Tervetuloa pidemmäksikin aikaa, inspiraatio.

Eilisillalla mielessä kupli.
Jos vain minusta olisi riippunut, olisin lähtenyt pyöräilemään, patikoimaan, hiihtämään, uimaan, juoksemaan, soittamaan pianoa, kirjoittamaan, ystäviä tapaamaan ja paistamaan lettuja. Tanssimaankin.
Mutta koska kello oli jo 22:30 ja Hulda kovaa kyytiä syömässä, niin sattuneista syistä en oikeastan voinut kuin jäädä iloitsemaan tuosta tunteesta. Siis siitä tunteesta, jota inspiraatioksi kutsutaan! Olisin halunnut niin kovasti tehdä jotain luovaa! Ja tämä, jos mikä, ilostutti vieläkin enemmän. Tuntui... tuntui omalta itseltä!
Paljonhan aikaa on mennyt ihan vain perusarjen juttuihin, väsymyksen kanssa selviämiseen, evakkoreissuihin sekä erään matkan suunnitteluun (ja peruuntumiseen). Ja totta - ollaanhan tässä oltu, ja osin ollaan vieläkin, kipeinä.

Mutta se pulppuava ilo. Ilo.
On sitä ollut tässä koko ajan, mutta miten nyt onkin sellainen omempi ilo.
Olenko kenties saanut vietettyä omia hetkiä, ilman vastuuta Huldasta? Olenko saanut ajatustilaa aivan omille ajatusprosesseille? Tai ehkä juuri se, että ei ole ollut mitään prosesseja? Ei sillä, että koko ajan olisi jokin projekti ja prosessointi mielessä. Onhan kuitenkin monet arkeen vahvasti liittyyvät teemat olleet mielenkiintoistakin pohdittavaa.
Tai sitten se oli vain ne mökkisaunan löylyt ja pulahdus tuulen sekoittamassa järvessä.
Ei sillä oikeastaan ole mitään väliä, mistä se vapautunut oman olon tunne on tullut. Tärkeintä, että olen saanut taas paremmin kosketusta omaan itseeni. Ei pelkästään vauvan, imetyksen, vauvanhoidon, vauvantarvikkeiden, vauvanruoan, vauvan kantamisen, vauvan kasvatuksen, vauvan kasvuympäristön ja vauvan sitä ja vauvan tätä miettimisen kautta. Tai sitä, että vauva vain on ja vie välillä aika tosi paljon aikaa, ihan jo ajatustasolla.
Voin sanoa, että tuntuu ihan superkivalta, kun saa käydä keskusteluja niin, että siihen voi oikeasti keskittyä ilman väsymyssumua tai sitä, että on huolehdittava, että ruoat lentele pitkin poikin tai että vauva kaipaisi seurustelua tai jonkinlaista toimintaa. En tiedä, oliko kuitenkaan mikään noista sen erilaisempaa, sillä Hulda kulki mukana siinä, missä ennenkin, mutta jokin oli silti erilailla.

On tehnyt melkoisen hyvää.

Sen voin kuitenkin sanoa, että saunan lauteilla vietin erityistä aikaa rukouksessa. Sellaista aikaa, jota en ole saanut kokea pitkään aikaan. Uskon sillä olleen vaikutusta. Huomaan, että oma uskonelämäkin on jäänyt kaiken arjen jalkoihin, vaikka kyllä pieniä arkirukouksia on mahtunut joka päivään.
"Siunaa tätä päivää.", "Anna tämän onnistua.", "Siunaa tulevia järjestelyjä."
Mutta sellainen rukouksessa viipyminen on kerta kaikkiaan jäänyt, ja se on ollut sääli.
Ehkä jotain aukesi tuossa hetkessä, sillä aivan kuin hieronta saa jumeja aukeamaan, niin nyt oli aivan kuin jokin sydämessäni olisi auennut. 

Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia.
Kol. 3:15
Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.
Kol.3:17

Vanha kuva, sillä huomaan, etten ole juuri muuta
kuvaillut viime aikoina, kuin Huldaa.