen riemusta haaveilua

Ihan kuin jyrä olisi ajanut päältäni, sillä niin vaikea oli päästä tänään käyntiin. Toimin tänään "lääkehoitajana", jolloin tehtävinäni oli niin "tippakärryn" tarkistaminen, hyllyjen siistiminen, lääketilausten tekeminen, lääkkeiden laimentaminen että kipukasettien tilaaminen. Osa sinänsä simppeleitä hommia (sen kuin pyyhit ja puunaat ja tarkistat, että luvut ovat korkeintaan tuota tai tätä), mutta miten olikaan vaikea tarttua toimeen! Pää se olikin tainnut jäädä jyrän alle! Oman työn organisointi se vasta tuntuikin haastavalta. Lisäksi koin oloni saamattomaksi, sillä en poikkeuksellisesti osallistunut potilastyöhön, vaan minun tehtäväni oli puuhastella lääkkeiden parissa. Perustelin välillä itselleni sydämen tykytyksiä. Se on vain se kipukasetin tilaus, jota jännitän. Se menee ihan hyvin. Ja niin se menikin. Tiedän tehneeni tosi paljon töitä tänään, joten ehkä se tunne on vain jonkin uuden tekemisen jännittäminen.

Tai sitten se, että puhelin oli koko ajan taskussa ja odotin soittoa lapsettomuuspolilta verinäytteistäni. Kävin eilen kontrollinäytteissä, ja olen jo edellisen puhelun perusteella vakuuttunut, että jotain hämminkiä tässä tytössä nyt on. Liekö se sitten sen jyränkin syy.

Tuntuu nimittäin siltä, että en saa aikaiseksi enää mitään. Töissä haahuilin kuin mikäkin muukalainen, kävimme sentään miehen kanssa yhdessä eräässä suunnittelupalaverissa (torikahvit auringonpaisteessa! <3 ), kotona majailin sohvan nurkassa sukkaa neulomassa ja miehelle ärisemässä. Toinen oli sentään siivonnut kotona. Ja sitten saan vielä päähäni harrastaa jonkin sortin liikuntaa.

Personal trainer pitää vahtia (ja välillä hyppii päälle, kun luulee viuhtomistani leikiksi).

Tykkään liikkua, ihan todella. Tykkään juosta, kävellä, patikoida, pyöräillä, jumpata, uida, hiihtää, luistella. Melkein mitä vain. Mutta sellaista kunnon flowta on saanut kyllä etsiä ja kunnolla. Jos vuosi sitten koin olevani superkunnossa ja suunnittelevani puolimaratonia (ei toteutunut), niin nyt on ihme, jos jaksan juosta 10 kilometriäkään. Sitten en muuta jaksakaan. Puhumattakaan ihan tavallista arjen askareista. Katsokaa nyt minua; kävin töissä, mutta en paljoa muuta sitten ole puuhannutkaan. Enkä jaksa välittääkään, että tavarat lojuvat miten ja missä sattuu. Tällä kertaa se on mies, joka alkaa jo hieman huomauttelemaan niistä.

Ärsyttää, ja kovasti. Tai suurimman osan ajasta en jaksa edes välittää. Tänään kuitenkin päätin juoksulenkin sijasta jumpata hieman kotona. Sekin on yleensä ihan kivaa, varsinkin, kun laittaa retrohenkistä musiikkia soimaan (Rollarit, Springsteen, Beatles, hih, vaikka mitä!). Tuntuu hyvältä, kun saa tehtyä jotain liikunnallista. Ja nyt, vaikka suoritus oli se mitä oli, niin tuntuu hyvältä, että posket punottavat liikunnasta. Kunpa vain jaksaisi enemmän. Ehkä vielä jonain päivänä.





"Älä väsytä itseäsi loppuun", laittoi mies viestiä, kun kerroin, että minua kysyttiin viikonlopuksi töihin. Niin, hyvä muistutus. Helposti sitä vain taipuu ja venyy, vaikka ei ehkä oikeasti jaksaisikaan. Luulen, että tämä puoli on hoidettava ihan itsestään; löydettävä sopiva tasapaino levon ja työn välillä. Mahdollinen kilpirauhaslääkitys hoitaa sitten labra-arvoja ja toisia väsymyksiä.

Ai niin, siitä soitosta. Kyllä, arvoissa on jotain pielessä, mutta hoitaja soitti lähinnä kertoakseen, että minut on noteerattu. Lääkäri soittaa maanantaina ja miettii jatkot. Mutta kuulemma tämä oli meille "lottovoitto", että pielessä olevat kilpirauhasarvot huomattiin nyt, eikä lähempänä ivf-hoitoja.
Tuntuu tosin, että lokakuu ei tule olemaan alkuunkaan se kuukasi, jolloin tuohon rankkaan rupeamaan päästään/joudutaan. Voivatko kilpirauhasarvot muka muuttua niin nopeasti?





Sitä odotellessa jatkan viikonlopun puuhia, koitan saada itsestäni kiinni huomenna, haravoida pihaa, puunata autot ja lähteä patikkaretkelle miehen kanssa. Yksiristikaksi - se selviää huomenna, mihin lopulta kykenin. :D