Meille oli asennettu muistaakseni kolme tai neljä eri Mario-peliä, ja niitä sitten tahkottiin. Oli jännää ja kutkuttavaa, kun saattoi vahingossa löytää "ilmasta" piilolaatikon, jota Marion päällä kopauttamalla sai kolikoita tai sieniä, jolla tuo pikku peli-ukko kasvoi isoksi Marioksi, tai jopa tähden (lentämään!). Voin oikeastaan kuulla mielessäni pelin tunnusmusiikin tai erilaiset merkkiäänet kulloisestakin tapahtumasta. Kenttiä veivattiin uudestaan ja uudestaan. Joskus elämät loppuivat, sitten taas pelattiin lisää. Joskus supervoimat auttoivat niin pitkälle, että pääsi johonkin suurempaan taistoon.
Ja hampurilaista käännettiin hieman lisää.
Äitiys on metka juttu. Se on vähän niin kuin tuo Mario-peli, joka opettaa aina vain uusia juttuja, jonka eri tasoilla löytää kätköjä, lisäpisteitä tai uusia supervoimia ("super"! Haha!!). Vaikka päiviä ja asioita ei voikaan tehdä tismalleen uudetta kierrosta, eikä "elämiä" ole seitsemää, niin erilaisia tilanteita voi onneksi harjoitella ja kokeilla uudelleen. Päätäni olen kyllä kopautellut joko pelkästään ilmaan tai sitten kätköjä löytäen. Olen onneksi saanut ympärilleni melkoisen superjoukon "Luigeja", joiden myötä äitiyden kivikot ovat olleet hieman pehmeämpiä kulkea. Eri "ratoja" on kuljettu, kokeilun, erehdyksen ja onnistumisen kautta. Pahin "vastustaja" lienee ollut ihan minä itse, vaikka olenkin kokenut olleni jokseenkin rento. Mutta miten kivalta on tuntunut, kun kolikot ovat kilahdelleet pistetilille, tähdestä on saanut itselleen superviitan ja taivaalla on voinut liidellä lentävien kilpikonnien kanssa tai hypähdellä pilvien päällä. Siis niinä hetkinä, kun on joko oivaltanut jotain pientäkin, saavuttanut jonkin isomman asian tai keksinyt tai jutustellut ystävän kanssa tehden oivalluksia. Äitiys ei toki ole suorituksia ja saavutuksia, mutta tietenkin eri asiat välillä tuntuvat siltä, kun yrittää tahkota vauvan vaatetuksen, ruokailun, nukkumisen, kontaktin, leikin, lelujen, tarvikkeiden, virikkeiden, puhtauden, pottailun JA NIIN EDELLEEN (tarkoituksella korostaen) välillä. Syöttötuoli mummolaan? Check! Isompia vaatteita kirppikseltä? Check! Välipalajutut reissuun mukaan? Check! Check!Check! Vauva itkee kärsimättömästi junassa? No nyt siihenkin on tullut opittua ja ratkaistua edes aika ajoin. Siispä check! Ja kolikot kilisevät!
Äitiys on aika jännä tanner siinä mielessä, että se kaiken väsymyksen, 24/7 vastuussa olemisen ja monenlaisen huolehtimisen sekä mahdollisten (=todennäköisten) parisuhderiitojen lisäksi laittaa itsensä myös aika tiukille henkisesti. Sitä haluaisi pystyä tekemään yhtä sun toista, ja vaikka aiemmin olisi pystynytkin, niin yhtäkkiä huomaakin olevansa herkillä, väsynyt, kuormittunut, ehkä myös pettynyt, harmistunut, epävarma, arka ja kaikki uusi tuntuu kuin suurelta vuorelta kivuttavaksi ilman puuhaan tarvittavia varusteita. Vaikka synnytyssairaalasta lähtiessä saakin mukaansa pienen vauvan, niin mitään manuaalia ei sen mukana kyllä tule. Oikeastaan ihan hyvä niin. Siksi tuollaiset arjen tai "juhlan" onnistumiset ovat itselleni olleet hetkiä, jolloin tsemppaan itseäni ja iloitsen oivalluksista, onnistumisista ja kehittymisistä. Aivan, kuin kannustaisin ystävääni.
Aina pistetili ei kerry, ja osan kolikoista voi suosiolla jättää keräämättä. Mennä vähän sieltä, mistä aita on matalampi. Olla armollisempi itseä kohtaan. Voikin nimittäin olla, että suorittajamaisen kolikoiden keräämisen sijasta nauttisi pelikentästä, sen haasteista, tilanteista, yllätyksistä ja tapahtumakäänteistä, olisi itse pelaaminen paljon rennompaa ja hauskempaa.
Siispä.
Kyllä sinä ja minä riitämme. Me olemme juuri hyviä äitejä ja isiä, opettelemme ja teemme, siten, mikä tuntuu hyvältä juuri sillä hetkellä. Mitä luultavammin lapsistamme kasvaa ihan mahtavia tyyppejä, siitäkin huolimatta, että itse ei saanutkaan tehtyä asioita juuri sillä Tietyllä Tavalla, miten oli etukäteen ajatellut. On ihan varmasti hetkiä, jolloin löydämme sen tähtikätkön ja saamme harteillemme superviitan. Se on mielestäni sellainen viitta, joka on tarkoitettu ennen kaikkea rohkaisemaan ja kannustamaan meitä itseämme, sillä väittäisin jokaisen (tai ainakin hyvin usean) potevan jonkinasteista huonommuuden tai epävarmuuden oloa suhteessa muihin vanhempiin. Viittaa ei ole tarkoitettu lyttäämään ketään toista, vaan olemaan ilona vain itselle.
Ja jotta elämä ei olisi vain eri askareiden suorittamista, kolikoiden keräämistä ja ratojen läpitahkoamista, niin erittäin paikallaan ovat myös ne lepohetket, joita myös Mario muistaakseni harrasti. Silloin ainakin minultakin kysytään supervoimia. Mikä fiilis ja jaksaminen nyt on? Mitä oikeasti haluan tehdä? Mikä todella tukisi omaa jaksamista? Tiukka porrastreeni vai rauhallinen venyttelytuokio? Hetki pianon ääressä vai kirjan lukeminen? Kodin siivoaminen vai heittäytyminen sängylle lepäämään? Tai jos ihan vain vauva-arjessakin tekisi vieläkin enemmän fiiliksen mukaan?
Huomaan kirjoittavani aika epämääräisesti, ja toisaalta haluaisin hirveästi painottaa: "Olen oikeasti aika rento! En ole suorittaja! Kyllä minäkin teen paljon fiiliksen mukaan!"
Ja toisaalta haluaisin täyttää tekstin elävillä esimerkeillä, mutta jotenkin en vain uskalla. Mitä minusta sitten ajateltaisi? Nipo? Niuho? Suorittaja?En siis kirjoita kumpaakaan. Luultavasti teksti ymmärretään silti, ja uskon myös sen taustalla olevien ristiriitaisuuksien ja monimuotoisuuksien tulevan esiin. Ei kukaan ole täysin joko tai.
Äitiys on siitä mainio pelikenttä, että vaikka se laittaakin itsensä aika koville, niin miten hienoja löytöjä elämästä, itsestä, maailmasta ja yhteiskunnasta voi tehdä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti