Kehon ja kehonkuvan muutoksia - kuinka hahmottaa niitä?

Sitä on tapahtunut koko tämän raskauden ajan. Hämmästyn joka kerta, kun näen itsestäni otettuja kuvia. Aluksi minun oli vaikea uskoa, että maha todella näkyisi, ainakaan niin paljon. Olin ajatellut sen vain olevan, mutta kukaan ei näkisi sitä vielä. Olen ottanut jokaisen raskausviikon ensimmäisenä päivänä kuvia itsestäni, mutta en silti tajua, että se todella näkyy muillekin. Ehkä vain havahdun, että en elelekään yksinäni vauvakuplassa, vaan tämä kaikki on oikeasti totta.
"Oi, miten ihana masu!", olen kuullut monien ystävieni huudahtelevan. Toiset tulevat taputtamaan sitä.
Ihastellaan sen pienuutta, muotoa, tai ylipäänsä masua. (En viitsi taas mennä siihen yhteen mieleeni inhottavasti jääneeseen tokaisuun mahan koosta.)
Moni on veikannut vauvaa pojaksi mahan muodon perusteella, mutta en ole ennen rakenneultraa tehnyt minkäänlaisia testejä, kumpi vauva voisi olla. Hän on se, kumpi hän on.

Myönnetään, minusta on tullut raskauden myötä aikamoinen omaan napaani tuijottelija. Siis kirjaimellisesti. Aluksi pohdin, onko mahani todella turvonnut (lääkkeet saivat sen aikaan), sitten ihmettelin, että kuinka monta kakkua oikeasti söinkään Wienin reissulla huhtikuussa. Reissun jälkeen nimittäin tuntui, että maha oli yhtäkkiä ilmaantunut ja se todellakin huomattiin. Osa röntgen-katseisista kollegoistani oli kyllä pannut merkille pienen mahan jo aiemmin - väljistä työvaatteista huolimatta. Olen tiiraillut myös linea negra -viivaa, mutta vielä ainakaan sitä ei ole näkynyt. Eikä liioin raskausarpiakaan. Viime viikkoina tuijotteluni ovat kuitenkin kohdistuneet liikkeisiin. Näkyvätkö ne myös?
Minusta huomionosoitukset tuntuivat hassuilta. Enemmän kyllä positiivisilta, mutta hassuilta. On jännä joutua yhtäkkiä niin suuren masuhuomion kohteeksi varsinkin, jos on aiemmin elämässään häpeillyt mahaansa ja vartaloaan. Yhtäkkiä kaikki huomaavat sen - niin kaupungilla vastaantulijat, kollegat, ystävät, sukulaiset, vanhempani ja jopa naapurin mieskin hymyilee minulle nykyisin melko hassusti.

Raskausviikolla 16 aloin huomaamaan, että housut puristavat jo aika inhasti. Olin siihen mennessä vedellyt omilla housuillani, aina vain joustavammilla. Sitten oli todettava, että nyt riitti. Havahduin ensin lievästi panikoiden, että mistäs niitä äitiysvaatteita oikein saisi? Ärsytti sekin, että joutuisin kiertelemään vaatekaupoissa ja maksamaan uusista pitkän pennin - vain muutamaa kuukautta varten. Onneksi löysin varsin pian nettikirppikset ja sain myös lahjoituksena ystäviltäni vaatteita. Omanlainen virstanpylväs oli siis sekin, kun vedin ihka-aidot äitiysvaatteet päälleni risteilyllä. Olin kuitenkin vakuuttunut, että joku oli huomaamattani sujauttanut tyynyn housuihini.

"Ota silleen, että nuo koivutkin näkyvät."

 Kuvittelua. Sitä tämä on tuntunut useimmiten olevan. Itsekseni ollessa mietin hellin ajatuksin vauvaa ja tulevaa arkea, viikkailen hankkimiani muutamia kirppikseltä löytyneitä vaatteita ja odottelen, milloin kävisimme miehen kanssa yhdessä koeajamassa suosikeiksini päätyneitä vaunuja. Mutta ihmisten luo mennessä iskee epävarmuus. Näkevätköhän kaikki, että huijaan? Että teeskentelen vain? Yritän vain kovasti olla jotain, olla raskaana?
Sitten näen taas minusta otetun kuvan ja hämmennyn. Kuulkaa - mistä tuo maha on tuohon tullut? Kuka muokkasi kuvaa?
Tumps. Joku tönäisee minua juuri siinä masussa, jota olen kuvista hämmästellyt.
Naurahdan ja kyynelkin kirpoaa silmäkulmaan. Aika ihanaa. Vauva, sinähän todella olet siellä ja kasvat! Kasva vain! Kasva ja näytä koko maailmalle, että olet olemassa!

Laitoin tänään someen kuvan hääpäivältämme, eiliseltä. Olin pyytänyt arastellen miestäni ottamaan "noin puolivälin kuvia", ja samalla se toimi itselleni myös eräänlaisena terapiana. Siinä se nyt ihan oikeasti on.
Vauvamaha.

Rv 21+5. Mun vauvamaha. 💗