Olen ollut melkoisen väsynyt. Huomaan, että olen täyttänyt elämäni vähän liian monella jutulla. Osa suoraan sanottuna myös sen vuoksi, ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään lapsettomuuta. Suurin osa niistä on ihan täyttä iloa ja onnea, ihania asioita. Mutta eräänlainen hulina on kieltämättä jatkunut jo melko pitkään, eikä ilo kaikista ihanista asioista välttämättä ole enää niin suurta. Osakin on vain "ihan kivoja". Alan väsyä. Olen onnistunut sitouttamaan itseäni moneen juttuun mukaan, mikä on ollut lähinnä omasta aloitteestani kiinni, ja nyt käyn läpi seurauksia. Kiltin tytön luonteisesti haluaisin olla kaikessa tunnollinen ja tehdä hyvin ja loppuun asti. (Ja silloin (siis yleensä), kun se ei onnistu, niin poden tunnontuskia tai huonommuutta) Olen joutunut viime päivinä käsittelemään sellaisia tunteita ja ajatuksia, että jos vain lähtisin osasta jutuista. Ajatus on tuntunut inhottavalta. En haluaisi olla epäluotettava ja petturi. En haluaisi vain räpeltää vähän jossain ja liueta sitten paikalle jättäen jäljelle jääville ison sotkun. Haluan pystyä onnistumaan ja auttamaan.
Mutta jos vaakakupissa painaa oma rakas mieheni sekä koti- ja luontoasiat, niin kumman oikein valitsen? Sen, jossa osallistun ja itseni väsyttäen yritän olla hyödyksi saamatta itse varsinaisesti mitään vai sen, jossa voin rauhoittua, nauttia, levätä ja antaa aikaa kaikkein tärkeimmälle?
Näin aseteltuna kysymys on aivan hullunkurinen. Silti olen joutunut käymään asiaa perinpohjin läpi. Miten voin lähteä, lopettaa? Petänkö muut? Poltanko siltoja takanani? Voinko enää ikinä mennä näiden ihmisten luo?
 |
| Metsäretkellä <3 |
Vastauksen olen tiennyt jo alusta lähtien. Tiedän, mitä pitää tehdä. Silti olen kaivannut rohkaisua. Olen onneksi saanut jutella ystävilleni, jotka ovat ihanasti kannustaneet ja rohkaisseet kuuntelemaan omaa sydäntään. Heille iso kiitos. 💓
Kummallisesti tuollaisten asioiden käsitteleminen ja oman väsymyksen myöntäminen on väsyttänyt entisestään. Silloin onkin ollut ihanaa, kun yövuoroa edeltävä päivä mahdollisti rennosti ottamisen. Elän tällä hetkellä suuressa inspiraation aallossa. Olen saanut kokea jälleen sitä samaa suurta inspiraatiota, joka vie mennessään niin, että ajankulu unohtuu täysin. Käsitöiden tekemisen ilo on palannut. Joskus nuorena saatoin koko päivän suunnitella koulussa kaavoja tai ideoita jollekin, ja päästyäni kotiin ryhdyin kiireen vilkkaa hommiin pakertaen sen parissa yömyöhälle. Mitä luomisen iloa! En sano olleeni mikään huippu, mutta tuosta ilosta mielelläni kerron. Ja nyt, oltuani muutaman kerran mukanani nuorten naisten kässäilloissa olen saanut kokea jälleen tuota samaa iloa ja intoa, jota joskus aiemmin koin. Sitten se iski oikein kunnolla! Työn takana olikin päättää, mihin työhön ryhtyä, mutta lopulta sain haalittua sekä ohjeen että kauniita lankoja.
Tiisaina, ennen yövuoroon menoa, päätin mennä aamulla "hetkeksi" omaan kuplaani. Luin tärkeintä kirjaa Raamattua saaden sieltä oikein puhuttelevia paikkoja ja rohkaisevia jakeita. Taustalla soi ylistysmusiikki pianolla soitettuna. Ja niin aloitin silmukoiden luomisen. Mielenrauhaa parhaimmillaan.
("Hetkeksi" tarkoittikin tässä kohtaa sitä, että 14:30 oli jo pakko riistää puikot käsistäni, sillä oli aika mennä lenkille ja muutenkin jaloittelemaan.)
No, tällä hetkellä odotan siis tapaavani erään henkilön, jolle voin kertoa ajatuksistani ja väsymyksestäni. Olen myös purkanut kirjoneuletyöni nyt kahdesti, sillä olen tullut huomanneet noin 15 cm alempana olevan virheen. Okei, ekalla kerralla napakka käsialani olikin liian tiukkaa. Olen ajatellut, että jos haluan tehdä kirjoneulesukat, niin minähän teen ne kunnolla ja samalla opettelen.
Mummo oli kuulemma samanlainen. Jos oli tullut tehtyä virhe, uusiksi vaan. Hyvä me, minä ja mummo!💓
Ai niin! Elämässä on ja pitääkin olla väriä! Vanhat taulut on taas ripustettu keittiöön, ja on taas ihanaa, kun valkoinen saa väistyä. Juuri niin, kuin se on minulla ennenkin ollut. Elämässä pitää olla väriä!💓 T. Nimensä Sateenkaareksi vaihtaneensa 5-vuotiaana ilmoittanut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti