Olo on melko väsynyt ja murheellinenkin, jossain määrin. Painiskelen sen ajatuksen kanssa, että olenko tekemässä suurta virhettä palatessani... ei kun aloittaessani puolikkaalla työajalla määräaikaisesti. Yritän kääntää ajatusta mielessäni, että keikkailen ennalta tiedossa olevia vuoroja. En palaa töihin.
Vauva on minussa todella kiinni, ja sen sain kokea melko sydäntä särkevästi eilen. Olin ensimmäistä kertaa iltamenolla lähes vuoteen ollen pois kotoa kello 18-21. Olin eräässä äitien saunaillassa, ja kylläpä vain teki hyvää!
Lopulta pääsin kotiin, tunti myöhässä (puolustuksekseni voin sanoa, että saunapaikan kello oli puoli tuntia väärässä ajassa.), ja jo kotiovelle kuulin sydäntä särkevän itkun. Vauva ei todellakaan ollut nukkumassa. Minä olen siis hoitanut kaikki iltanukutukset, eikä vauva ole rauhoittunut mieheni rauhoitteluihin, yrityksistä huolimatta. Ja kun vauva näki minut... voi että. Hyvä, ettei itku tullut itsellekin. Hän käpertyi minuun tiukasti kiinni, lopulta nukahti rinnalle väsyneenä. Voi pieni kultarakas... ja viikon päästä pitäisi olla jo iltavuorossa...
Tänäisessä perhekerhossakaan tilanne ei ollut yhtään hyvä, kun vauva oli aivan itkuinen ohjaajien parissa, kun olin hetken aikaa muualla.
No, sikäli turha tätä on murehtia ja vatvoa, kun ei se muuksi muutu. Olen sopinut meneväni töihin, ja pidän kiinni sopimuksesta. Ja työ on tämän hetken (ja monen vuoden ajan jo ollut) unelmatyöni.
Toisaalta ihan hyvä, että ajatuksen peloista, ahdistuksesta, erossa olon riipivyydestä, surusta, omien arvojen vastaan toimimisesta (onko se sitä?) voi myöntää itselle, niin niiden vastustelemiseen menee kenties vähemmän energiaa. Aina ei tarvitse olla yltiöpositiivinen, vaan saa myös todeta, että tuntuu pahalta. Ihan sama, vaikka olisi itse ollut se ensimmäinen innostuja, kun töitä alun perin tarjottiin.
Väsymys toki sävyttää asioita omalla tavallaan. Yöt on olleet vaihtelevia, mutta väsyttäviä. Milloin ollaan herätty 3:lta, milloin 5:ltä (siis uuteen päivään), mutta opettelua tämä silti edelleen on. Nyt otin projektiksi syöttää vauvan eri huoneessa kuin makuuhuoneessa ja nukuttaa hänet vasta makuuhuoneessa. Tänään se tosin ei ehkä mennyt, kuten olin ajatellut, sillä vauvalla on taas kuumetta ja flunssa. Jos edellinenkään oli mennyt ohi. Vai hampaastako se johtui. No, kipeä hän on joka tapauksessa, oli syy mikä vain.
Huomaan olon myös sikäli väsyneemmäksi, kun mieli on täynnä suuria tunteita.
Nyt haluan painottaa kaikille tätä lukeville ystävilleni, että olen oikeasti tosi onnellinen raskaus- ja vauvauutisista. Oikeasti. Ja olen oikeasti kiinnostunut kaikesta, missä mennään ja miten voitte ja mitä vauvoille kuuluu. 💕
Mutta kuin hiipien mielen ylle on taas tullut jonkinlainen varjo, jonka viimeisin kiinnike taisi olla tänään kuullut vauvauutiset (nämäkin aavistin. Olen tosi monesta saanut "etiäisiä" juuri ennen uutisten kertomista). On se vaan kummallista, että vaikka oma vauvani on vasta (vielä hetken aikaa) vauva, niin kyllä tuo kaihertaa, siis omalle kohdalle. En kenenkään vauvauutisia haluaisi pois, enkä haluaisi, että minulle jätettäisi kertomatta tai ylipäänsä välteltäisi aiheita. Minua oikeasti kiinnostaa ja välitän. Iloitsen ja olen onnellinen ihan aidosti.
No, ehkä tässä on vain niin monta prosessia päällekkäin. Töiden aloittaminen, vauvavuoden päätös, kaikki raskausuutiset (etenkin ne "puolivahingot", vaikka iloisia ovatkin olleet), unikoulu, väsymys ja jatkuvat sairastelut. No, tämä on se lapsettomuuden kipu, joka aina välillä jomottelee enemmän. Ihan hirveä haikeus, kaiho ja suru. Ja vauvakuume.
Hehkutin aiemmin Jennika Salmelan BalanceCoaching -instagramtiliä (tai kenties hehkutin Kierron verran toivoa -podcastia, josta tästä kuulin). Olen parhaillaan käymässä hänen pitämäänsä Avautuminen naiseudellesi -verkkovalmennusta, ja muun muassa siinäkin tuodaan usein esille ajatusta, että miten olet itse itsellesi. Tähänkin teemaan tuo ajatus sopii. Olenkin yrittänyt surun ja murheen sijaan vaalia ajatusta: "ihanaa, että minunkin kehoni voisi jonain päivänä toimia luonnostaan. Ihanaa, että minäkin voisin tulla joskus raskaaksi ilman lapsettomuushoitoja!"
Haluaisin uskoa ja luottaa, että sekin on mahdollista.
Nyt pätkii ajatus.
Parempi lopetella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti