maanantai 10. joulukuuta 2018

Tytön suuri juhla


Tosiasiassa olisin voinut mennä eilen aikaisin nukkumaan, kun tyttökin oli aikalailla unten mailla, mutta kerrankin jäin itsekseni kukkumaan hereille. Ja sitten kuitenkin herään virkeänä kello 4 saamatta enää unta. Kai sitä jollain tavoin käy edelleenkin kierroksilla, vaikka mieluista "stressiä" tämä onkin ollut. Eilen saimme nimittäin viettää tyttäremme ristiäisiä. Varsinaista stressiä en oikeastaan ollut kokenut enää sitten paikan vaihdoksen, vaan sen sijaan olin pelkkää intoa ja odotusta täynnä. Voi, kuinka nautinkaan touhuamisesta, leipomisesta, juhlien pohtimisesta ja suunnittelemisesta! Edellisenä päivänä leivoin vielä suolaisen piirakan ja kakkupohjat toiseen kertaan, sillä en ollut ollut oikein tyytyväinen aiemmin tekemiini (niin, liekö tuo sitten pedanttiutta vai ankaruutta itseä kohtaan). Minulla oli pöydän kulma täynnä erilaisia listoja liittyen juhlien eri vaiheisiin ja valmisteluihin ja näin ollen olin jo iltapäivästä niin valmis, kuin vaan voi olla, pakkaustenkin suhteen. Toisinaan viimeinen yö ennen jonkin jännittävän tapahtumista voi mennä vähän harakoille, mutta täällä kävikin niin, että tyttö söi kaksi tuntia ja itki masuvaivojaan nelisen tuntia. Vitsailin, että näinköhän hän sai ramppikuumeen, kun olin niin intoillut hänellekin tulevasta juhlapäivästä. Niin tai näin, niin minä nappasin itselleni oikein mojovan migreenityyppisen päänsäryn, joka piti vielä tiukasti otteessaan pitkälle seuraavaan aamuun ja päivään.

Ristiäispäivä valkeni siis sellaisessa olossa, että jouduin lopulta vain toimittamaan asioita mekaanisesti suorittaen toivoen, että huono olo hellittäisi jossain vaiheessa. Kehotin meitä juhlapaikalle auttamaan tulevaa äitiänikin ottamaan rohkeasti ohjakset käsiinsä, jos minun järkeni ja logiikkaani eivät tunnu enää pelaavan. Mutta lopulta kävikin niin, että saavuttuamme juhlapaikalle oli päivänsankarilla jo sellainen kolo masussa, että ruokataukoa oli pakko pitää ja minä huhuilin ohjeistuksia sohvan nurkasta. Onpa tuokin oppimisen paikka, että osaa olla sivussa ja luottaa asioiden sujuvan hienosti. Ja sujuivathan ne!

Sukulaisia ja ystäviä alkoi saapua paikalle ja yritin ehtiä käydä heitä moikkaamassa ja toivottamassa tervetulleeksi vauva sylissä ja talvikengätkin vielä jalassa. Pikaohjeistukset kakun koristelusta, jonka oli määrä tapahtua vasta mahdollisimman lähellä tarjoilua, valokuvaajankin saapuminen paikalle ja kastemekon pukeminen prinsessalle. Kastetilaisuus sai alkaa.

Seistessämme siinä kaiken väen edessä, me, pappi-ystävämme sekä kolme kummeiksi lupautunutta ystäväämme yhdellä sylissään kastemekkoon puettu tyttäremme tajusin taas tilanteen ihmeellisyyden. Todellako! Onko se todella meidän tyttäremme, kenen ristiäisiä saamme nyt viettää?! Ystävämme puhuessa kasteen merkityksestä, lapsesta ja pienen elämästä sekä meistäkin jouduin tuijottelemaan lattiaa pohtien, että kaiken muun taisin huomioida, mutta en nenäliinaa itselleni. Sentään olin hankkinut vedenkestävää ripsiväriä. Pappi puhui nimittäin niin kauniisti ja koskettavasti samalla, kun näin sivusilmällä sylikummin, hyvän ystäväni, heijaavan rauhallisesti nukkuvaa tyttöämme, ettei itku todellakaan ollut kaukana.

Kastetilaisuuden tärkein osuus on toki kaste itsesään, mutta sitä ennen tuli myös tietoon nimi, jonka olimme antaneet tytölle. Katselin papin lausuessa nimeä ystäviemme ja sukulaistemme ilmeitä. Kukaan ei ollut osannut odottaa valintaamme, mutta myöhemmin kuultujen sanojen myötä moni ihasteli valintojamme. Tyttäremme sai kolme nimeä, joista yksikään ei ollut kummankaan suvusta, eikä niillä ollut mitään tarinaa. Nimet olivat kauniita ja ne sointuivat hyvin yhteen. Kuinka kutkuttavaa, kun nyt tytöstä saattoi puhua hänen oikealla nimellään! Tähän mennessä olin tosin onnistunut lipsauttamaan nimen jo muutamaan kertaan, mutta ei edes siinä vaiheessa, kun olin ähkäissyt: "oho! Anteeksi!", ollut äitini aivan tajunnut kuulemaansa, kun ei ollut saanut nimestä selvää.

Kaste oli koskettava. Pappi kastoi rauhallisesti nukkuvan tyttäremme ja piirsi pään päälle ristinmerkin. Minä sain kuivata pään äitini aikanaan minun ristiäisiäni varten tekemällä ristiäisliinalla. Huimaa. Oman tyttäreni. Lopuksi mies sai pidellä papin antamaa kastekynttilää ja päätimme kaste- ja rukoustilaisuuden laulamalla vielä Onneni on olla Herraa lähellä -virren papin säestäessä kitaralla. Sen jälkeen otimme kuvia eri kokoonpanoilla ja tyttö kiersi sylistä toiseen. Hetki oli hauska ja naurua riitti.


Sitten vieraat pääsivätkin kahvipöytään, kun taas päivänsankarilla koitti myös nälkä ja siirryin hiukan sivummalle häntä syöttämään. Oli ihana kuunnella ihmisten puheensorinaa ja osa kävi pitämässä meillekin seuraa. Kovin kauan ei prinsessa jaksanut syödä, sillä juhlahumu oli sen verran uuvuttavaa, että ateria jäi pienemmäksi. Minulle tarjottiin kovasti apua, jotta pääsisin itsekin kahville ja olikin aika erikoista saada juoda kahvi kuumana ilman, että ketään täytyy hytkyttää tai syöttää sylissä samaan aikaan. Olin onnellinen siitä, miltä kaikki näytti; hommat sujuivat, tunnelma oli iloinen ja lämmin, kattaus näytti kauniilta kynttilöiden, kukkien ja nimitaulun koristaessa kokonaisuutta. Ystäväni olivat koristelleet kakut paremmin, kuin olin visioinut ja ne olivat niin hienoja! Yritin saada kierreltyä eri porukoissa tervehtimässä ihmisiä, vaikka melko lyhyiksi visiiteiksi ne jäivät. Tyttöä kierrätettiin sylistä syliin, eikä hän ollut moksiskaan. Kolme pientä tyttöä olivat kovin kiinnostuneita vauvasta ja silittelivät ja lepertelivät hänelle, minkä vain ehtivät. Kehotin ihmisiä ottamaan mukaansa pöytiin koristeiksi laittamiani tytön jalanjälkien kuvia, jotka olivat jääneet yli isänpäivä- ja kutsukorteista.


Aikanaan alkoi olla hyvästien aika ja kuulin keittiöstä tiskikoneen hurinaa ja astioiden kilinää. Juhlat alkoivat olla ohi. Ehdin hädin tuskin pyyhkimään pöytiä, kun minua jo kehotettiin vain olemaan ja nauttimaan vielä päivästä. Keittiöhommat olivat hoidossa tehokkailla ystävilläni, ja olo tuostakin suuresta avusta oli hämmentyneen onnellinen. Vielä viimeinen silmäys siistittyyn juhlapaikkaan, valojen sammutus ja ovien lukitseminen. Nytkö ne olivatkin jo ohi? Ilta meni meidän kaikkien maatessa sohvalla väsyneinä. Tuntui oudolta, että nyt kovasti suunnittelemani juhlat olivat siinä, eikä minulla ollut edes kuvia päivästä. Tästä olin päättänyt ottaa vapauden, sillä tulisimme kyllä saamaan upeita kuvia kahdelta ystävältämme. Mutta päivä tuntui epätodelliselta, kun ei ollut edes kännykkäkuvia, joita katsella. Siitä huolimatta, että edessämme oli lahjakasseja ja onnittelukortteja sekä pöydällä kauniita kukkakimppuja.

Olo on ilosta kupliva. Tyttäremme ensimmäiset juhlat, kastejuhla. Ja nyt hänellä on myös nimi!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti