Oma aika iltavuoron jälkeen klo 23:30

Työkaverini postailee usein instagramiin kuvia kolmannesta raskaudestaan eri yhteyksissä. Hän päivittää tilannetta ja vaiheita, kuvaa vatsaansa, tuskastelee pahoinvoinnin kanssa ja vaikeroi sokerirasituksen kurjuudesta. Ultrakuva vauvasta on mallattu ihanasti ja romanttisesti neilikan ja söpöjen vauvan vaatteiden kanssa.
Hän on niin onnellinen.
Ja minäkin hänen puolestaan. Sitten mietin, miksi en itse nosta raskautta enemmän esille omissa somekanavissani. Muistan jo Huldan raskauden kohdalla, että en jotenkin tohtinut. En kehdannut. Ja suurin osa niistä ihmisistä, joiden kanssa vietin eniten aikaa tai olin yhteyksissä eivät juuri mainostaneet omia raskauksiaan. Olivat vaatimattomia ja aivan ihania omana itsenään ja tavallaan ilmaista asioita.

Tulin tänään miettineeksi pukukopin ovea sulkiessani iltavuoron jälkeen pientä tuokiota työkaverin kanssa. Kysäisin hänen kuulumisiaan, jonka jälkeen hän kysyi minun, ehkä hieman jopa vilkaisten löysän työpaidan alta näkyvää raskausvatsaa. Mitä minä kerroin? En yhtään mitään vauvasta tai raskaudesta. Kerroin jotain pientä, ympäripyöreää ja heitin mukaan Huldan päivittelyn "apsaltista", jonka takia emme eilen päässeet isoon kuralätäkköön hyppimään. (Siis asfaltti) En maininnut sanallakaan raskaudesta. Toki olen myös varuillani tuossa työpaikassa. En tiedä, mitä minusta puhutaan, sillä taatusti minusta puhutaan. 
Mutta sivuraiteille tai ei, niin en jotenkin tohtinut tuoda esille raskautta. Vaikka kyllähän siitä tiedetään. (Ja juorutaan varmaan, että olen taatusti suunnitellut tämän näin, että saan jäädä samantien pois töistä äitiyslomalle...)

Tulin myös ajatelleeksi sitä, että ei tätä raskautta ole enää ihan kauheasti jäljellä. Jos jo ensimmäiset 23+ viikkoa on kulunut hujauksessa, niin miten mahtaa käydä lopuille viikoille, kun edessä on enemmän töitä, Huldan synttärit, omani sekä joulu? Kaikenlaista puuhaa ja järkkäämistä, mukavaa touhuamista.
Ja vastapainona sitten myös jaksamattomuutta, väsymystä, supistuksia ja huonoa oloa juurikin siitä nimenomaisesta puuhaamisesta.
Ehdinkö nauttimaan raskaudesta? Ehdinkö ihastelemaan raskausvatsaa, hehkumaan raskaudesta ja vauvan odotuksesta? Ehdinkö suomaan ajatusta vauvan tulolle, muutoin kuin käytännön asioiden puitteissa?
Ja mitä jos haluaisinkin mainostaa sitä enemmän; ehtisinkö??

En toisaalta tiedä, haluaisinko toisaalta leijua vain jossain raskauskuplassa, sillä Huldan raskauden aikanakin surin sitä, että aikani kului työhaasteissa, muutossa ja uniongelmissa. Silti en muista aikaa niin, vaan nyt muistoissani tuo aika on ollut jotenkin todella suloista, ihanaa ja onnellista vauvan odotusta. Mitä luultavammin tämänkin raskauden myöhemmät muistikuvat ovat varmaan aika samanlaisia.

Kiireisen ja intensiivinen onnellinen on tämä arki edelleen, ja olen kovin onnellinen siitä. Toki joskus olisi oikeasti aika kiva saada käydä vaikka lenkillä ihan itsekseen tai salilla. Käydä juoksulenkillä!! (Mutta en tosiaan mene raskauden aikana.) Tai vaikka heittää pitkäkseen lukeakseen kirjaa (minä kuuntelen nykyisin pääasiassa vain äänikirjoja työmatkoilla ja harvoilla lenkeillä). Saisi ottaa aikaa vain itsekseen. Ja toisaalta juuri nythän minä teen niin: otan aikaa itsekseni, iltavuoron ja iltapalan jälkeen klo 23:30 kirjoittaakseni vihdoin koneella edes joitain hataria ajatuksiani. Tiedän tämän kostautuvan huomisaamuna, kun monen huonon yön jälkeen myös ensi yö jäänee lyhyeksi ja joudun heräämään Huldan kanssa herätykseen ehtiäksemme äitiysneuvolaan. Ja siitä sitten äkkiä perhekerhoon, josta kotiin syömään ruokaa ennen Mumman tuloa ja sitten viiletän taas töihin. Mutta jos sitten viikonloppuna!

Jälleen palaan siihen taustalla leijuvaan ajatukseen, että kaipaan niin kovin aikaa prosessoida ajatuksia, käydä läpi niitä, tutkia ja pohtia, keskittyä raskauteen ja vauvan tuloon tunnetasolla. Ehkä se, että sitä toisi esiin somessa toisi raskautta itsellekin edelleen todemmaksi? 

---

"Miten olet jaksanut?", on usein kuulemani kysymys työpaikoillani. 
"Ihan hyvin," vastaan, vaikka eihän se täysin koko totuus ole. Saatan joissakin tapauksissa mainita kiusallisen huimauksen, vauhtia hidastavat harjoitussupistukset ja se, että puuhailun tuntee herkemmin jaloissa ja olossa. Näiden lisäksi olen huomannut, että myös vatsan ja selän seudulla on Huldan raskautta enemmän jonkinlaisia kipuja ja epämukavia oloja. Kaipa se keho tosiaan reagoi voimakkaammin uusissa raskauksissa. Yhä edelleen jaksan silti huvittua kansainvälisestä termistä, jonka kuulin viime viikolla. Aivan en ehdi olemaan geriatrinen synnyttäjä, vaikka olo välillä onkin melkoisen kömpelö, raihnainen ja väsynyt.

Huomenna on jälleen äitiysneuvola, ja ehkä siksikin ajatukseni ovat lipuneet tänään silloin tällöin raskausajan pohdintoihin. Olen odottanut käyntiä jo pari viikkoa, sillä olen niin kaivannut pysähtymistä. En tosin ole ihan varma, tuleeko käynti vastaamaan odotuksiini, sillä joudun ottamaan Huldan mukaani ja aiheena on Kelan tuet.
Siispä nukkumaan.

P.S. Ai että inspiroidun niin kovin Aamukahvilla-podcastin Henriikan päivityksistä Instagramista! Jälleen niin hyvää ja rehellistä pohdintaa esimerkiksi erkaumasta. Meillä on toki eri tilanteet, mutta huomaan saaneeni pientä lomaa omista harmitteluista liittyen Huldan raskauden myötä jääneeseen vatsalihasten erkaumaan. Tsemppaan siis jo pienesti itseäni uuteen kuntoutusprosessiin.