Laitoimme asuntomme myyntiin toukokuun puolivälissä ja olin jo keväästä lähtien täynnä varmuutta asioiden järjestymisestä. Olin varma, että löytäisimme itsellemme jonkun kolon asuttavaksi, vaikka juuri haaveilemaamme omakotitaloa ei tulisikaan nyt vastaan. Mutta ainakin vauva pääsisi jonnekin muualle kasvamaan. Kävimme katsomassa erästä puutaloa, joka tuntui täyttävän kaikki tarpeemme, ja pystyin jo näkemään sieluni silmin, kuinka voisin lykätä vauvan nukkumaan rattaissaan terassille ja kurkistella häntä olohuoneen ikkunasta. Kukaan ei häiritsisi häntä, vaikka naapureita olisikin lähellä. Mutta jokin alkoi tökkimään tuossa paikassa. Ei talo itsessään, mutta sen sijainti.
Oman asuntomme myyntiprosessi eteni muutamista hampaiden kiristyksistä huolimatta hienosti.
Kävimme katsomassa toista taloa, erittäin hurmaavaa sellaista, aivan lähellä järveä, ihanalla sijainnilla siis. Myyjäpariskunta keitti meille kahvit käpykakkuineen poikineen, oli ihastuttavaa seuraa. Paperit ja kaikki todistukset olivat ajantasalla. Näiltä jos keneltä toivoisi voivansa ostaa talon. Mutta silti talossa oli liian monta "jotain", joka mietitytti. Oli valitettavasti ilmoitettava myyjille, ettemme voisi tehdä tarjousta.
Sitten löytyi Se Talo. Ei mitenkään houkuttelevilla kuvilla, ei todellakaan. Mutta ennakkoluuloton mieheni varasi näytön, ja kiertelimme katsomassa tuota taloa, jossa oli iso tupakeittiö, kolme huonetta, valoisat, avarat tilat, puusauna ja aivan hurmaava piha. Toki raivausta ja puuhaa tulisi olemaan, mutta seisoin takapihalla lumoutuneena, lintujen laulua kuunnellen, järvelle koivujen raosta katsellen. Silmäilin marja- ja raparperipensaita, mietin pikkuperhettämme ruokailemaan terassilla. Tämä tuntui niin oikealta, pohdimme myöhemmin. Tässäkö olisi meidän uusi kotimme?
Kävin innoissani läpi varastoamme, keräilin kasaan pois vietäviä tavaroita, palautin apteekkiin vanhaksi ja käyttämättä jääneitä lääkkeitä ja ruiskuja (olo oli tästä hieman omituinen, mutta kai nuo pikkukunnan apteekkarit ovat ennenkin ottaneet vastaan lapsettomuushoidoissa olevan asiakkaan neuloja...). Suunnittelin siivoushommia, joita voisin tehdä etukäteen, ennen muuttoa. Pesin ovia, kävin läpi keittiön kaappeja. Haalin banaanilaatikoita.
Asunnostamme tehtiin ostotarjous, jonka hyväksyimme. Samalla sovimme muuttavamme heinäkuun loppuun mennessä.
"Mihin te oikein olette muuttamassa?", minulta tiedusteltiin, kun aloin kyselemään muuttoapua.
Nauroin, etten vielä oikein tiedä, mutta luotan vakaasti asioiden järjestyvän. Vinkkasin kiikarissa olevasta talosta, mutta kuittasin, että jos siinä tuleekin jotain, niin toki joku vuokrakämppä aina löytyy.
Menimme innoissamme katsomaan taloa uudelleen vanhempieni kanssa. Kiertelimme huoneissa edellistä kertaa vapautuneemmin. Silmäilin vielä vauvalle sopivia pesupaikkoja, isä kumarteli nurkissa, silmäili taskulampulla valaisten lattian ja seinän välejä. Suunnittelin jo ristiäistarjoilua sivutasoille. Äiti ihasteli pihaa. Isä meinasi jo tulla raivaamaan. Jutustelimme välittäjän kanssa tarjouksen tekemisestä, ja hän kehotti miettimään asiaa. Ei tässä nyt tuntien kanssa ollut kiire.
