Vauvani on vaihdettu!

Tapahtui eräänä iltana.
"Mä meen nyt!", huikkasin innoissani.
Olin aivan tohkeissani, olo oli kevyt ja kupliva. Voi että! Voiko tämä olla tottakaan!
Asettauduin aloilleni, kaivauduin syvemmälle, etsin hyvää asentoa. Ah. Hymyilytti. Vaihdoin taas asentoa. No jopas nyt, näinkin voi!
Ihan kuin olisin ollut menossa esimerkiksi tapaamaan ystäviä tai tekemään jotain muuta hauskaa; niin innoissani olin.
Tosiasiassa olin menossa nukkumaan.

Nyt tilanne on toistunut jo kahdesti.
Iltaisin tyttö syö pitkään ja hartaasti. Sitten hoidetaan iltakylpy ja vaihdetaan vaippaja yöpuku. Peitteleminen omaan sänkyyn (kello 22!!!), hyvänyön toivotukset ja suukot. Hetken aikaa kuuluu pientä juttelua, peiton kahinaa. Ja sitten - ei mitään. Unista tuhinaa. Yöllä nyt varmaankin jäädään vierekkäin nukkumaan, epäilen. Mutta ei sittenkään; lähes kellontarkasti puolentunnin ateriat kolmen tunnin välein, sitten siirto takaisin koppasänkyyn ja itse peiton alle ihmettelemään, että onpas tämäkin. Niin koittaa aamu, ja olo on ihmeellinen. Juon aamukahvia kynttilänvalossa itsekseni. Tätäkö se paremmin nukkuminen aiheuttaa? Voiko näin hyvä olo ollakaan?

Sylissä uni maistuu

Perhepeti itsessään on minusta todella tärkeä ja ihana ajatus. Sitä olin halunnut toteuttaa, ja toisaalta olosuhteet ajoivat tilanteen niin, että niin oli vain toimittava. Toisaalta koimme, että voisi olla myös hyvä, että vauva pystyisi nukkumaan myös omassa sängyssään. Yritimme lukuisia kertoja viedä nukahtanut tyttö sänkyynsä, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun itse oli hiippailemassa pois huoneesta, hän ilmoitti kovaäänisesti, että ei käy. Unille on päästy maidottomalle ruokavaliolle siirryttyäni entisen kello 1-2 sijaan kello 23-24 tienoille. Ja silloinkin niin, että tyttö nukahtaa rinnalle. Olen oppinut etsimään itselleni asennon, jossa meidän molempien on hyvä olla. Se ei ole kovin kiva itselleni, mutta tuohon tilanteeseen nähden hyvä. Ajatus siitä, että vauva saa koko ajan läheisyyttä, on tuntunut hyvältä. Hän on vaikuttanut nukkuvan levollisesti kainalossani, ja välillä jopa möngertänyt lähemmäs, jos välillämme on ollut väljää. Olen joskus aamuyön valveillaolotunteita pohtinut liikkuneeta tuota pientä ihmettä. Niin rakasta tyttöä.
Ja eikä siinä mitään; useimmiten nuo klo 2-4 välillä vietetyt valveillaolon hetket, yleensä tunnin mittaisia, ovat olleet ihan hauskoja ja inspiroivia.

Ulkoilusta nauttimassa

Onni on, että yöt ovat kuitenkin sujuneet melkoisen hyvin 2-4 kertaa syöden. Luulisin olevan paljon väsyneempi, jos sekä päivät että yöt menisivät itkujen keskellä. Nyt vain päivisin on itketty (kellonajalla ei ole muuten ollut väliä). Sinänsä en ole kokenut tilannetta liian raskaaksi, etenkin, kun se on alkanut helpottumaan maidottomuuteni jälkeen. Mutta kyllähän jaksaminenkin alkaa jossain vaiheessa muuttua sellaiseksi, että puurtaa kivojakin asioita yrittäen olla liikaa miettimättä ja vain jaksaa. Ja toivoa, ettei mitään kovin suurta unohdusta tapahtuisi. Äh, kun tuntuu, että tälläkin liioittelen omaa väsymystä, mutta kai tuokin ajatus on vähän ominaista itselleni. "Eihän tämä vielä mitään, koska onhan tuolla ja tuolla paljon rankempaa. Tässähän on menty yhden lapsen kanssa vasta näin vähän aikaa... ja niin edelleen." Mutta jonkinlaista väsymystä on liikkeellä, sen voin sanoa, vaikka olenkin kovin onnellinen ja koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Mutta mitä siis tapahtui?
Olen käyttänyt vauvaani monen ystäväni suosituksesta nyt pari kertaa (kolmas tänään) vyöhyketerapeutilla.
Itse emmin tuota pitkään, sillä en tiennyt, mistä oli kyse. Enemmänkin pohdin, että onko se ihan ok, soveliasta, outoa tai jotain muuta. Mutta sitten rohkenin varata ajan. Ei siitä varmasti haittaakaan olisi.
Okei, ensimmäisen kerran illalla itkettiin sitten parin illan edestä. Yritin rauhoitella miestäni, että tämä kuuluu asiaan. Toisen kerran illalla tapahtui tuo aluksi kuvailemani tilanne. Vauva (huom! Jäntevyydeltään ihan eri tuntuinen; niin rento!) söi pitkään ja hartaasti, sitten vein hänet kokeilumielessä omaan sänkyynsä. Hetken aikaa hän katseli minua hämmentyneenä, mutta pian uni oli vienyt taas voiton. Nyt olemme mieheni kanssa saaneet syödä iltapalaa kahdestaan jo kaksi iltaa. Tätä ei ole tapahtunut... hmm... en edes muista, milloin.
Päivisin leikit ovat edelleen rentoutuneempia, pulautukset ja nieleskelyt ovat vähentyneet entisestään ja vauva on todellakin paljon rentoutuneemman oloinen. Kuona-aineet ovat lähteneet liikkeelle yhden suuren limapulautuksen, pahahajuisten ilmavaivojen ja kakkojen myötä. Mutta vauva itsessään on ollut hyvävointinen. Toissailtana melkein itketti. Miten ihanaa, että vauva saa levättyä ilman kipeää oloa!

Ja ei - kyllä se meidän tyttömme edelleen on. Onneksi.💗

Leikit maistuvat, kun on hyvä olo