Pieniä suuria hetkiä

Olin eilen spontaanilla kyläreissulla. Se tosin venyi liki kuuteen tuntiin, mutta ilmeisesti kyläpaikka ei ollut lainkaan harmistunut kyläluutailustani. Itseasiassa olo oli kokemani mukaan kovin luonteva joka taholla, ja me naiset, minä ja ystäväni, saimme taas jutella vaikka ja mitä. Sain purkaa työkipujani ja kuulla ystäväni viime aikojen mietteitä. Leikittiin välillä tyttöjen 4v ja lähes 2v kanssa, juttu soljui parisuhteista uskoon, maailman asioista omiin taustoihin. Tuumasimme naureskellen, kuinka välillä tekee niin hyvää kuulla toisen harmeista ja kivuista. Voi todeta, että en ole ainoa! Ei se olekaan niin, että vain minulla tai meillä on taas joitain ongelmia.

Kiharapäiset tytöt olivat aivan hurmaavaa seuraa hekin. Äitinsä muistutti heitä, että masussani kasvaa vauva. Siinä sitä sitten käytiin aina välillä silittelemässä mahaani. Saatoin kertoa vauvan juuri sillä hetkellä heiluttelevan tytöille kättään. Kerättiin pienemmän tytön tutteja vauvalle (käynnissä oli ilmeisesti tutista vieroittamiskausi), ja pian minulla oli jo vieressäni pieni tuttikasa.
Kerroin tytöille, että ensi viikolla menen lääkäriin ja hän katsoo kameralla vauvaa. Mekin näemme hänet silloin! Silloin ehkä tiedämme, onko se tyttö vai poika.
Leikit jatkuivat. Kärrättiin nuken rattaita, tehtiin palapeliä, leikittiin hetki barbeilla. Jutut jatkuivat meillä aikuisilla taustalla. Pienet kävivät välillä silittämässä mahaani, kuin moikkaamassa vauvaa.

"Voi, kun se teidän vauva syntyisi jo!", ystäväni intoili.
Oi. Kunpa niin. Ja sitten ei kuitenkaan vielä. Tämä tällainenkin pohdiskelu ja tyttöjen silittelyt olivat ihania.

Odotan jo tilaamiani kankaita. Olen tehnyt toimintasuunnitelman vauvan vaatteiden ompelemisen suhteen. Sen olen päättänyt, että tulen kyllä oppimaan, mutta toteutuksessa aion käydä lainaamassa äitini saumuria. Ja oppeja.