Jatkoimme yhdessä matkaa, tulimme meille kahveille. Mutta jo autossa mies pohti, mahtoiko talossa asunut kissa aiheuttaa hänelle tukkoista oloa. Minä huomasin paineen tunnetta otsalla. Isä - homekoira - puhui samaa, mutta pohti, jos se tuli vasta pölyisessä autotallissa käynnin jälkeen. Äiti ryki kurkkuaan. Huolestutti. Mikä tuota taloa sittenkin vaivasi?
Asiaa jäätiin pohtimaan. Vaikka taloon teetettäisi kuntotarkastus ja kosteusmittaus, eivät ne kuitenkaan kertoisi hometilanteesta. Mehän kaikki oireilimme! Kurkkua kuristi. En todellakaan haluaisi altistaa vauvaamme ehdoin tahdoin epäterveelliselle kasvuympäristölle! Ristiriitainen olo alkoi selkiytymään illan aikana. Rauhallinen mieli palasi, kun päätimme unohtaa tuon unelmalta tuntuneen talon. Terveys ennen kaikkea.
Mutta sitten olimmekin taas lähtötilanteessa, tällä kertaa kuitenkin vaihtoehtojen vähentyessä. Olimme käyneet ajatus- tai näyttötasolla läpi jokaisen kunnassamme olevan omakotitalon, eikä mikään niistä vaikuttanut meille sopivalta. Oliko siis kallistuttava vuokra-asuntoon? Sen verran olin kuitenkin pitänyt tätä optiota mielessä, että olin jo ehtinyt selaamaan oman kuntamme sekä kahden naapurikunnan vuokra-asuntotarjonnan. Meillä vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut (rajasimme pois tietyn alueen, toiveena oli tietty neliömäärä ja kohtuullinen hinta, hissi sekä mahdollisuus lemmikkien tuomiseen), sillä näillä kriteereillä vaihtoehdoksi jäi yksi pieni asunto. Naapurikuntien tarjonta jäi oman seulontani jälkeen neljään vaihtoehtoon. Mies laittoi viestiä eri tahoille, minä lupasin ottaa maanantaina kuntaan yhteyttä ja kysellä vuokra-asuntoja.
Eilen oli ensimmäinen kerta, kun varmuus asioiden järjestymisestä alkoi rakoilla. Ei se varsinaisesti ollut nytkään rikkoutumassa, mutta epävarmuus alkoi hiipiä mieleen. Mihin me vielä joudumme?
Vaikka olin pitänytkin vuokralle menemistä eräänlaisena seikkailuna ja kivana kokemuksena, niin nyt näin asian toisesta näkökulmasta. Enkö saakaan nukuttaa lastani ulkona? Enkö voikaan ottaa pianoa asuntoon (emme ala siirtämään sitä sinne)? Eikö minulla olekaan enää tilaa laittaa entisenlaisesti marjoja pakastimeen (ikään kuin olisin syksyllä vielä kykkimässä mustikka- ja puolukkamättäillä)? Joudummeko sittenkin sellaiseen luukkuun, johon paistaa joka suunnasta aurinko ja joka on paahtavan kuuma?
Mies pohti onnistuneen juhannusreissumme päätteeksi myös palaamista hänen kotinurkilleen. Kurkkua kuristi. Eikä... Tai toki, jos hän niin toivoisi; ehkä siellä elämä rullaisi paremmin... Mutta se olisi totaalinen repäisy omista ympyröistäni, ystävistäni, harrastuksistani, työstäni, jotka olin saanut työllä ja vaivalla kasvatettua tänne kuluneiden 5,5 vuoden aikana. Täysin itsekäs en tietenkään voinut olla, sillä tällaisissa asioissa täytyisi miettiä molempien hyvinvointia. Mutta silti. Kuukaudessa ei tällaista päätöstä voisi kuitenkaan tehdä toteutuksineen, joten tyydyimme vain googlaamaan myöhään yöhön vaihtoehtoja, pohdiskelemaan, kääntelemään ratkaisuja. Laitoin viestiä muutamaan ryhmään, jos kivoista asunnoista olisi kuulunut puskaradiossa. Juhannuksen aikana ei kuitenkaan tapahtuisi mitään. Ei siis auta kuin katsoa tilannetta maanantaina. Puheluita ja yhteydenottoja sinne ja tänne. Kyllä ne jotenkin järjestyvät.
Sillä välin jatkan arjen elämistä. Puunaan kaappeja valmiiksi muuttoa varten. Pakkaan jo sen, mitä voin. Se puoli tässä tilanteessa on ainakin varmaa. Olemme muuttamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti