Kyllä kroppa tietää, mitä se tarvitsee

Täältä sohvan pohjalta tulee lopulta huomattua asioita hieman paremmassa valossa. (Tai se ei kyllä ole yhtään kivaa, että joudun perumaan tänäisen menon sekä huomiset emännöimäni vaatekutsut, jonne olisin niin mielelläni leiponut...)

Ensinnäkin, palataanpa nyt ruotuun kaiken edeltävän valittamisen ja tunteiden käsittelyn jälkeen. Oikeasti asiat ovat niin ihanasti. Huomasin sen jo heti siinä, kun olin ensin itkeä tihrustanut ajatuksistani miehelle.

"Kun ei se vauva kuitenkaan tule! Me ei kuitenkaan saada vauvaa, jotain tapahtuu!"

Niiskutin, että en edes uskalla pestä vauvan vaatteita saati sitten edes kurkistella äitiyspakkaukseen.

Sitten istuttiin yhdessä olohuoneen sohvalle, selailtiin vauvakirjaa (jota en myöskään ollut uskaltanut vielä täyttää), juteltiin molempien kaipuusta hehkuttaa raskautta, odotuksista, ajatuksista liittyen synnytykseen ja vauvan syntymän jälkeiseen aikaan. Tarkastelimme yhdessä äitiyskorttiani. Ajatella, muistatko vielä, niskapoimu-ultra oli raskausviikolla 12+4!!

Lueskelin aktiivisesta synnytyksestä ja tunnustelin mielessäni erilaisia kivun lievityskeinoja sekä sairaalakassin sisältöä. 

Vauva kopautti jälleen. Taisi tietää, että hänestä puhuttiin.

Toiseksi minulle on toisteltu usealta taholta levon tärkeyttä, kyselty jaksamistani.

"Joo joo, kai tässä nyt on vain jaksettava," olen tuuminut. "Kolme viikkoa enää. Ja onneksi on kivoja juttuja vastapainona."

Ilmeisesti kroppa ei ollut riittävän kärsivällinen ja halukas odottelemaan tuota aikaa, vaan halusi levon nyt.

Viikonloppureissulla sairastuin, joskin jaksoin Panadolin voimalla suht hyvin. Mutta maanantaina jo tiesin, ettei tässä töihin voida lähteä. Tuolloin kuitenkin halusin vielä touhuta omenapaistosta ja imurointia, vaikka kylmä hiki puski otsalla. Yskitti ja nokka vuoti. Kävin kävelylläkin, koska oli niin hieno ilma. Sohva veti kyllä puoleensa.

Mutta yöllä ja tänään oli jo todettava: hölmö, nyt lepoa.

Selailin vielä reseptejä muodostaen jonkinlaisen käsityksen leipomuksista, mutta tukkoinen olo ja kaikenlaiset muut kivat oireet ovat hiljalleen saaneet vakuuttuneeksi, että en voi ottaa meille ketään kylään mahdollista tartuntaa saamaan. Vaikka ne ensimmäiset päivät ovatkin siihen otollisimmat, mutta silti.

Niin. Olihan minulla kivoja juttuja töiden vastapainoksi, mutta nyt ne muuttuivat lepäilyyn, lueskeluun, torkkumiseen ja musiikin kuunteluun. Olenkin kokenut melko hoitavana kuunnella ylistysmusikkkia tai lukea synnytykseen liittyviä juttuja ihan rauhassa, kun ei muuta oikein jaksa. Eikä tarvitsekaan.

Katsoin aamulla netistä Toisenlaiset teiniäidit -jakson, ja menemättä tarkemmin tuon jakson sisältöön, niin kummasti sekin toi tätä vauva-ajatusta lähemmäs. Oli kuin silloin, kun katselin vuosia sitten joitain vastaavia ohjelmia, ja toivoin samalla niin hartaasti, että tuokin koittaisi meille vielä joskus. Tai keväällä edellisen kauden jaksoja sairaslomalla lepäillessäni, ajatellen, että nyt se tapahtuu meillekin.

Meille tulee vauva, ja olen siitä niin onnellinen.