Lapsettomien lauantai koskettaa yhä

"Hyvää äitienpäivän aattoa!", sain viestin sukulaiseltani. Kiitin hieman hämmentyneenä.
Tottahan se on. Äitienpäivä on huomenna, ensimmäiseni.
Ajatukseni ovat tosin pitkin viikkoa olleet käyneet Simpukka-viikon äärellä ja etenkin tänään vietettävän Lapsettomien lauantain mietteissä.
Se vetää olon nöyräksi ja sanattomaksi. Tekisi niin mieli sanoa vaikka mitä, sillä monenlaisia tunteita liittyy tähän päivään. Syvästi kiitollisena koen olevani etuoikeutettu saadessani olla siinä osassa tyttäreni ansiosta, jossa nyt olen. Äiti. Mutta se tie, jonka olemme mieheni kanssa kulkeneet tähän asti, ja joka varmasti tulee jollain tavoin vaikuttamaan meihin, on ollut pitkä ja raskas. Onneksi matkan varrelle on mahtunut paljon iloja ja värejä, mutta se sumu, jonka lapsettomuus lyö päälle, on jotain vaikeasti selitettävää.
Hämmentävä päivä. Olen tavattoman kiitollinen tyttärestämme, mutta samalla myös hämmentynyt. Miten etuoikeutettu olo on saada tutustua tähän ihmislapseen, jota tyttäreksemme kutsutaan!
Omat lapsettomuuskokemukseni ovat silti vielä verrattain tuoreita, että erilaiset tunteiden kirjot ovat tuttuja vereslihaa myöten. Oikeastaan tällaisten ajatusten ympärillä nöyrästi pohdin, miten olen voinut "ansaita" tämän ihmeen! Miksi juuri me? Miten juuri meille on suotu tällainen lahja? Kuinka moni muu olisi niin hyvä vanhempi, ja juuri meitä on onnistanut! Niin tai näin, mehän emme onnistumiseen ole voinut vaikuttaa sen enempää, joten mitään syyllisyyttä ei tässä kannata kantaa. Sen sijaan saan viipyä kokemuksissani, kunnioittaa tunteita ja antaa niiden syventää myös nykyisiä kokemuksia.

Hetki omille ajatuksille

Eräs ystäväni kertoi juuri ymmärtävänsä lapsettomien lauantaihin liittyviä tunteitani, sillä ennen parisuhdetta hänkin oli joutunut käymään läpi mahdollisuutta jäädä lapsettomaksi.
"Vaikka en olekaan ollut hoidoissa, niin ymmärrän sinua. Ja vaikka meillä ei sitten ollut mitään ongelmaa, eikä aihepiiri sinänsä koskenut meitä..."
Kuulin hänen äänessään jonkinlaista vähättelyä. Ihan kuin vain parisuhteessa olevat lapsettomuuteen liittyvät diagnoosit ja jopa lapsettomuushoidot (mitä rankemmat ja pidempiaikaisemmat, sen parempi) olisi vasta oikeutus surra lapsettomuutta.
Ei se kuitenkaan niin ole. Tämä päivä on jokaisen, jota lapsettomuus koskettaa millään lailla. Oli sitten lasta yrittänyt pariskunta, hoidoissa ollut tai oleva ("kevyissä" tai "raskaissa", sillä ei ole väliä. Raskaita ne ovat joka tapauksessa henkisesti.), lopullisesti lapsettomaksi jäänyt, sekundaarisesti lapseton, adoptiojonossa oleva tai adoptiolapsen saanut, sosiaalisesti lapseton, yksin hoidoissa oleva, lasta toivova nais- tai miespari, isovanhemmuuden kautta lapsettomuussurua käyvä... elämäntilanteita on lukematon määrä. Jokaista näitä ihmistä yhdistää suru lapsesta, jota ei koskaan tullut tai tuli lopulta, mutta surun kautta.
Olo on haikea kaikkia näitä tilanteita kohtaan. Tässä keittiönpöydän ääressä istuessani, saatuani hetki sitten nukutettua kallisarvoisen lahjani, haluaisin vain halata ihan jokaista, jota tämä teema koskettaa.

Se kipu on jotain niin syvää ja erikoista, että sitä on vaikea selittää. Ulospäin voi näyttää siltä, että elämä on mallillaan ja mahdollisuuksia ja vapautta on vaikka millä mitalla. Kyllä minäkin muistelen aika ajoin eräitä vuosia, jolloin reissasin paljon, harrastin, panostin moniin asioihin, pystyin painamaan töitä vaikka kuinka, sain paljon uusia ystäviä, ja taisi meillä parisuhteessakin mennä aika kivasti. Tai en minä ihan tarkalleen muista. Moni asia on myös sumuverhon pimennossa. Muistan, että noiden vuosien aikana itkin myös paljon. Oli raskasta, riitelimme usein purkaen omaa suruamme, pohdimme tosissamme yhteisen tulevaisuutemme mielekkyyttä. Sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Kävin terapiassa, vaikka olin joskus kuullut työterveyslääkärin tokaisseen: "vieläkö suret sitä lapsettomuutta?" mainittuani asian ohimennen, tyyliin, että se saattaa myös vaikuttaa jaksamiseen. "Vieläkö?"
Oli aikoja, jolloin oli oikeastaan tosi kivaa, kun ei ollut velvoitteita, ei kenestäkään muusta vastuuta, kuin meistä ja koirasta. Lenkille ja harrastuksiin pääsi milloin vain, ystäville oli aina aikaa (työvuorojen puitteissa). Töissä pystyi joustamaan. Olihan se kiva! Kunhan muisti keskittyä riittävästi, eikä antanut aikaa lapsihaaveille. Keskittyi vain itselle tärkeisiin muihin asioihin.

Olen usein miettinyt vuosien ennen lasta olleen loppujen lopuksi todella arvokkaita. Jos haave lapsen saamisesta heti häidemme jälkeen olisi toteutunut, en usko, että olisin voinut kasvaa ihmisenä tällaiseksi. Kliseitä, kliseitä, mutta olen oikeasti tyytyväinen näin. Olen oikeastaan iloinen, että en ole se sama ihminen, joka olin vuosia sitten. Mustavalkoisuus ja tietty naiiviuus on vuosien varrella karissut, ja olen tullut kokeilleeksi asioita, jotka ovat joko tulleet jäädäkseen tai jääneet vain kokeiluasteelle. Ja niin tai näin, niin värit mustan ja valkoisen välillä ovat vahvistuneet. Tästä en osaa riittävästi sanoa, kuinka iloinen olen. On ihanaa, kun olen saanut oppia elämältä niin paljon! Sitä en sen sijaan aio sanoa (edes vahingossa), että en vaihtaisi päivääkään pois. No todellakin vaihtaisin, tai ainakin voisin vetää ne pikakelauksella läpi. On moniakin päiviä, joista en varsinaisesti ole iloinen. Mutta niiden myötä on ehkä saattanut tulla asioita, joista sen sijaan iloitsen.

Joten hyvää Lapsettomien lauantaita!
Voiko näin edes sanoa?
Haluaisin ennemmin tuoda esiin sitä iloa, vertaistuen merkitystä ja kokemusten ja tunteiden opetuksia, joita teeman ympärille liittyy. Suru ja ahdistus ovat sellaisia, jotka valitettavasti kuuluvat kestotussilla kirjoitettuna pakettiin. Mutta onneksi tunteiden kirjo on laaja myös tässäkin aiheessa, joten päivää voi viettää myös iloiten ja hymy kasvoilla. Kaikesta oppii edes jotain.

Uusi arki. Aarteemme.