Tapahtui viime sunnuntaina.
Kävin tyttäreni kanssa vanhemmillani viettämässä pienimuotoisesti isäni nimipäiviä. Äiti tapansa mukaan oli häärinyt kovasti keittiössä. Hän sitten kysymään, että mitä ruoka-aineita välttelen. Kerroin välttäväni edelleen maitoa.
"Hmm..Mitenköhän tuo porkkanakakku... Käyköhän juokseva Oivariini...?"
Lopulta selvisi, että kaikki leipomukset sisälsivät voita.
Ahdisti ja tuntui todella pahalta. En halunnut olla vaivaksi ja ongelmaksi. Äiti ei ollut vain tullut ajatelleeksi. Hän kuittasi asian vain hymyillen ja pyyhältäen touhuamaan, että "äh, älä sitä enää mieti". Mutta vauvan parhaaksihan minä. Yritin vielä mutista, että jospa aloittaisin siedättämisen jo... Tämä sai aikaan täystyrmäyksen molempien vanhempieni taholta hymyillen. Kyläily oli mukava, mutta olo jäi kyllä kurjaksi mennessäni sittemmin kirkkoon seurakuntayhteisömme messuun.
Illan myötä olo tuli paremmaksi, ahdistus helpottui. Mutta mitä sainkaan tilalle? Tämä on lähinnä vitsi, mitä heitin sittemmin. Lähdin pakkaamaan tytärtäni aikomuksenani lähteä kotimatkalle. Meitä molempia väsytti jo.
Jonkin ajan kuluttua tajuan: koti- ja autonavaimeni on varastettu.
Myöhemmin, mieheni tuotua auton vara-avaimen, selviää, että pihassa olleessa autossa oli käyty, mitään ei oltu viety. Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mutta oletettavaa oli, että varkaalla oli avaimeni ja hyvin vahva mahdollisuus selvittää osoitteeni.
Ihan älyttömän kurja tapahtuma, joka kotimatkalla miettiessäni oikeastaan oksetti. Meidän omaisuuteen oli kajottu!! Meille voisi joku tulla! Joku voisi viedä kannettavan tietokoneeni, jossa olisi kaikki tyttäreni kuvat!
Mutta mikä merkillisintä, olo oli kuitenkin varsin kiitollinen, siunattu, hyvä. Jo tapahtumat kirkolla, mieheni suhtautuminen minuun ja tyttäreemme (kuin karhuemo!), monien tuttujen ja tuntemattomienkin avun tarjoaminen, halaukset ja tsemppaukset... Mitä kohtaamisia! Sain käydä myös monia lohdullisia ja ihania keskusteluja whatsappin välityksellä ystävieni kanssa ja ymmärtää, kuinka paljon välittäviä ihmisiä meillä oli ympärillämme.
Seuraavana päivänä mieheni otti ohjat käsiinsä ja millä tarmolla ryhtyi järjestelemään asioita samalla, kun minä pyöritin arkea. Pian meillä oli jo uudet lukot ja avaimet ovissa, viralliset ilmoitukset hoidettu yhdessä ja kaikki taas mallillaan. Näin mieheni elementissään, asioita järjestelemässä ja perheensä puoliaan pitämässä. Kuten siinäkin hetkessä, kun eräs naapurimme tuli ovelle tiedustelemaan, että meiltä oli kuulemma hävinnyt avain.
"Ei ne mitään ollut hävinnyt! Ne varastettiin!"
Hän toimi niin upeasti, meistä huolehtien.
Merkillistä, kuinka tilanteen huomaamisen jälkeen vyörynyt ahdistus oli hävinnyt niin pian. Olin saanut tilalle melkoisen turvallisen ja kiitollisen tunteen. Tällaiset tapahtumat tuppaavat laittamaan liikkeelle myös erinäisiä ajatusprosesseja, ainakin minulle. Turvattomuuden, itsesyytösten, ahdistuksen, epäuskon, harmin, hämmennyksen ja häpeän tunteiden tilalle tulvi roppakaupalla tunteita, joista voin olla vain kiitollinen. En varsinaisesti iloitse tapahtuneesta, sillä olisin kyllä varsin mielelläni voinut elää ilman sitäkin. Mutta ennemminkin olen onnellinen sen jälkeisistä tilanteista. Siitä, kuinka sain ihailla mieheni toimintaa ja suhtautumista asioihin. Siitä, mitä kaikkea tämä sai aikaan suhteellemme. Siitä, millaisia kohtaamisia minulla oli ystävien ja tuttavien kanssa. Tarkemmin en osaa määritellä. Mutta hienoja asioita on tapahtunut.
"Ahdistaako sua vielä se varkaus?", minulta kysyttiin eräänä päivänä.
"Ai mikä? Ai niin se... Ei todellakaan. Siitä on seurannut niin paljon hyvää."
 |
| Koalaa kaivaten |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti