Vertaistukea, ei vertailua.

En ole käynyt missään perhekerhoissa, vauvaharrastuksissa, muskareissa, olkkareissa, äitiryhmissä, vauvajumpissa, en siellä enkä täällä. En ole kokenut "vieraiden äitien porukkaan" menemiseen vielä tarvetta, sillä olen kokenut saavani eniten siinä, kun olen tavannut ystäviäni lähikaupungissa. (Olen ehkä jopa hiukan pelännyt tuollaisiin ryhmiin menemistä, ehkä syy selviää myöhemmissä pohdinnoissa.) Osa heistä on äitejä, joten olen saanut heidän kanssa pohtia vanhemmuuteen ja kasvatukseen liittyviä teemoja. Lisäksi olen miettinyt, että Hulda tuskin vielä kaipaa vauvakerhoja.
Eilinen vauvauinti oli siis ensimmäinen kokemus, jossa olimme äitiporukassa. Toki jokainen keskittyen omaan vauvaansa, mutta myös jutellen toisille äideille ja vauvoille. Kun sitten istuimme kaikki äidit, mummot ja vauvat saunan lauteilla iloitsin tuosta kokemuksesta! Miten ihana, iloinen ja avoin porukka! Miten hauska oli nähdä eri ikäisiä vauvoja, kuulla ja nähdä muiden kokemuksia ja käytäntöjä. Pitäisiköhän sitä lopulta itsekin hakeutua perhekerhoon, eikä aina vain sosialisoida niin, että järjestää menoja kaupunkiin tai kutsuu ystäviä kylään?

Kun lopulta istahdimme takaisin autoon iski ahdistus. Minä en edes syöttänyt vauvaani! Tuolla varmaan jokaisella oli jonkinlainen eväs lapselle (lauteilla imettäen tai sitten pukuhuoneessa korviketta tai muuta evästä antaen). Nyt minun tyttöni kuivuu takapenkille toppahaalariinsa pakattuna kuin rusina! Ihmetellen olin sivusilmällä seurannut muiden äitien näppäriä otteita heidän pukiessa lapsiaan välikerrastoihin ja kauniisiin, juuri sopiviin välikausihaalareihin. Ja minä? No, minä sulloin vauvan talvihaalariin, pistin hiukan liian pienen kypärämyssyn villapipon alle (liian pieni johtui siitä, koska se oikean kokoinen hävisi mystisesti jonnekin. Olen tullut siihen lopputulokseen, että joko minä olen pistänyt sen äitidementiassani vaikka pakastimeen tai sitten koira on syönyt sen.). Tavallaan tuossa pukuhuoneessa minulle valkeni kaikki se epävarmuus, huonous, tietämättömyys, osaamattomuus ja kaikki muu iloinen äitiyden tunnekimara. Riemun ja murheen sekaisessa tunteessa sitten hurautin kotiin toivoen, että rusina-Hulda jaksaisi. Ja sitten: kotiovi kiinni. Turvapaikka. En lähde täältä enää ikinä minnekään.

Päätin, että miehelle en puhu. En sitten millään. Mitä hänkin tähän osaisi sanoa? Raukka, käy töissäkin vielä ja hoitaa siellä mummot ja papat niin, ettei tarvitse hetkeäkään pohtia tekeekö oikein vai väärin.
Sitten kävi ulko-ovi. Keitin miehelle kahvia.
"Mites teillä meni?"
Ja sitten annoin tulla.
Vuodatukseni päätteeksi oli yritettävä vakuuttaa, että itse vauvaunti oli oikeasti, siis niin oikeasti, siis ihan oikeasti, siis todella, todella ihanaa. Ja miten vauva nautti, polski, nauroi ja iloitsi! Me mennään sinne uudestaan! Mut mä en osaa mitään!

Kuulun erääseen Facebook-ryhmään, jonne olen satunnaisesti kirjoittanut. Aika on yleensä mennyt muihin puuhiin, mutta olen silti pitänyt ryhmää silmällä. Sen sisäinen henki on tuntunut kovin tsemppaavalta, lämpimältä ja ihanalta. Moni siellä kertookin jakavan tunteen. Keksin sitten purkaa tunnemyräkän sinne, sillä en enää kehdannut kuormittaa miestäni tai ystäviäni tällaisilla pohdinnoilla. Mietin vain, että olen varmaan ainoa, jota edes yhtään mietityttää tai kokee olonsa epävarmaksi. Minusta on nimittäin tuntunut, että jopa sellaiset, joilla on elämässä menneet polut hiukan sivuraiteille syystä tai toisesta - ketään vähättelemättä tai arvottamatta - , pystyvät hoitamaan lapsensa todella hyvin. Heiltä löytyy tarvittavat varusteet, vaatteet, ruoat, soseet, sormiruokatietous ja niin edelleen.
Mutta sen verran höhlä olen, että en jaksa kovin kauaa popista epävarmuuksistani yksinäni. Joten annoin palaa.

Ja miten paljon kommentteja, tsemppejä ja tukea sainkaan!!
Osa alkoi aivan itkettää ja olisin niin mielelläni halunnut pistää pystyyn "riittävän hyvien äitien kerhon", sillä moni tuntui jakavan samanlaisia ajatuksia. En laita ryhmän kommentteja tähän suoraan (vaikka mieli tekisi), mutta referoin joitakin niin, että ne eivät ole tunnistettavia tai yhdistettäviä mihinkään. Kommenteista kävi ilmi, että edes silloin, kun lapsia on jo useampi, niin olo on edelleen epävarma. Jokainen lapsi on omanlaisensa ja jokaisella on omat tarpeensa ja juttunsa. Minulle vakuutettiin, että kaikki äidit ovat epävarmoja, edes jossain vaiheessa, ja että tekemällä oppii. Kantapää on minulle varsin tuttu monesta muusta eri yhteydestä, joten sinänsä äitiys ei varmasti olisi poikkeus. Olin myös itse pyrkinyt noudattamaan sitä, että vauvaa rakastettaisi, pidettäisi lähellä ja turvassa. Tuo varmasti oli se kaikkein tärkein.

Minulle välittyi tunne, että kaikki halusivat uskoa ja valaa sellaista kokemusta, että äidit ovat toisilleen vertaistukea, tsemppareita ja lämpimiä halauksia sen sijaan, että syötäisi toisia äitejä elävältä tai kilpailtaisi keskenään. Joku pohti, että muiden neuvominen saattoi olla vaikeaa siksi, että oli itse epävarma tai sitten oli pelkoa, että joku tulee "ohjaamaan". Tunne oli ristiriitainen; tavallaan halusi ohjausta, toisaalta taas koki sen olevan "pätemistä".

Kommenteista kantautui vahvimmin viesti, että jokainen äiti on paras äiti lapselleen. Parempi ottaa rennosti ja nauttia. Hiukan myös humoristisesti joku totesi, että vauva ei tiedä muusta, kuin että oma äiti on paras. Eräs kultaneuvo kuului myös niin, että lapsiaan rakastaa niin paljon, että pelkää, ettei ole ole täydellinen ja tekee virheitä. Epävarmuus onkin siis rakkautta omaa lastaan kohtaan.

Kuva Pinterestistä