Pää vähän pyörällä ja sydän pakahtumassa

Kyllä voi pienen ihmisen (tässä tapauksessa minun) maailma keikahtaa monella tavalla ihan vain vuorokauden aikana. Sinänsä en ole lainkaan yllättynyt, sillä koin vahvasti vuoden alussa, että moni asia tulee tänä vuonna saamaan ratkaisun. Ja nyt elämme sellaista aikaa, jolloin kaksi kolmesta on jo hyvää matkaa tapahtumassa ja kolmaskin on työn alla.

Oih.😍

Eilen hyväksyimme ostotarjouksen asunnostamme. Eli käytännössä olemme muuttamassa heinäkuun loppuun mennessä! Välittäjä kysyi meiltä eilen, että miltä tuntuu.
"Ai mikä?", kysyin spontaanisti.
"Niin, siis tämä tilanne, kun asunto menee vihdoin kaupaksi", hän selvensi.
Huokaisin, että olen vain niin väsynyt, etten osaa edes miettiä koko asiaa.
Sittemmin, saatuamme syötyä, tuumasimme, että no jopas. Kohta sitä ollaan siis muuttamassa. Se, mitä olemme jo monta vuotta haaveilleet, on vihdoin tapahtumassa. Siitä huolimatta, ettei meillä ole vielä tietoa siitä, mihin olemme kantamassa (ilmeisesti siis minua lukuunottamatta) tavaroitamme. Olo on levollinen. Ei levoton, kuten se on joskus ollut, kun muuttojuttuja on mietitty. Nyt aika tuntuu oikealta.
Minä itseasiassa pidän muuttamisesta ja uusista aluista. Toki opiskeluaikoina tehdyt 10 muuttoa alkoivat jossain vaiheessa väsyttää, mutta nyt alkaisi olla taas aika haalia vanhoja kunnon banaanilaatikoita ja sulloa niihin sanomalehtiin käärittyjä lautasia ja laseja. Ah, sormet jo melkein syyhyävät! Puhumattakaan kotien (uuden ja vanhan) siivoamisesta, tavaroiden asettamisesta paikoilleen, uusien rutiinien opettelemisesta ja ensimmäisestä yöstä uudessa kodissa. Niissä kaikissa on sitä jotain. Tällä kerralla siihen uuteen kotiin tulee muuttamaan myös eräs kolmaskin henkilö.
Kaikki on siis vielä aika auki, joskin askel eteenpäin se on tuo asunnon myyminenkin. Luotan siihen, että asiat tulevat kyllä järjestymään.

Ehkä vallitsevat asiainhaarat ovat täyttäneet ajatuskapasiteettia niin paljon, että tänäistä rakenneultraa en ehtinyt aivan liikaa jännittämään. Toisaalta oma uniongelmani on saanut minut toimimaan kuin sumussa ja simahtelemaan kesken päivän, joten toisaalta ympärillä voisi tapahtua varmaan mitä vain, niin en ehkä huomaisi mitään. Lisäksi eilisiltainen riita ei ainakaan helpottanut asiaa. Aamulla vauva tosin piti melkoista jumppaa, ihan kuin haluten ilmaista, että täällä on kaikki hyvin. Niinpä tänään sitten ajelimme hyvillä mielin sairaalalle, minä taas jutellen ja höpisten kuin papupata. Juu, että ei minua niin jännittänyt. Vasta paikalla maatessani aloin miettimään kaikenlaisia kehityshäiriöitä suulakihalkiosta selkäydinongelmiin, aivokammioista sydänsairauksiin. Kätilö levitti kylmää geeliä vatsalleni ja alkoi tehdä tutkimusta. Hipsuttelija näyttäytyi pian ruudulle, jumppasi, kääntyili ja pyörähteli kovasti. Tarkistettiin pää, aivokammiot, pikkuaivot, sydän, jalat, sisäelimet, selkäranka, selkäydinkanava, ja lopulta saatiin kuvaan myös aortan kaari, kun oli hiukan tönitty. Vauva nimittäin oli kellahtanut selkä meihin päin. Välillä myös vähän haukottelikin, ihan kuin hiukan väsyen touhuihimme.
"No niin! Nyt vauva pyllistää," kätilö sanoi. "Siinä näkyy ihan selvästi, että täältä olisi tulossa xxx!"
"xxx!", henkäisin, kyyneleet valuivat silmistäni ja hipaisin miestäni. Lopun aikaa en pystynyt kuin keskittymään siihen tietoon, että kaikki oli hyvin ja meille on tulossa xxx!💗💗💗 Itkusta ei meinannut tulla loppua, ja toisaalta nauratti, että kuinka laidasta laitaan tunteet voivat heitellä ihan vain puolen vuorokauden aikana ja aina vain itkeä.

Kävimme miehen kanssa ruokailemassa ennen hänen lähtöään töihin. Uutiset lähimmillemme lähtivät saman tien, ja olisi tehnyt mieli huutaa koko maailmalle, ja sitten ei kuitenkaan.
Tänään olisin halunnut ostaa ensimmäisen vaateparren vauvallemme, joka olisi ajateltu suoraan kummalle sen olisin hankkimassa. Valitettavasti emme löytäneet kivaa kuosia lyhyellä ajalla, mutta ainakin tuli käytyä katsomassa vaatteita. Sitten työnsin miehen lastentarvikeliikkeeseen, jossa olisi myös rattaita. Ohhoh...
Viisi minuuuttia oli sopiva aika, sitten olimme jo valmiit lähtemään ulos tuosta liikkeestä. Apua! Niin paljon rattaita, vaihtoehtoja, ominaisuuksia, huomioitavaa, hintoja ja kaikkea! Toinen juttu oli sitten koppa. Huh. Näitä pitäisi vielä vähän sulatella...

Mies lähti töihin ja minä astelemaan kaupungille. Ajatella! Oijoi! Kuulkaa kaikki!
Sitten tajusin. Oho, me olemme myös muuttamassa. Ja vauva tulee siihen uuteen kotiin. Huh.

Niin, se kolmas asia. Työhön liittyvä, mutta en halua mennä nyt siihen. Sekin varmasti järjestyy; sille on aikansa ainakin huomenna ja ylihuomenna. Mutta nyt haluan vain helliä ajatusta siitä, että tässä ollaan puolivälissä raskautta (rv 20+1), vauvalla kaikki hyvin, painoa 340g ja tiedämme sukupuolen. Voiko parempaa ollakaan vielä tässä vaiheessa?

Ooh. Itku tulee kohta jo pelkästä ajatuksesta.