Kai se synnytyskin joskus koittaa

Olen ollut hereillä kello viidestä; koko muu talo nukkuu. Pidin ylösnousun rajana kuutta; en ehkä jaksaisi nousta aiemmin vain haahuilemaan. Jos aikoisin selata puhelinta, niin miksi en tekisi sitä käpertyneenä peiton alle. Kuuden tienoilla selässä ja vatsassa alkoi tuntua taas jännää tunnetta, joka on tässä parin tunnin aikana voimistunut ja muuttanut myös hieman muotoaan. Tajusin hetki sitten, että ai niin. Onhan tässä synnytyskin vielä, edelleen, edessä. 

Nyt raskausviikkoja on kasassa 40+6, ja kieltämättä olo on alkanut olemaan jo aika "lässähtänyt". On kuin pitkän treeni- ja valmistautumiskauden jälkeen joku antaisi lähtölaukauksen muutamaankin kertaan: "Paikoillanne, valmiit... tai ei sittenkään!"
Viikko sitten totesinkin vauvalle, että ilmoitteleppa sitten vaan reilusti, kun ajattelit tulla; minä käyn sitä odotellessa retkellä ja jatkan elämääni.

Puhuin jo tammikuun alussa, että tämä vauva ei taatusti malta odottaa laskettuun aikaan (13.2.), sillä sen verran matalalla hän tuntui jo poraavan. Minulle myös sanottiin jo noihin aikoihin, että onpa maha jo alhaalla. Toki mikäänhän ei ole varmaa, ennen kuin jotain tapahtuu, mutta intuitioni sanoi, että hyvä, jos helmikuun puolelle päästään... Ja tässä sitä edelleen ollaan, vauva mahassa muljuen.

Kolmisen viikkoa sitten alkoi tapahtua. Eräänä iltana vatsa- ja selkäsäryt alkoivat koventua tuntien aikana, joten päätin ennakoida yötä vasten ja järjestimme lapsemme yökylään isovanhemmille. Isäni oli kovin tohkeissaan ja innoissaan, toivotti onnea ja tsemppiä ja kaikkea hyvää.
Aamulla laitoin viestin:
"Huomenta, täällä ollaan aamupalalla - kotona."
Olo olikin rauhoittunut, eikä siitä enää hetkeen muuttunut. Tyttö palasi kotiin, oli iloinnut yökyläilystä, mutta omalla tavallaan myös reagoi ja purki mahdollista jännitystään.
Koitti ilta. Nyt ne tuntuivat vieläkin vahvemmilta, supistukset. Tilanne eteni lopulta niin, että heijattuani jumppapallolla lämpöpussia vatsalla pidellen, Panadolkin taustalla vaikuttaen soitin puolilta öin synnärille, että olisikohan syytä ennakoida... Kipeät supistukset tulivat tuolloin 5-3 minuutin välein, mutta koin edelleen pärjääväni. No, kristallipalloahan ei kätilölläkään ollut, joten kehotti vain kuulostelemaan oloa. Tästä hetkeä myöhemmin olo uskomatonta kyllä laantui, ja ilmoitin hölmistyneelle miehelle, että painun nukkumaan. Ja se siitä. Noin vain.

Joitakin öitä on myös tullut valvottua, 2-6 tuntia kerrallaan. Supisteluja kellottaen. Kunnes on taas koittanut aamu, eikä mitään ole tapahtunut.
Esikoinen vain syntyi. Ei silloin ollut tällaista, ja olin ollut siinä käsityksessä, että uudelleensynnyttäjällä tilanne etenee nopeammin. Mutta kaikki onkin mennyt aivan päinvastoin.

Sinänsä kaikki on ihan hyvin. Ehkä eniten ärsytystä vain aiheuttaa se, ettei elämää voi oikein suunnitella, ja että (etenkin alkuun) koin, että tilanteen etenemättömyys olisi muiden mielestä jollain tavoin oma vikani. Enkö nyt yhtä synnytystä saa etenemään? Vanhempieni oli aluksi vaikea ymmärtää, että supistukset vain loppuivat, eikä mitään sittenkään tapahtunut. Ymmärrän myös mieheni stressin töiden suhteen, ja siksi hänkin kyseli jatkuvasti olostani. Koen myös, että meillä on erilaiset tavat käsitellä asiaa. Siinä missä itse touhuan ja puuhaan, järjestän tekemistä ja menemistä, jämähtää mieheni ilmeettömänä paikoilleen. Joskin se tuntuu minusta siltä, kuin hän pyörisi ympäriinsä stressaantuneena saamatta mitään aikaan tai puhumatta mitään. Kun työnantaja sitten ehdotti hänen voivan pitää pari lomapäivää, totesin puoliksi tosissani, puoliksi vitsillä, että sitten saa myös tehdäkin jotain. Jos meno yhtään menee stressipyörimiseksi, niin passitan hänet takaisin töihin. Onneksi mies ymmärsi vitsin.

Tekemisestä ei ole ollut puutetta, sillä harva se päivä olen ollut kolan varressa ja kolannut lunta tuntikausia. Se ei liene yllätys tänä talvena. Onni onkin, että vointini on ollut sen verran hyvä, että olen kyennyt tekemään asioita. Kolaamaan lunta, hiihtämään, käymään salilla (kerran. Pitkästä aikaa!! Ja miten kivaa olikaan!), siivoamaan ja ylipäänsä touhuamaan. Siksi mieli ehkä tekeekin välillä tepposet, kun keskityn niin tekemiseen pelkän odottelun sijaan (ja usein käyttämäni fraasi onkin olostani kysellessä: "Jotain pientä on ollut, joo. Joitakin supisteluja pitkin päivää. Mutta en jaksa niistä innostua."), että saatan ihan totta unohtaakin sen, että synnytys on kuitenkin vielä edessä. Viimeistään ensi viikon perjantaina (rv 41+5), jolloin on yliaikaiskontrolli ja käynnistys.
Kyllä sittenkin toivon, että vauva tulisi jo aiemmin ihan itse.